Westö: Eräänlaista lämpöä

Suomenruotsalaista kirjallisuutta omasta hyllystä. Aivan sieltä ikkunanpuoleisesta laidasta tällä kertaa, koska kirjailijan sukunimi alkaa kaksois-veellä. Kirjan olen todennäköisesti ostanut joskus vuonna 2008 tai 2009, kun se on ollut riittävän halvalla ehkä Suomalaisen Kirjakaupan alessa. Eli taas vuorossa novelleja, kaikkiaan yhdeksän kappaletta, mutta eivät pitkiä, kun yhteismitta jää noin 140 sivuun.

Mårten Westö
Eräänlaista lämpöä (Otava 2005/2007)

Novellit liikkuvat pääosin pääkaupungissa. Tai paremminkin ne liikkuvat ihmisten mielissä, korvien välissä. Liikuttajina ovat pitkät virkkeet, jotka tuovat mieleeni Esko Raennon kirjat. Westö, tämä Kjellin veli, sentään käyttää välillä pisteitä katkaisemaan niitä.

Tekstistä jotenkin lukee läpi sitä, että tässä on kyseessä runokokoelmien jälkeen ensimmäinen proosateos. Kieli on sillä tavalla runollista, jopa kaunista. Kaikki ihmiskohtalot eivät kuitenkaan ole kauniita. Mutta siitä huolimatta niissä on eräänlaista lämpöä.

Mieleenjäävimpänä novellina aivoissani pyörii nyt Päätepysäkki. Mies, joka kiertaa kolmosen ratikalla Helsinkiä. Ja samalla yrittää taistella sitä vastaan, mitä on ennen ollut, mutta jota ei paljasteta kuin vähän kerrallaan, kuten monissa muissakin novelleissa, että vähitellen kuoritaan esille sitä, mikä siitä koko novellista tekee sen, mikä se on. Päätypysäkki kosketti.

P.S. Viime aikoina on jotenkin alkanut ihmetellä näitä sitaatteja kirjojen alussa. Niistä voisi koota ihan oman postauksen, mutta aloitetaan siteeraamalla tätä Westön aloitussitaattia Elias Canettilta: "Minä en ole kirjailija: en osaa vaieta. Mutta minussa vaikenevat monet ihmiset, joita en tunne. He tekevät minusta ajoittain kirjailijan."