Sivut

27. kesäkuuta 2012

de Moor: Kreutzersonaatti



















Video Janacekin Jousikvartetista nro 1 eli "Kreutzersonaanista" liittyy olennaisesti kirjaan, jonka luin. Ei ole sattumaa, että kirjalla on tuon kappaleen nimi. Eikä ole sattumaa sekään, että Leo Tolstoilta löytyy samanniminen novelli. Lyhyesti ilmaistuna: tuon kappaleen aikana sokea musiikkikriitikko rakastuu lopullisesti naiseen, joka soittaa kvartetissa.

Margriet de Moor oli minulle täysin tuntematon kirjailija. Kirjastossa vain huomasin hänen nimensä ja tartuin kirjaan (ks. selitys viimeisestä kappaleesta). Wikipedia tietää kertoa, että hän on itsekin ollut klassisen musiikin ammattilainen, mikä kyllä jotenkin selittää teoksen teemaa.

De Moor on kirjoittanut kauniin pienoisromaanin, jossa kertojana on mies, joka saattaa yhteen nämä kaksi ihmistä, sokean kriitikon ja naissoittajan. Kerronta tapahtuu mielenkiintoisesti tämän itse tarinan kannalta lähes ulkopuolisen henkilön näkökulmasta. Vieläpä niin, että muistelut lähtevät usein liikkeelle satunnaisista tuon musiikkikriitikon kohtaamisista lentokentillä.

Lyhyesti sanottuna kirja on rakkaustarina, mutta myös kertomus erosta. Samalla se on avartava johdatus sokean ihmisen maailmaan. Sillä musiikin lisäksi de Moor tuntuu osaavan kuvata sitä, miltä maailma, toiset ihmiset ja heidän kanssaan keskusteleminen tuntuu sokeasta. Todennäköisesti ilman tätä ulottuvuutta kirja ei olisi saanut minua juurikaan lumottua, koska en ole mikään klassisen musiikin asiantuntija (ja kirja jotenkin jättää tunnun, että tuon sävellyksen ymmärtäminen jollain tietyllä tavalla voisi auttaa kirjan ymmärtämisessä) enkä ole lukenut tämän teoksen jonkinlaista esikuvaa, Tolstoin novellia. Silti pidin kirjasta, joka mitaltaaan oli kuin pienoisromaani, mutta sisällöltään suurempi.

Tämä oli ensimmäinen alankomaalaisen kirjailijan teos, jonka tänä vuonna luin kokonaan, joten lisään loppuun vielä katsauksen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen tilanteeseen kartan muodossa. Mitä tummempi väri, sitä enemmän luettuja kirjoja ko. maasta. Balkania ja Baltiaa lukuunottamatta tilanne on jo aika hyvä.


26. kesäkuuta 2012

Lipson: Kosmonautti

Joskus sitä lukee kirjan ymmärtämättä siitä oikein mitään. Katri Lipsonin Kosmonautin kanssa kävi vähän näin. Lukee, ihmettelee, lukee ja ei vain saa otetta.

Katri Lipson
Kosmonautti (Tammi, 2008)

Lipsonin vuonna 2008 ilmestynyt esikoisromaani sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008. Eli jotkut muut ovat ehkä saaneet sen sanomasta paremmin kiinni. Finlandia-ehdokkaaksikin kirja pääsi. Minä lähinnä lukemisen jälkeen mietin, miksi Suomessa palkitaan kirjoja, jotka jollain tavalla henkivät neuvostoliittonostalgiaa.

Täytyy siis tehdä niin, että yrittää muiden kirjablogistien tekstien kautta päästä kirjaan sisälle. Ina on lukenut kirjan jo ilmestymisvuonna. "Kirja on mielestäni enemmän outo kuin loistava, loppujen lopuksi." Siistiä, en ole ainoa, joka ei päässyt kiinni. "Lopputuloksena on romaani, jossa on hienot ja koskettavat hetkensä, mutta myös kummalliset mustat aukot, joihin lukija putoaa eikä oikein jaksaisi kaivautua ylös." Tähän Inan arvioon on helppo yhtyä. Juuri kun luuli pääsevänsä vähän mukaan kirjaan, tuli taas sellainen musta aukko, joka imaisi juuri sen ajatuksen, minkä kirjasta oli ehtinyt muodostaa.

"Kosmonautti on ennen kaikkea romaani toiveiden murskaantumisesta, elämän toivottomuudesta ja julmuudesta. Se on surullinen ja kaunis samaan aikaan. Jollakin tavalla julma ja hyvä, kamala ja ihana." Näin kirjoittaa kirjasta Valkoinen kirahvi, joka tuntuu ymmärtäneenki ehkä kirjasta jotain. Kirahvin blogitekstin ensimmäinen kommentti kuitenkin osui silmiini: "Oliko raskas lukukokemus? Vai nopealukuinen?" Minä voin vastata: "Todella hidas kirja lukea. Minä luin yleensä vain yhden luvun eli parikymmentä sivua kerrallaan. Ja myös raskas.

Kirja on siis jonkinlainen kirja nuoren miehen unelmista (olla kosmonautti), ihastumisesta musiikinopettajaan, sekä tämän nuoren miehen "ystävän" sotkeutumisesta tähän kaikkeen. Kummallinen sekoitus julmuutta, rakkautta, toiveita ja venäläistä melankoliaa. Ei uponnut minuun lainkaan.

P.S. Kiitos Ina ja Valkonen kirahvi. On se mukava, että on kirjablogeja. Ei tarvitse itse ymmärtää kirjasta mitään. ;)

24. kesäkuuta 2012

Saisio: Punainen erokirja

Kuusi kovaa kotimaista -haasteeni lähestyy loppuaan. Takana on viisi kirjaa kuudesta ja ennakkoon mielenkiintoisin on säästetty viimeiseksi. Tavoitteenani oli lukea kuusi naisen kirjoittamaa Finlandia-palkittua romaania. Nyt on luettu viisi: Liksomia, Carlsonia, Sinisaloa, Ranea ja Saisiota. Enää Oksasen Puhdistus jäljellä ja sekin on tarkoitus lukea ennen syksyn seuraavan Oksasen ilmestymistä.

Pirkko Saisio
Punainen erokirja (WSOY, 2003)

Punainen erokirjan voisi kai luokitella määritteellä "jokseenkin elämäkerrallinen". (Hämmentävää muuten lukea peräkkäin kaksi tällaista naisen kirjoittamaa ei-niin-fiktiivistä tunnustuskirjaa, joissa molemmissa päähenkilö seksuaalinen suuntautuminen on keskeisessä osassa, kun ei yleensä tämän tyylisistä kirjoista niin välitä.) Muistelmaksi Saision teosta ei voi oikein sanoa, koska siinä ei tunnuta muistavan kovinkaan hyvin, mitä on tapahtunut. Muisti katoaa konkreettisesti, kun ensimmäinen versio Punaisesta erokirjasta katoaa koneelta (tämäkin selostetaan kirjassa). Kerronta on enemmän muistinvaraista: katkeilevaa ja hieman sekavaakin.

Eletään pääosin 70-lukua. On punaisen poliittista. On Ylioppilasteatteria. On kiellettyä rakkautta. Punaisuuteen ja rakkauteen liittyvät kirjassa ne vaikuttavimmat kohdat. Ne, jotka vielä muistanee vuoden päästäkin. Toinen on tapahtuma, jossa äiti ottaa vastaan (tai jollain tasolla tiedostaa, ei ehkä ota vastaan) lapsensa lesbouden. Toinen taas kokous, jossa käsitellään naisten välisen rakkauden haittapuolia punaisessa teatterissa.

"Ohut kilahdus, kun maailmasta putoaa pohja pois. Teelusikka putoaa kuppiin, muutaman sentin matkan, kilahtaa oudosti. Korvapuusti putoaa pöydälle äidin kädestä: muutaman sentin ilmalento, ja raesokeri särähtää pöydän pintaan." Niin katoaa äidiltä lapsi, jota osaisi rakastaa. Tämä, joka on, on väärä. Sellainen, jolle vastataan vasta kahdeksannella kerralla puhelimeen.

Ja se toinen kohta. Kun "naisidentiteetin puuttuminen" näkyy liikaa roolityössä. Kun tuleekin ongelmaksi se, että seksuaalisuus olisi alistettava ideologian alle. Se ei saa häiritä tärkeintä. "Maailmanhistorian kulkuun vaikuttavan ihmisen on oltava kaikissa suhteissa mahdollisimman esimerkillinen." Sellainen oli sen(kin) ajan maailma.

En ole lukenut Saision omaelämäkerrallisen trilogian (josta tämä on kolmas osa) aiempia osia. Voi olla, että jäävät lukemattakin, vaikka toisaalta Saision tyyli kirjoittaa tuottaa varsin nopeasti luettavaa tekstiä. Huonompaankin sitä varmasti aikaansa kuluttaa kuin Saision kirjojen lukemiseen. Mutta (vaikka en juurikaan muista, mitä muita suomalaisia romaaneja vuodelta 2003 olen lukenut) tuskin olisin itse tätä teosta valinnut Finlandia-palkinnon saajaksi.

23. kesäkuuta 2012

Vilén: Mangopuun alla

Jo kahdesti aiemmin olin aloittanut tämän aiheeltaan kiinnostavan romaanin, mutta molemmilla kerroilla lukeminen jäi heti alussa kesken. Muistan ajatelleeni, että teksti on minulle jotenkin liian rönsyilevää, värikästä. Nyt samanlaista oloa ei tullut, vaan kirja tuli melkein ahmittua. Hare Krisna -teemaan olin jo aiemmin tutustunut Pekka Virkamäen kirjan Arka ja ahdas ismi avulla. Tässä kirjassakin mainitaan kyseinen Pekka. Lisäksi häntä kiitellään loppukiitoksissa vertaistuesta.

Seija Vilén
Mangopuun alla (Avain, 2010)

Vilénin vahvasti omaelämäkerrallinen - tai Hesarin kritiikin sanoin "heikosti fiktiivinen" - romaani kertoo hänen seitsemästätoista vuodestaan Hare Krisna -liikkeessä ja elämästä Suomessa, Intiassa, Tanskassa ja Kanadassa. Mukaan mahtuu sekä muuttoa alaikäisenä temppeliin, intialaisen miehen hieman alistettuna vaimona eläminen, parisuhdeväkivaltaa ja paljon pieniä yksityiskohtia siitä, miten uskonto vaikuttaa konkreettisesti elämään. Siitä huolimatta tämä kirja ei kovin vahvasti ole "uskonnon uhrin" tarina. Tai tarkemmin: se on uhrin tarina, mutta kirjoitettu silti varsin lämpimällä, jopa anteeksiantavalla otteella.

Enemmän kuin tarina elämästä romaani onkin kudos tätä hetkeä, menneisyyttä ja tulevaisuuttakin pieninä palasina sekaisin. Kerronta ei etene aina kronologisesti eikä välttämättä lukijan silmin loogisestikaan. Tätä kirjaa tuntuisi olevan vaikea kuvata käyränä tai viivana, jossa näkyisi käännekohdat tai huippukohdat. Mangopuun alla -kirjan "juoni" kulkee poukkoilevana, rönsyilevänä, väpättävänä viivana. Yksinkertaisten ja hieman moittien: kirjan sinänsä olennaisimmat kohdat, päätös lähteä liikkeestä, irrottautua parisuhteesta tulevat yhtäkkiä vain esiin. Niistä ei varoiteta, niitä ei selitetä. Vähän kuin kirjan loppupuolella yritettäisiin vain saada jotenkin romaani loppumaan. Minä olisin antanut loppupuolen teemoille paljon enemmän tilaa.

Tämän kirjan mielenkiintoisin anti - ihan mukavan erilaisen kielen kera - oli kuitenkin näkemys siitä, miltä näyttää suomalaisesta kulttuurista täysin erilainen maailma. Maailma, jossa kielletään paljon sitä, mikä tuntuu meistä luonnolliselta. Maailma, jossa joitakin asioita ei vain saa tehdä tai edes ajatella. Sillä niinhän siinä käy, että jos liikaa ajattelee tai tekee toisin kuin opetetaan, on vaarana liukua liikkeestä ulos.

22. kesäkuuta 2012

Saat: Lasnamäen lunastaja


"Suurimmassa Lasnamäen kerrostalossa oli 288 asuntoa. Kerrostaloja on 650. Eikä alueella sitten oikein muuta ollutkaan. Suunnitteluvaiheessa sinne oli kuulemma piirretty myös elokuvateattereita, ravintoloita ja muita palveluita, mutta ne jäivät paperille. Alueesta kaavailtiin 140 000 asukkaan lähiötä, 80-luvulla asukkaita oli 112 000." (Sofi Oksanen teoksessa Me muut)

Mari Saat 
Lasnamäen lunastaja (WSOY, 2008/2011)

Lasnamäessä asuu virolaisen Mari Saatin romaanin, joka muuten on valittu Viron parhaaksi romaaniksi vuonna 2008, päähenkilöt Natalja Filippovna ja tyttärensä Sofia. Nataljan ongelma elämässä on vironvenäläisyys ja toimeentulo. Hän menettää työnsä, eikä uutta ole helppo saada, kun ei osaa valtionkieltä. - "vielä joka paikassa se valtionkieli! Että jos asiakas sanoo tai kysyy jotain pitää osata vastata, niin kuin myyjänäkin - piti ymmärtää ja osata vastata! Mutta juuri silloin, kun kysyttiin ja vaadittiin vastausta, ei Natalja Filippovna ymmärtänyt mitään."

Kirjan alussa, keskellä ja lopussa keskeistä kerronnassa tuntuu olevan raha, toimeentulo. Toisaalta sillä tavalla pystytään konkreettisesti kuvaamaan köyhän elämää, mutta ehkä vähempikin olisi riittänyt. Rahan puutteen vuoksi Natalja myös myy itseään, tosin kohtuullisen säädyllisissä olosuhteissa. Kun kirjaa mainostetaan yllättävästi polveilevana kertomuksena elämän ehdoista rahan sokaisemassa maassa, olisin odottanut jotain laajempaa näkökulmaa. Nataljan ja Sofian kautta teema jää kuitenkin kovin yksilölliseksi. Ei tästä mitään Viron aikalaiskuvausta oikein synny.

Se, mitä kirjasta odotin - vironvenäläisten asema uudessa Virossa - ei sitten tässä kirjassa ollutkaan Nataljan kieliongelmia lukuunottamatta kovin keskeisessä asemassa. Toki kielellä on identiteetin rakentumisessa merkittävä osa, mutta tässä romaanissa jäin kaipaamaan aiheesta enemmän.

Kirjaa on kiitelty suomalaisissa blogeissakin, ja siis valittu Viron parhaaksi romaaniksi. (Ehkä Finlandia-palkintoa vastaava tunnustus?) Minä en innostunut. Kaiken muun lisäksi kieli ei sytyttänyt kolmine pisteineen ja huutomerkkeineen.

21. kesäkuuta 2012

Yksitoista vastausta

Kirjavan kammarin Karoliina haastoi minut jo jokin aika sitten vastaamaan 11 kysymykseen. Näiden myötä herätellään blogia horroksesta. Lähiaikoina tullee tekstiä ainakin kirjoista Sinun lapsesi eivät ole sinun (Honkasalo), Tietämättömyys (Kundera), Mangopuun alla (Vilén).

Kuka on vaikuttanut eniten siihen, että sinusta on tullut kirjojen ystävä?
Todella vaikea kysymys. Vanhempani eivät erityisesti kannustaneet lukemiseen. Kotona kuitenkin oli hyllyssä jonkin verran kirjoja, ja jouluisin niitä ilmestyi lisää. Opin kuitenkin lukemaan jo nelivuotiaana ja muistan, että ensimmäisinä kouluvuosina luin jo enemmän kuin muut, kun koulussa sitä seurattiin. Jotenkin siis olen vain tarttunut kirjoihin, vaikka en muista, että kukaan yksittäinen henkilö minua siihen olisi kannustanut.

Nimeä yksi kirja, jonka haluaisit lapsesi (nykyisen/mahdollisen tulevan/kuvitteellisen) elämänsä aikana lukevan.
Mennään helpolla: Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia. Riittävästi elämänmakuista tietoa sen maan historiasta, jossa lapsi todennäköisesti eläisi.


Mikä on paras tänä vuonna tähän mennessä lukemasi kirja?
Valitsen Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat -romaanin. Se oli niin virkistävän erilainen, mutta kauniisti kerrottu.

Mielenkiintoista on se, että kun tuota luettujen kirjojen listaa katselee, niin hirveän hankalaa on nostaa vain yhtä kirjaa parhaaksi. Eri tavoilla hyviä kirjoja on tullut luettua.

Kuka on suosikkisi ulkomaisista naiskirjailijoista?
Ei ole kyllä erityisiä suosikkeja. Uusia melkein-suosikkeja voisivat olla mainittu Tokarczuk tai norjalainen Hanne Örstavik.

Entä ulkomaisista mieskirjailijoista?
Heitetään tähän arvalla J. M. Coetzee. Hän on yksi niistä, jonka kirjoja aloin oikein ostamaan, koska pidin niistä. Pitkään aikaan en ole vain nyt Coetzeelta mitään lukenut. Kesä odottaa seuraavana vuoroaan. Coetzeen kirjoissa on ehkä sopivasti minun makuuni jotain inhimillistä, henkilökohtaista, ihmissuhteellista ja yhteiskunnallista. (Mitähän mä edes niistä muistan?) Toinen vaihtoehto voisi olla Milan Kundera.

Entä kotimaisista naiskirjailijoista?
Kamala kysymys, sillä minulla on tunne, että olen lukenut hävettävän vähän suomalaisnaisten kirjoittamia kirjoja. "Ainankin yksi hyvä kirja" -perustelulla voisin laittaa tähän ainakin nimet Anja Kauranen (Snellman), Johanna Sinisalo, Kreetta Onkeli. Mutta jos koko tuotantoa ja sen sopivuutta minulle ajattelee, niin valintani tällä hetkellä on Kristina Carlson.

Entä kotimaisista mieskirjailijoista?
Miika Nousiaisen kolmesta romaanista olen pitänyt kaikista, Arto Salmisen kirjoissakaan ei ole heikkoa lenkkiä oikein ollut. Antti Tuuristakin olen pitänyt ja Väinö Linnaakaan ei saisi unohtaa. Jos yksi pitää nostaa esille, niin sanotaan Nousiainen.

Odotatko erityisen kovasti jonkun syksyllä ilmestyvän kirjan lukemista? Minkä?
Jostain syystä odotan kovasti J.K. Rowlingin ensimmäistä ei-Potter-romaania. En ole lukenut kuin yhden Potterin, mutta kaiken Rowling-hypetyksen jälkeen minusta on mielenkiintoista nähdä, miten hän onnistuu toisenlaisen romaanin kanssa.

Antaako ympäristö esimerkkiä - onko perheessäsi (nykyisessä tai lapsuuskodissa) muita kovia lukijoita kuin sinä?
Ei oikeastaan. Enkä minäkään ole aina ollut kova. Mutta lukemishistoriaani ajatellen on ehkä kuitenkin niin, että se vain on jotenkin valikoitunut minun jutukseni.

Mainitse yksi kirja, joka yhdistyy mielessäsi vahvasti paikkaan/tilanteeseen, jossa sen luit. Kerro myös se paikka/tilanne. :)
Robert James Wallerin Hiljaiset sillat. Olin nähnyt kirjasta tehdyn leffan aiemmin ja luin tätä kirjaa autossa, kun minun piti odottaa jotain. Muistan täsmälleen, missä autoni oli parkissa. Yritin lukea kirjaa myös autolla ajaessa, mikä osoittautui tyhmäksi ja vaaralliseksi ideaksi. En suosittele.

Missä luet mieluimmin?
Kotona joko sängyssä tai nojatuolissa. Yleensäkin mielellään rauhallisessa ympäristössä.