Lukemistreffit? Yksin yhdessä lukeminen?

Juuri parhaillaan  Helsingin Seurasaaressa on käynnissä  kirjoittajatreffit runoyhdistys Nihil Interitin järjestämänä. Julkisia kirjoittajatreffejä oli myös Helsingin Juhlaviikkojen aikaan, jolloin osallistuin itsekin yhteen kokoontumiseen. Kirjoittajatreffit perustuvat Natalie Goldbergin ideaan. Niissä ajatuksena ei ole muodostaa mitään yhteisöä, vaan ainoastaan kokoontua samaan paikkaan kirjoittamaan. Siis kirjoittaa yksin yhdessä.

Voisiko tällainen toimia lukemisessakin? Yleensä ihmiset haluavat lukea yksin. Todelliset lukutoukat myös lukevat kirjoja mitä omituisimmissa paikoissa, kuten vastikään Koko lailla kirjallisesti -blogissa käydystä keskustelusta on todettavissa. Onko jollekin ongelma se, ettei kaunokirjallisuutta tule luettua yksin, mutta yhdessä sama voisi onnistua? Minun mieleeni yksin yhdessä lukijoista tulevat vain kirjastojen lukusalien pääsykokeisiin pänttääjät.

Minä en tiedä, vaikka aihetta jopa googlailin, että kukaan järjestäisi tällaisia yksin yhdessä lukemisen tilaisuuksia, joita voisi vaikka lukemistreffeiksi kutsua. Tällaista toimintaa periaatteessa voisivat järjestää kirjastot. Tätä voisi harrastaa kahviloissa. Tätä voisi harrastaa kesäisin puistoissa.

Lukupiirejä on olemassa. Mutta niissähän ei lueta, vaan keskustellaan siitä, mitä on luettu. Niissä vielä yleensä on tapana, että osallistujat ovat lukeneet saman kirjan. Lukemistreffeillä jokainen voisi lukea juuri sitä mitä haluaa.

Luuletko, että voisit osallistua lukemistreffeille? Oletko jo osallistunut, vai luetko muuten vain yhdessä muiden kanssa? Onko idea aivan älytön? Miksi kukaan haluaisi lukea toisten kanssa? Mikä olisi hyvä paikka lukemistreffeille? Pitäisikö kuitenkin treffien jälkeen juoda yhdessä kuppi kahvia ja puhua jotain? Mitä muita ajatuksia aiheesta nousee mieleen?

Blogi(n kesä)tauko päättyy!

Blogi on ollut aika hiljainen viimeiset neljä kuukautta.

Mutta vajaa neljä kuukautta vuodesta on jäljellä. Vielä on aikaa jäljellä, aikaa lukea, nauttia, viisastua. Ja saavuttaa omat lukutavoitteensa tälle vuodelle, paitsi se yksi, jonka täydellinen toteutuminen on jo mahdotonta.

Tämän varttivuoden puolivälissä on odotettavissa Helsingin Kirjamessut, kirjaihmisen puolipakollinen pyhiinvaelluskohde. Messuohjelma ilmestyy tämän kuun lopulla. Messukirjeessä se luvattiin paljastaa 25.9. Messulauantaille on ikävästi osumassa muutakin ohjelmaa, mutta kai sen saa siivottua pois alta. Lauantaina esimerkiksi taidetaan julkistaa HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaat, joukossa ehkä Kirjavan Kammarin Karoliinan teos, joka on jo lukulistallani.

Tätä postausta ennen laitoin jo yhden kirjapostauksen. Kalle Haatasen (ei ole lyriikkaa eikä proosaa!) kirja oli todella hieno.

Mitä on tiedossa sitten syksyn aikana tässä blogissa? Ainakin esikoisteoksia tältä vuodelta, muutama Oksanen, jotain eurooppalaista... mitä nyt sattuu lukuun tulemaan. Laura Honkasalon kirjasta ainakin pitäisi kirjoittaa. Petri Tammisen kirjasta. Turkka Hautalasta. Se hyvä puoli tässä tauossa on ollut, että on useita kirjoja, jotka on jo lukenut, mutta joista ei ole vielä kirjoittanut.

Näillä sanoilla palaan lomalta takaisin tähän hienoon blogimaailmaan.

P.S. Amman lukuhetkessä äänestettävänä olevat Copycat-kirjankannet ovat aivan uskomattoman hienoja!

Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa

Blogin pitkän kesätauon aikana on tullut lueskeltua ehkä enemmän muuta kuin kaunokirjallisuutta. Yksi lukuvuoden ehdottomista helmistä löytyi sattumalta veljen vinkattua kirjoittajan radio-ohjelmasta.

Kalle Haatanen
Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä (Atena, 2008)

Nihilismi. "- - sanalla viitataan arkisesti yleensä ihmisiin, jotka eivät usko mihinkään - ihmisiin, joiden maailmankuva on aatteeton, ideaaliton ja karu." Tällaisesta aiheesta VTT Haatanen kirjoittaa siteeraten Nietzscheä ja muita ajattelijoita, kertoen BB-talon elämästä, miettien mitä oikein tarkoittaa maailman meno.

Voisi luulla, että kirjasta, jota välillä on hankala lukea sen takia, ettei tunnu ymmärtävän kaikkea, ei pitäisi. Toisin kävi. Haatasen filosofointi ei liiku niin korkealla, etteikö siitä saisi kuitenkin kiinni. Joku voisi kutsua tätä tieteen popularisoinniksi, mutta minusta tämä ei ole sitäkään. Oikeastaan Haatasen "kirjoitukset" ovat useimmiten varsin hyviä esseitä.

Tätä ennen olen lueskellut Tommi Melenderin ja Timo Hännikäisen kirjaa Liberalismin petos. He kirjoittavat kirjansa esipuheessa, että sen tarkoitus ei ole herättää keskustelua, sillä sitä on jo tarpeeksi, vaan ajatuksia. Haatasen kirja tekee sen, mitä Melender ja Hännikäinen tavoittelevat: se herättää ajatuksia. Keskustelua se taas ei herätä, tai ainakaan minussa tarvetta keskustella. Riittää, että olen itse saanut jotain. Ja lisäksi: tuntuu, etten osaisi tuon kirjan pohjalta keskustella. Sivistyin, mutten sisäistänyt niin hyvin, että osaisin antautua kovin syvälliseen keskusteluun tästä teoksesta. Kirja oli kuin pitkä runo: lukemisesta nauttii, vaikkei täysin ymmärräkään.

Kirjan takaliepeessä on otteita Haatasen edellisen kirjan, Pitkäveteisyyden filosofian, kritiikeistä. Juha Seppälän Aamulehteen kirjoittamat sanat siitä sopivat oivallisesti tähänkin kirjaan: "Haatanen kirjoittaa hyvin, nokkelasti ja parhaimmillaan riemastuttavan hauskasti, mutta painavalla substanssilla." Tuohon ei ole mitään lisättävää.