Envall: Mikä keisarin on

Suomalaisessa kirjallisuuden kentässä sekä aforismit ja esseet ovat marginaalissa. Kun kirjoittaa niiden väliin, fragmentteja, on kai jo marginaalin marginaalissa.

Markku Envall
Mikä keisarin on (WSOY, 2009)

Envall on kai jo pari vuosikymmentä ollut johtavia suomalaisia esseistejä ja aforisteja. Jos ei muuten, niin ainakin julkaisujen määrän perusteella. Molemmissa lajeissa Envall on kirjoittanut tarkkanäköisiä havaintojaan paperille.

Siinä mielessä tämä muistuttaa, vaikkakin on kirjastossa esseiden hyllyssä, aforismeja, että tämän tyypin kirjoissa kätevintä kirjan esittelyä on ottaa muutama lainaus. Ensimmäinen käsittelee kirjoittamista, ja on malli kirjan pisimmistä fragmenteista. Toinen taas sanojen merkityksiä. Ja on niitä lyhyitä.

Kenelle kirjoitat, minulta kysyttiin matineassa.
Kysymys on tyhmä eli hyvä. Se on johdettu kirjeen kirjoittamisesta, muuhun kirjoittamiseen se ei sovellu. Kirjailija kirjoittaa jotakin, ei jollekin.
Itselleen ei kirjoita, se väite on jokseenkin aina epätosi. Itselleen kirjoittaa vain kauppalistan. Itselleen ajattelee, ei kirjoita. Salaisimmankin päiväkirjan kirjoittaminen on asioiden muokkaamista yhteiseen viestintävälineeseen, siksi se on yhteiseksi tekemistä.
En kirjoita määräyleisölle. Sellaisen olettaminen ja ennakoiminen johtaa kuvittelemaan sen odotuksia ja viettelee vastaamaan niihin, mikä vääristää tekstiä.
Kerrankin teoreetikoista on apua. Kirjoitan sisäiselle lukijalle, jolla he tarkoittavat tekstiin rakenteellisena ominaisuutena kuuluvaa luettavuutta, särmää jonka lukija tekstissä kohtaa. Kirjoitan jokaiselle joka saattaa lukea, haluaa lukea, tulee lukemaan.
Ihmiskunnalle, sanoisi Sartre komeasti saman asian.
Se on kuin kirjoittaisi tussilla salin halki vedetylle paperiseinälle. Lukija on sen toisella puolella. Hän ei näe kirjoittajaa, hän näkee ja lukee tekstin.

Joka pitää huolta sanojen merkityksistä, se tekee kauas kantavaa työtä.
Ellei sanoilla ole merkityksiä, ei ole kieltä.
Ellei ole kieltä, ei ole kirjallisuutta.
Ellei ole kirjallisuutta, ei ole kulttuuria.

Kirjassa käsitellään toki paljon muutakin kuin kirjoittamista ja kirjallisuutta. Nämä kuitenkin ovat Envallille kirjoittajana ja kirjallisuuden tutkijana tuttuja aiheita. Hän kirjoittaa myös lasten kasvattamisesta, uskonnosta, viihteestä, mediasta ja - mikä voi olla hieman yllättävää - miehen asemasta. Envall ottaa paikkaansa mieskeskustelussa: "Parisuhde on koulu, jossa mies oppii ilmaisemaan niitä tunteita, joita nainen odottaa hänellä olevan." Envall vähintäänkin muun ohessa tuo esiin lainaamani fragmentin teemaa: sanojen merkityksiä, valtaa.

Envall on parhaimmillaan, tässäkin kirjassa, varsin terävä ajattelija. Kuitenkin välillä tulee olo, että lukeeko tässä terävän ajattelijan sivalluksia vai vanhan miehen höpötyksiä. Ehkä niitä molempia, ja paljon siltä väliltä.