Mankell: Panokset

"Hän sanoo olevansa yksi joukosta. Siinä kaikki. Perheellinen panostaja. Tärkeä perheelle mutta ei kenellekään muulle. Hän ei koe olleensa osallinen muutoksiin. Ne tapahtuivat, ja niillä oli vaikutuksensa, mutta hän ei itse saanut niitä aikaan. Työläinen on yhteiskunnan jäsen, mutta sitä muuttavat ja ajavat eteenpäin muut voimat."

Henning Mankell
Panokset (Otava, 1973/2009)

Henning Mankellin esikoisteos. Sellainen herättää lukijassa tietynlaisia väristyksiä. Mankell on sentään kova nimi ruotsalaisessa nykykirjallisuudessa. Enemmän tosin dekkarien puolella, mitä taas tämä ei ole. Mutta kun tämä lukija on lukenut aiemminkin Mankellilta vain ei-dekkareita, se ei ole haitta, vaan etu. Pieni etukäteisongelma on siinä, että tämä kertoo niin aikojentakaisista asioista. Mutta siinä kohti lukijan on tarkasteltava itseään, sillä ennakkoluuloista huolimatta hän pitää tästä kirjasta. Aivan kuten piti Kristina Carlsonin Maan ääreen -romaanista.

Oskar on panostaja, joka menettää onnettomuudessa silmän ja käden rakentaessaan Ruotsia 1911. Onnettomuuden jälkeen hän palaa panostajaksi. Ja Ruotsi, kansankoti, rakentuu. Oskarin vaiheet kietoutuvat yhteen kansankodin kanssa. On sosialidemokratiaa. On pettymystä siihen. On työläisiä kuten Oskar.

Kertomus Oskarista on monipuolinen ja tyylikäs mosaiikki. Välillä kertoo Oskar, välillä kertoja, joka käy tapaamassa vanhaa Oskaria. Mutta ei sillä ole väliä, kuka kertoo. Vain sillä, että palasista muodostuu kokonaisuus, joka on mielenkiintoinen ja jopa pysähdyttävä. Ainakin lukijalle, joka ei ole elänyt kuin samaan aikaan Oskarin kanssa.

Kirja on hyvä. Esikoisteoksen hyvyyttä Mankell selittää itse tämän laitoksen esipuheessa. Hänellä oli aiempiakin käsikirjoituksia, mutta hän repi ne, koska ne eivät olleet tarpeeksi hyviä. Tämä sitten oli, siitä pidettiin, ja Mankell alkoi saada apurahoja. Siitä lähti kirjailijan hieno ura.