Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua

"Zacharias Topelius määritellään satusedäksi, lehtimieheksi, professoriksi ja kirjailijaksi, joka käsitteli historiallisia aiheita ja jota innoitta itsenäisen kansakunnan aate. Mutta suurmiehetkin ovat ihmisiä, ja se ajatus kantaa tätä Zazharias Topeliuksen yksityistä minää kuvaavaa esseeromaania."

Merete Mazzarella
Ei kaipuuta, ei surua (Tammi, 2009)

Kirjan takakansi antaa hyvän johdatuksen kirjaan. Merete Mazzarella on rohkeasti tarttunut suurmiehen elämään ja tehnyt sen pieneksi, inhimilliseksi. Kun kuvataan suurmiehen nuoruuden ihastuksia, vatsavaivoja tai sitä, että kun viipyy vanhana vähänkin liian kauan ulkona, heti huolestutaan, juhlavan pönäkkäästä elämäkerrasta ei todellakaan ole kyse.

En tiedä, johtuuko se Topeliuksesta, hänen henkilöhahmonsa kiinnostavuudesta verrattuna tavalliseen romaanihenkilöön, vai Mazzarellan taitavuudesta, että tätä kirjaa lukiessa kirjailijaa ei tullut juuri mietittyä. Hän onnistui katoamaan tekstinsä taakse. Ehkä ratkaisevaa on se, että mitään kirjassa tapahtuvaa ei osannut liittää kirjoittajaan; ei osannut kuvitella, että kirjailija kirjoittaisi omista ajatuksistaan. Vaikka sitäkin hän saattoi tehdä, sillä hänen tätä edeltävä romaaninsa Illalla pelataan Afrikan tähteä liikkui hieman samoissa teemoissa.

Topeliuksen mielenliikkeitä, muistoja, arvioita maailman ja Suomen tilasta oli mielenkiintoista lukea. Mazzarellan Topeliuksesta tuli välillä vähän samanlainen fiilis kuin Kristina Carlsonin William Nylanderista. Molemmissa kirjoissa kuvataan vanhaa miestä aivan 1800-luvun lopulla. Molemmat miehet eivät suhtautuneet aikaansa ja muihin ihmisiin pelkästään hyväntahtoisesti ja lämpimästi. Toki tämä Topelius sentään suhtautui niinkin. Mutta paljon oli Topeliuksellakin asioita, joista piti kantaa murhetta: naisasialiike ja se, että ei ollut saanut omaa poikaa. Tai omia poikia tosin oli ollut, mutta he olivat kuolleet nuorena. Uudemmista kirjoista sain mieleeni Claes Anderssonin Oton elämän, vanhan miehen tutkailuja maailmasta kuoleman lähestyessä sekin.

Joissain asioissa Topelius tuntui nykyajasta katsoen luonnollisesti kovin taantumukselliselta, etenkin suhteessaan naisiin ja uskontoon, mutta toisissa taas arvelen hänen olleen edistyksellinen omana aikanaan, koska ne tuntuivat vieläkin tuoreilta ajatuksilta. Mikäli kirjaa näiltä osin voi totena pitää.

Vanhat miehet taitavat yhdestä asiasta vielä 2000-luvullakin olla Mazzarellan Topeliuksen kanssa aivan samaa mieltä:

Tytöt olivat saaneet aivan toisenlaisen lapsuuden kuin hän itse. Oliko se huonompi lapsuus? Kyllä, niin saattoi ajatella, jos oli rehellinen. Ennen kaikki oli paremmin, varsinkin lasten kannalta, oli turvallisempaa, rauhallisempaa. Ja ainakin nykylapset - - saivat aivan liikaa virikkeitä.

Ei kaipuuta, ei surua oli yksi kuudesta ehdokkaasta Finlandia-palkinnon saajaksi vuonna 2009. Minä olen nyt lukenut noista kuudesta kolme. Ja olen pitänyt jokaisesta. Kaksi muuta ovat olleet palkinnon tuolloin voittanut Antti Hyryn Uuni ja Kari Hotakaisen Ihmisen osa.