Konrad: Vierailija

"Jos lukija saisi eteensä vain yhden, romaanista irtileikatun lauseen, pitäisi senkin riittää antamaan hänelle ajattelemisen aihetta." Näin kirjailija on itse sanonut kirjoittamisesta.

György Konrad
Vierailija (Tammi, 1969/1976)

"Päätöslausunto on taskussani. Itse tosin allekirjoitin sen, mutta alla on viraston leima. Leimasimen kopahtamisesta lähtien ei pitkittäin taitettu, valmiiksi painetulla otsikolla alkava konekirjoitusteksti ole enää oman tahtoni väline; se on jo minusta irronnut määräys, jota tottelen kuin sotilas esimiestään."

Kertoja on unkarilainen sosiaalityöntekijä, jonka työstä on tullut rutiinia, jota eivät asiakkaiden huolet tunnu koskevan sillä tavalla kuin ehkä ajattelisi, että tuossa työssä pitäisi. Hän on muuttunut osaksi järjestelmää, joka osana työtään siirtää lapsia - kodittomia, heitteillä olevia, vajaamielisiä - laitokseen, josta he eivät "paria poikkeusta lukuunottamatta tule milloinkaan täältä poistumaan vaan siirtyvät - - kylän hautausmaahan".

Konrad vyöryttää etenkin kirjan alkupuolella lukijan päälle paljon kärsimystä, vaivaa ja vastuksia, elämän raadollista puolta ja välillä raatojakin. Hän näyttää kärsimyksen ja epänormaalin äärilaitaa, mutta saa miettimään sitä, missä menee raja: kuka kärsii, kuka on normaali? Kuka huolehtii, kenen puolella viranomainen on?

Ja kesken kaiken yhdestä asiakastapauksesta tuleekin erityinen, osat alkavat vaihtua. Kertoja ottaa huolehtiakseen lapsesta, jonka vanhemmat ovat kuolleet ja jota ei juuri ihmiseksi tunnista. Kertoja joutuu selittelemään: miksi, mitä, kenen vuoksi. Elämänmuutos ei olekaan kovin yksinkertaista, mutta silti yritys näyttää sen, että jos ei viranomaisen keinot riitä, eivät riitä ihmisenkään.

Konradin esikoisteos oli raskas luettava. Muistan jossain vaiheessa ajatelleeni, että vedänpä oikein kunnolla henkeä, ennen kuin syöksyn keskelle seuraavaa virkettä. Raskauden tuntua toivat aiheen synkkyyden lisäksi todella pitkät, luettelomaiset lauseet rumista asioista. Viime aikoina luetuista teoksista samaan raskausluokkaan päässee vain Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, jos sekään. Hämmentävää tosin oli se, että välillä teksti toi mieleeni Rosa Liksomin pitkät luontokuvaukset Hytti nro 6:ssa.

- - jättämättä jälkeensä muuta kuin silmien väliin ammutun ja loatun mallinuken, täyteenpaskannetun lampunkuvun, pari puhkikulunutta nahkasohvaa, viinalta löyhkääviä kukkavaaseja, isoäidin morsiuskuvan täydennettynä pukinparralla, edelleen rikkisurvaistun peilin - - ja vihdoin kollikissan, talon laihan piruparan, hirtettynä valevenetsialaiseen varrelliseen kattokruunuun - - 

En ole yleensä kiinnittänyt huomiota kirjojen suomentajiin, mutta nyt nimi hyppäsi silmille. Vierailijan on suomentanut kirjailija Hannu Raittilan täti, ehkä virsirunoilijana parhaiten tunnettu Anna-Maija Raittila. Hän on suomentanut paljon hengellistä kirjallisuutta, joten tämä teos ei tunnu oikein sopivan joukkoon. Siitä huolimatta tuntuu, että Raittila on onnistunut työssään: kuin ei käännöstä lukisikaan.

Tätä romaania en suosittele kenellekään, joka pitää vain kauniista, ihanasta, optimistisesta, uskoa ihmiseen ja hänen kaikkivoipaiseen hyvyyteensä luovasta kirjallisuudesta. Vaikuttava kirja silti on, ja lukemisen arvoinen, vaikka sen aihe, rakenne ja kieli eivät päästä lukijaa helpolla. Ja ne lauseet, virkkeet: pitkiä ovat, mutta kylmäksi eivät jätä.