Sivut

23. helmikuuta 2012

Manninen: Peili

Luin kirjasta ensimmäiset kahdeksantoista sivua. Olin vaikuttunut. Vain jokunen yksityiskohta hieman häiritsi. Siinä vaiheessa tuli lukemiseen tauko. Loput kirjasta luin kerralla. Lumo haihtui, pienoisromaani ei pysynytkään tarinallisesti kasassa.

Pekka Manninen
Peili (WSOY, 2010)

Mirjam lähtee pakoon entistä elämäänsä kesäiselle majakkasaarelle. Mielessä ovat jopa ajatukset talven viettämisestä saarella. Takana on avioliitto ja vastentahtoinen abortti. Edessä luulisi olevan rauhallista elämän pohdiskelua, mutta toisin käy. Tapahtumia majakkasaarella riittää kuin toimintaelokuvassa.

Kirjassa on kovin monenlaista symboliikkaa. On Raamattua, on korppia. On päähenkilön nimi: Mirjam. Nimi on varmasti tarkoituksella juuri tuo, sillä kirjan eräs kohta toi mieleeni viittauksen tähän Mannisen romaania tunnetumpaan tekstiin, jossa mainittu sisar on nimeltään Mirjam.
Mutta kun hän ei enää voinut piilotella sitä, hän otti kaislakorin, tiivisti sen asfalttipiellä ja tervalla, pani pojan siihen ja laski korin Niilin rantakaislikkoon. Pojan sisar jäi jonkin matkan päähän nähdäkseen, mitä lapselle tapahtuisi.
Faraon tytär tuli Niilin rantaan peseytymään, ja hänen hovinaisensa jäivät virran rannalle kävelemään. Silloin hän näki kaislikon keskellä korin ja lähetti orjattarensa hakemaan sen. Avatessaan korin hän näki, että siinä oli lapsi, joka itki. (2. Moos. 2:3-6)
Manninen kirjoittaa terävästi, sujuvasti. Tekstiä on nopea lukea. Mutta siihen tämän kirjan ansiot melkein jäävätkin. Pelkkä muutto majakkasaarelle ja asioiden pohtiminen siellä olisi minulle riittänyt. Nyt mukaan oli sotkettu venetsialaisjuhlijoita, varastettuja lampaita, ihmeellisiä kasteita, kummallista taulunmyyntiä. Ehkä tämän olisi voinut pätkiä novelleiksi. Tai ei ehkä niinkään. Sillä - jos juuri novellikokoelman julkaisutta Jari Järvelää on uskominen - huonosta romaanista ei saa tehtyä novellia, mutta huonosta novellista voi kehitellä romaanin.

Joka tapauksessa pidempänä kirja olisi kärsinyt teemallisesta sekavuudesta vielä enemmän. Siksi oli hyvä, että Manninen oli kirjoittanut vain pienoisromaanin, joka oli lähes kelvollinen nopeasti luettavana välipalana suurempien romaanien keskellä.

Kirjasta ovat enemmän tai vähemmän pitäneet myös Jori, Hanna, Karoliina ja Sara.

2 kommenttia:

  1. Minä luin tämän viime vuoden puolella ja edelleen ihmettelen, mistä tässä kirjassa oli oikein kyse. Minustakin jo se majakkasaarelle erakoituminen olisi riittänyt (pienois)romaanin aiheeksi. Nyt tämä kirja jätti todella pahan maun ja rutkasti kysymyksiä. Etenkin näin nykyisenä Kokkolalaisena ja monia venetsialaisia viettäneenä koin tarinan äärimmäisen epäuskottavana (vaikka tuskin tätä uskottavaksi oli tarkoitettukaan) ja häiritsevänä.

    VastaaPoista
  2. Aika erikoinen tutkielma tämä oli. Ahmaisin kirjan nopeasti, mutta se jätti ahdistuneen olon. Ei pelkästään kaiken pervoilulla mässäilyn, vaan myös yleisen tunnelman vuoksi, ja se oli kyllä rakennettu minusta taitavasti myös niissä vähäeleisemmissä kohdissa. No, överiksi meni kokonaisuudessaan silti, ja loppu oli vähintäänkin outo sekä irrallinen. Aineksia olisi ollut parempaan, ehjempään.

    VastaaPoista