Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa

Blogin pitkän kesätauon aikana on tullut lueskeltua ehkä enemmän muuta kuin kaunokirjallisuutta. Yksi lukuvuoden ehdottomista helmistä löytyi sattumalta veljen vinkattua kirjoittajan radio-ohjelmasta.

Kalle Haatanen
Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä (Atena, 2008)

Nihilismi. "- - sanalla viitataan arkisesti yleensä ihmisiin, jotka eivät usko mihinkään - ihmisiin, joiden maailmankuva on aatteeton, ideaaliton ja karu." Tällaisesta aiheesta VTT Haatanen kirjoittaa siteeraten Nietzscheä ja muita ajattelijoita, kertoen BB-talon elämästä, miettien mitä oikein tarkoittaa maailman meno.

Voisi luulla, että kirjasta, jota välillä on hankala lukea sen takia, ettei tunnu ymmärtävän kaikkea, ei pitäisi. Toisin kävi. Haatasen filosofointi ei liiku niin korkealla, etteikö siitä saisi kuitenkin kiinni. Joku voisi kutsua tätä tieteen popularisoinniksi, mutta minusta tämä ei ole sitäkään. Oikeastaan Haatasen "kirjoitukset" ovat useimmiten varsin hyviä esseitä.

Tätä ennen olen lueskellut Tommi Melenderin ja Timo Hännikäisen kirjaa Liberalismin petos. He kirjoittavat kirjansa esipuheessa, että sen tarkoitus ei ole herättää keskustelua, sillä sitä on jo tarpeeksi, vaan ajatuksia. Haatasen kirja tekee sen, mitä Melender ja Hännikäinen tavoittelevat: se herättää ajatuksia. Keskustelua se taas ei herätä, tai ainakaan minussa tarvetta keskustella. Riittää, että olen itse saanut jotain. Ja lisäksi: tuntuu, etten osaisi tuon kirjan pohjalta keskustella. Sivistyin, mutten sisäistänyt niin hyvin, että osaisin antautua kovin syvälliseen keskusteluun tästä teoksesta. Kirja oli kuin pitkä runo: lukemisesta nauttii, vaikkei täysin ymmärräkään.

Kirjan takaliepeessä on otteita Haatasen edellisen kirjan, Pitkäveteisyyden filosofian, kritiikeistä. Juha Seppälän Aamulehteen kirjoittamat sanat siitä sopivat oivallisesti tähänkin kirjaan: "Haatanen kirjoittaa hyvin, nokkelasti ja parhaimmillaan riemastuttavan hauskasti, mutta painavalla substanssilla." Tuohon ei ole mitään lisättävää.

Kertész: Kohtalottomuus

Matka Suomesta Auschwitziin ja takaisin, hotellit, pääsyliput museoon ja kaikki muu maksavat paljon. Imre Kertészin kirjan Kohtalottomuus saa kirjastosta lainattua ilmaiseksi. Nyt heti lukemisen jälkeen tuntuu, että kirja, jossa kerrotaan elämästä keskitysleireillä, vaikutti minuun paljon enemmän kuin vajaa kahdeksan vuotta sitten tehty vierailu Auschwitz-museossa. Kirja osoitti voimansa.

Imre Kertész
Kohtalottomuus (Otava, 1975/2003)

Kirja on tarina nuoresta unkarilaisesta juutalaispojasta, joka toisen maailmansodan loppuvaiheessa joutuu kesken arkisen matkan reissulle, joka johtaa keskitysleireille, mm. Auschwitz-Birkenaun leirille.

Etenkin kirjan alkupuolella tulee ajateltua kaikkea sitä, mitä lukijana tietää, mutta poika ei tiedä. Se ajatus toki kantaa kirjaa muutenkin: poika ei ole käynyt museossa, jossa kerrotaan leirin kauhuista. Hän tarkkailee maailmaa sen hetkisten pojanaivojensa kautta. Kun lukija tietää, että Auschwitz ei ollut mikään hyvä ja kaunis paikka, poika ei sitä tiedä.

Ulkoa kuulin sen sijaan lähestyvää kopinaa, ovien pauketta, junasta ulos tunkeutuvien matkustajien äänten sorinaa, ja nyt minun oli myönnettävä, ettei tosiaankaan ollut epäilystä siitä, ettemmekö olisi olleet perillä. Olin toki iloinen, luonnollisesti...

Pojan kautta keskitysleirien elämää kuvataan toteavasti, kiihkottomasti, ilman minkäänlaista osoittelevuutta tai jälkikäteistiedon tuomaa moraalista paatosta. (Ja jotenkin aivan älyttömän hienosti.) Ja samalla näytetään se, että kun todella on jossain maailmassa sisällä - nyt siis keskitysleirillä - niin ihminen alkaa tehdä tulkintoja sen maailman säännöistä käsin. Kertészin teos johti minua filosofisten pohdintojen äärelle. Esimerkiksi pohtimaan sitä, mitä oikein on ihmisyys ja kuinka pitkä matka siitä, että toiset ihmiset luokitellaan muita huonommiksi, on siihen, että heillä ei ole enää ihmisarvoa.

Romaanin rakenne on yksinkertainen. Se kuvaa kronologisesti tapahtumia pojan elämässä. Alussa ollaan kotona Budabestissa, lopussa palataan Budabestiin, siinä välissä käydään vuoden verran keskitysleireillä. Alku ja loppu onnistuneesti kehystävät ansiokasta keskitysleirikuvausta. Alku osoittaa, mistä lähdetään liikkeelle, miten ero juutalaisena muihin ihmisiin alkaa näkyä. Lopussa taas ollaan suurten kysymysten äärellä: pitäisikö unohtaa, miten elämä jatkuu?

Paluu Budabestiin - siis pojan elossa selviäminen - ei ole mikään erityinen juonipaljastus, kun teos on ainakin osittain omaelämäkerrallinen. Kertész on itse kokenut samoja asioita kuin kirjan Gyorgy-poika. Enkä ole kateellinen siitä, että hän on saanut elää sellaisen elämän, josta saa kirjoitettua koskettavia ja vaikuttavia romaaneja. Tai ainakin tämän yhden.

En tarkalleen tiedä, minkälaisia asioita kirjailijan muut teokset sisältävät, mutta tämän kirjan perusteella olen vakuuttunut siitä, että haluan lukea lisää. Nobelin palkinto taannee muidenkin kirjojen laadun.

P.S. Nopealla googlaamisella ainoa blogiteksti kirjasta löytyy Satun luetuista.

Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen esikoisromaani Vanikan palat kuvasi Anteroa lapsena Oulun kasarmilla. Luin tuon kirjan jo vuosia sitten. Tarkkoja muistoja ei ole, mutta jotkut kuvat kirjasta palasivat mieleeni lukiessani taas Väisästä.

Hannu Väisänen
Toiset kengät (Otava, 2007)

Toiset kengät on jatkoa Vanikan paloille. Se kuvaa Anteron nuoruusvuosia Oulussa. Perhe muuttaa heti kirjan aluksi kasarmilta Vainiolle omaan taloon. Yksinhuoltajaisä yrittää paimentaa perhettä: tyttöä ja neljää poikaa. Antero kasvaa, taiteelliset taipumukset alkavat saada konkreettisia, vaikkakin välillä surkuhupaisia muotoja.

Kirjasta tekisi mieli poimia vaikka mitä kohtia kuvaamaan Väisäsen tapaa käsitellä kieltä ja kuvailla asioita. Kirjan hienous tuntuu nimenomaan olevan kielessä. Nyt valintani kohdistuu kirjan keskiosiin, lukuun, jossa Antero lapsuus viimeistään alkaa käsitteellistyä nuoruudeksi.

Eräänä kevätpäivänä, sellaisena kun tekee mieli riisuutua ja paiskoa kaikki ahdistavat talvihynttyyt tienposkeen ja hieroa kutisevia jäseniään, minä tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta. Minulla oli enää kaksi jalkaa ja kättä, tunsin miten ne kuuluivat vain minulle, että vain minä pystyin säätelemään niiden toimia.
- -
Eikä irtoaminen koskenut lainkaan, vaikka olinkin kuullut jonkinlaisen ratkeamisen äänen juuri kun olin yrittämässä rautatietä tasoristeyksen kohdalla. Se ei ollut tavarajuna joka irrotteli vaunujaan Tuiran asemalla. Kesti kauan ennen kuin tajusin ettei ääni tullut ulkoa vaan sisältäni.
- -
Minusta oli siis tullut oma, rajattu kappale. Hankalaa oli se että kappale muuttui jatkuvasti, joka päivä ja yö. Aamullas en ollutkaan sama nuorukainen, joka edellisenä iltana oli kiertynyt toiveikkaana vuoteeseensa. Usein yö jätti jälkeensä tiukkaan lampaan suoleen sullotun muhkuraisen makkaran joka etsi suutaan johon kahvin olisi voinut kaataa.

Oikeastaan Toiset kengät kuuluu niihin kirjoihin, joista voisi aivan hyvin tietää "juonen" eikä se lukukokemusta haittaisi. Toisaalta tässä kirjassa juoni on mielenkiintoinen käsite. Kirja kun koostuu luvuista, jotka ovat osa Anteron nuoruutta. Kirja etenee toki kronologisesti, mutta varsin hyppäyksittäin. Luvut usein rakentuvat jonkun nuoren ihmisen elämän kannalta merkityksellisen tapahtuman ympärille. Osa niistä on yleisiä, osa yksityisiä, mutta kaikissa tapauksissa niillä rakennetaan kirjan Anteroa kohti kirjan lopussa odottavaa itsenäisyyttä, joka muotoutuu Savonlinnaan taidelukioon menemisen muotoiseksi.

Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Väisäsen ja kirjan Anteron kanssa samassa kaupungissa. Tai en siis samassa, vaan siinä kaupungissa, joka oli olemassa kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuin Anteron kaupunki. Typpitehtaan, jonka räjähdys on yksi kirjan tapahtumista, piippu seisoo edelleen minun lapsuusmaisemassani. Nämä tekijät varmasti lisäsivät intoani lukea kirjaa. Väisäsen kuvittama Oulu oli varsin helppo saada omiin silmiinsä.

P.S. Jos olet lukenut kirjan, mielenkiintoista vertailukohtaa kirjan tapahtumiin saa Oulun kaupungin nelisatavuotisjuhlien vuoksi tehdystä lehdestä, jossa on uutisia mm. typpitehtaasta, monumentaalikeskuksesta ja Heinosen profeettasisaruksista.

Åsbacka: Torin laita

psykologiset romaanit - rakennemuutos - teollisuusyhdyskunnat - elämänkaari - perheet - arkielämä - avioero - miehet - ystävyys - kulttuuritapahtumat - taide - grillit - kioskit - pikkukaupungit - Ruotsi - Skoghall. Ehkä näillä asiasanoilla löytää jatkossakin hyviä kirjoja.


Robert Åsbacka
Torin laita (Schildts, 2006/2007)

Voiko nakkikioskin ympärille kirjoittaa romaanin, jossa käsitellään rakkautta, elämää, ruokaa ja yhteiskuntaa osuvasti? Kyllä voidaan, ainakin Åsbacka on sen osannut tehdä. Conny on nakkikioskiyrittäjä kuten on ollut isänsäkin. Nakkikioski on pikkukaupungissa torin laidalla. Eikä sillä mene erityisen hyvin. Roger, entinen merimies, auttaa Connyn liiketoimia eteenpäin. Ja samalla Connya.

Kirjassa liikutaan alkupuolella useammassa aikatasossa. Connyn elämässä on ollut lapsuus, lapsuudenihastuksen kanssa pariutuminen, lapsi, mutta myöhemmin ero. Kuvioissa ovat myös Connyn isä, vaimo ja ex-vaimo Elisabet ajankohdasta riippuen, lapsi Agnes. Ja muutama muu. Henkilöitä on lyhyeen romaaniin vähintään riittävästi. Toisaalta heidän tarinansa kietoutuvat sujuvasti yhteen. Ihmisten elämä on varsin tavallista, ns. peruselämää, josta lukija saa otteen - kiitos kirjailijan sujuvan ja tarkkanäköisen tekstin.

(Tämä kohta on ehkä sopiva tähän. Kirjan kirjallisia ansioita se nyt ei erityisesti paranna, mutta kirjassa oli ainakin yksi leivän ohje, jota ajattelin itse kokeilla. Ehkä sitä toistakin ohjetta. Nämä ohjeet Roger kertoi Connylle, että grillin sämpylät varmasti menisivät kaupaksi.)

Kirjassa on paljon ilmaa, tai väljyydeksi kai sitä hienommin sanottaisiin. Ehkä niin paljon, että jos ei heti alkupuolella onnistu uppoutumaan ihmisiin ja paikkoihin, voi tulla tunne, että ihmiset jäävät irrallisiksi, katkelmat kauas toisistaan kuin saaret ilman venettä. Mutta kun kirjaan on päässyt sisälle, osasista muodostuu mielenkiintoinen kokonaisuus. Hieman jäin kaipaamaan sitä, että olisi päässyt syvemmälle muutamiin ihmisiin, ehkä kirjasta olisi voinut tehdä pidemmän. Nyt tuntuu, että paljon asiaa oli saatu mahtumaan 190 sivuun.

Melkein harmittaa, että näin hyvät kirjat makaavat kirjaston hyllyillä, eikä niitä kukaan lue. Nytkin minulla oleva kappale on pääkaupunkiseudun kirjastojen ainoa lainassa oleva nide tästä kirjasta. Tämäkään ei ole edes mitenkään hankala kirja, vaikka vähän eri aikatasoilla loikitaankin. Ja ollut sentään Finlandia-palkinnon saajaksi ehdolla, kai sen jostain tasosta pitäisi kertoa.

Obreht: Tiikerin vaimo

"Sota oli muuttanut kaiken. Toisistaan erotettuina entisen maamme osilla ei ollut enää samoja ominaisuuksia, jotka niillä oli aiemmin ollut osana kokonaisuutta. Se mikä oli aiemmin ollut yhteistä - maamerkit, kirjailijat, tiedemiehet, historia - oli jaettava uudestaan uusien omistajien mukaan."

Téa Obreht
Tiikerin vaimo (WSOY, 2011/2012)


Olin kymmenvuotias, kun sota Balkanilla alkoi. Sotatoimien alueella päättyessä Kosovon sodan jälkeen olin jo lähes täysi-ikäinen. Tuo alue ja siellä käytävä sota on ollut uutisissa jatkuvasti koko nuoruuteni ajan, ja nimenomaan silloin, kun olen alkanut kiinnostua yhteiskunnasta, maailmasta. Tätä kirjaa lukiessa tämä kaikki tuli jotenkin mieleen, sillä kirjan minäkertoja, nuori naislääkäri elää sodan jälkeisessä todellisuudessa alueella, jossa sota on muuttanut kaiken.

Sodan jälkeinen Jugoslavia on kuitenkin vain paikka, jossa asiat tapahtuvat. Tämä nuori nainen ei lopulta edes ole kirjassa erityisen keskeisessä asemassa. Häntä ja hänen työtänsä lääkärinä - mm. rokottamassa vapaaehtoistyössä pieniä orpolapsia -suuremmaksi nousevat tarinat, joihin liittyy tytön isoisä. Mutta ei, isoisäkään ei ole niissä se, johon huomio kiinnittyy, vaan jokaisessa tarinassa on omat vetovoimatekijänsä.

Tiikerin vaimo on yksi tarinoinnin kohteista. Kuolematon mies toinen. Herkkiä lauluja soitteleva, mutta raakalaismainen seppä kolmas. Ja oli niitä muitakin. Natalian, tuon lääkärin, isoisä on näissä tarinoissa enemmän läsnä kuin Natalia itse. Natalia taas kiertyy tarinaan mukaan sitä kautta, että isoisä on juuri kuollut. Hän on ollut Natalialle tärkeä, ja Natalia isoisälle. Mutta: henkilöiden väliset suhteetkaan eivät ole olennaisia.

Tärkeää, ehkä jopa olennaista, kirjassa ovat kansantarinat, myytit, uskomukset, ihmisten suhde niihin. Miten pienessä kylässä jokin myytti vaikuttaa? Miten kuolemaan suhtaudutaan? Miten tarinat syntyvät? Viimeisen kysymyksen äärellä Obreht on ehkä tuntenut olevansa omimmillaan, sillä hän todella osaa kirjoittaa tarinoita.

Tykästyin kirjan kerrontaan. Aluksi luulin, että kyse on mukavantuntuisesta minäkerronnasta, mutta koska kirja ei ole vain minäkerrontaa, se ei voinut johtua siitä. Kyse oli jostain muusta. Tuntui, että kerrontatyyli jotenkin nopeutti lukemista, vaikka oikeasti kirja taitaa vain muuten olla helppolukuinen. Ei siis missään nimessä nopeasti luettava, vaan hyvin kirjoitettu. Miten sen siis sanoisi? Tämä oli kirja, jonka voisi lukea nopeasti, jos haluaisi, mutta ei halua lukea nopeasti, koska silloin pelkää, että jotain jää saamatta.

Tästä Orange-palkinnon (brittipalkinto englanniksi kirjoittavalle naiselle) saaneesta nuoren naiskirjailijan esikoisteoksesta ovat bloganneet myös (ainakin) anni.M, Norkku, Sanna ja Suketus.

P.S. Kirjaston kirjaa luin. Yhtäkkiä kirjan välistä tipahti paperi, jossa luki "Sinua rakastetaan". Mistähän edellinen lukija sen muka tiesi?

Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua

"Zacharias Topelius määritellään satusedäksi, lehtimieheksi, professoriksi ja kirjailijaksi, joka käsitteli historiallisia aiheita ja jota innoitta itsenäisen kansakunnan aate. Mutta suurmiehetkin ovat ihmisiä, ja se ajatus kantaa tätä Zazharias Topeliuksen yksityistä minää kuvaavaa esseeromaania."

Merete Mazzarella
Ei kaipuuta, ei surua (Tammi, 2009)

Kirjan takakansi antaa hyvän johdatuksen kirjaan. Merete Mazzarella on rohkeasti tarttunut suurmiehen elämään ja tehnyt sen pieneksi, inhimilliseksi. Kun kuvataan suurmiehen nuoruuden ihastuksia, vatsavaivoja tai sitä, että kun viipyy vanhana vähänkin liian kauan ulkona, heti huolestutaan, juhlavan pönäkkäästä elämäkerrasta ei todellakaan ole kyse.

En tiedä, johtuuko se Topeliuksesta, hänen henkilöhahmonsa kiinnostavuudesta verrattuna tavalliseen romaanihenkilöön, vai Mazzarellan taitavuudesta, että tätä kirjaa lukiessa kirjailijaa ei tullut juuri mietittyä. Hän onnistui katoamaan tekstinsä taakse. Ehkä ratkaisevaa on se, että mitään kirjassa tapahtuvaa ei osannut liittää kirjoittajaan; ei osannut kuvitella, että kirjailija kirjoittaisi omista ajatuksistaan. Vaikka sitäkin hän saattoi tehdä, sillä hänen tätä edeltävä romaaninsa Illalla pelataan Afrikan tähteä liikkui hieman samoissa teemoissa.

Topeliuksen mielenliikkeitä, muistoja, arvioita maailman ja Suomen tilasta oli mielenkiintoista lukea. Mazzarellan Topeliuksesta tuli välillä vähän samanlainen fiilis kuin Kristina Carlsonin William Nylanderista. Molemmissa kirjoissa kuvataan vanhaa miestä aivan 1800-luvun lopulla. Molemmat miehet eivät suhtautuneet aikaansa ja muihin ihmisiin pelkästään hyväntahtoisesti ja lämpimästi. Toki tämä Topelius sentään suhtautui niinkin. Mutta paljon oli Topeliuksellakin asioita, joista piti kantaa murhetta: naisasialiike ja se, että ei ollut saanut omaa poikaa. Tai omia poikia tosin oli ollut, mutta he olivat kuolleet nuorena. Uudemmista kirjoista sain mieleeni Claes Anderssonin Oton elämän, vanhan miehen tutkailuja maailmasta kuoleman lähestyessä sekin.

Joissain asioissa Topelius tuntui nykyajasta katsoen luonnollisesti kovin taantumukselliselta, etenkin suhteessaan naisiin ja uskontoon, mutta toisissa taas arvelen hänen olleen edistyksellinen omana aikanaan, koska ne tuntuivat vieläkin tuoreilta ajatuksilta. Mikäli kirjaa näiltä osin voi totena pitää.

Vanhat miehet taitavat yhdestä asiasta vielä 2000-luvullakin olla Mazzarellan Topeliuksen kanssa aivan samaa mieltä:

Tytöt olivat saaneet aivan toisenlaisen lapsuuden kuin hän itse. Oliko se huonompi lapsuus? Kyllä, niin saattoi ajatella, jos oli rehellinen. Ennen kaikki oli paremmin, varsinkin lasten kannalta, oli turvallisempaa, rauhallisempaa. Ja ainakin nykylapset - - saivat aivan liikaa virikkeitä.

Ei kaipuuta, ei surua oli yksi kuudesta ehdokkaasta Finlandia-palkinnon saajaksi vuonna 2009. Minä olen nyt lukenut noista kuudesta kolme. Ja olen pitänyt jokaisesta. Kaksi muuta ovat olleet palkinnon tuolloin voittanut Antti Hyryn Uuni ja Kari Hotakaisen Ihmisen osa.

Neruda: Kysymysten kirja

Takakannesta: "Kysymysten kirja[n] runot ovat kysymyksen muotoon puettuja, oudon kauniita aforistisia mietteitä meitä ympäröivän maailman pienistä ja suurista ilmiöistä, joita Neruda tarkastelee tuttuun tapaansa hienovaraisella, paikoin lempeän ironisella, paikoin absurdilla huumorillaan." Siinä se on sopivasti sanottu.

Pablo Neruda
Kysymysten kirja (Loki-kirjat, 1973/2003)

Runebergin päivän kunniaksi julkaisen tämän blogin ensimmäisen runokirjapostauksen. Tosin päivään olisi sopinut tietenkin paremmin joku suomalaisen runoilijan teos, mutta koska tähän chileläisen Pablo Nerudan kirjaan tartuin Luen ja kirjoitan -blogin Paulan innoittamana, niin suomalaista teosta ei tähän päivää eksynyt.

Tässä kirjassa minua - tietenkin - kiinnosti kysymysten aforistisuus, jota takakannessakin mainostetaan. Kyllähän kirja tarjosi sitäkin, ja teki mieli alkaa itse vääntää kysymyslauseista enemmän aforistisia. Ajatus oli monessa valmiina, mutta aforismeiksi ne olivat ehkä turhan väljiä. Terävyys ja napakkuus kun ovat hyveitä aforismeissa.

Kiinnostavaa kirjassa olivat muun muassa lapsuutta käsittelevät kysymykset - Missä on lapsi joka olin, yhä minussa vai jo poissa? - mutta jotenkin rakastuin enemmän absurdimman oloisiin kysymyksiin. Yksi suosikeistani on ehdottomasti kysymys sateessa seisovista junista.

Onko mitään surullisempaa
kuin juna joka seisoo sateessa?


Kirjaa lukiessa jopa sivistyin. Kun luin ystävälle ääneen näitä kysymyksiä, hän kiinnitti huomioita asiaan, josta minulla ei ollut mitään ymmärrystä. Montako kysymystä on kissalla? Minä en ymmärtänyt, että tässä voisi olla mitään viittausta siihen, että ranskan kielen kysymyssana quoi (mitä) ääntyy varsin samankaltaisesti kuin kissan äännähdys. Mielenkiintoista!

Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

"Sinun täytyy vain päättää, hän ajatteli. Menet tai et mene. 1 tai 0, niin kuin binäärijärjestelmässä."

Paolo Giordano
Alkulukujen yksinäisyys (WSOY, 2008/2010)

Tämän kirjan muistan herättäneen huomioni aikanaan pelkällä nimellään. Koska pidän itseäni aavistuksen matemaattisena, viittaus matematiikkaan romaanin nimessä kiehtoi. Ja sama kiehtovuus kyllä välillä tuli lukiessakin esille.

Mattian murheena on sisar, jonka katoamiseen hän tuntee olevansa syyllinen. Ja pää, joka ei ole samanlainen kuin muiden. Se on tavalliseen elämään turhan matemaattinen. Tästä päästä saa kuitenkin lukijana iloa, kun elämää peilataan matemaattisten käsitteiden kautta.

Alicella on omat murheensa. Lapsuuden onnettomuudesta peräisin oleva ruumiinvamma. Ja ruoka, jota ei voi syödä. Se on piilotettava milloin mihinkin. Hän on vastinpari, alkulukukaksonen, Mattialle. He ovat kirjassa välillä etäällä, välillä melkein lähellä. Kirjassa Alicen ja Mattian tarinat vuorottelevat. Välillä - mikä minua sangen suuresti häiritsi - muutaman luvun verran seurataan kolmannenkin henkilön näkökulmaa. Turha lisä alkulukukaksosiin.

Alkulukujen yksinäisyys on hyvin kirjoitettu, helppolukuinen romaani kahdesta aikuiseksi kasvavasta lapsesta, jotka eivät tunnu sopivan tähän maailmaan eivätkä omaan vartaloonsa. Se on henkisestä ja fyysisestä yksinäisyydestä kertova, rakkautta vain hapuillen tavoitteleva kirja, jota voisi kuvailla Rainer Maria Rilken sanoin: "Rakkaus on sitä, että yksinäisyys suojelee toista yksinäisyyttä, piirtää sen rajat ja tekee sille kunniaa."

Janna Kantola tiivistää Hesarin arviossa hyvin sen, mikä tässä kirjassa minuakin kiehtoi. "Hyvin kirjoitettuja romaaneja on pilvin pimein, kun taas hyvin kirjoitettuja, sisällöllään puhuttelevia romaaneja on paljon vähemmän. Tässä yhdistelmässä Giordano onnistuu."

Mankell: Panokset

"Hän sanoo olevansa yksi joukosta. Siinä kaikki. Perheellinen panostaja. Tärkeä perheelle mutta ei kenellekään muulle. Hän ei koe olleensa osallinen muutoksiin. Ne tapahtuivat, ja niillä oli vaikutuksensa, mutta hän ei itse saanut niitä aikaan. Työläinen on yhteiskunnan jäsen, mutta sitä muuttavat ja ajavat eteenpäin muut voimat."

Henning Mankell
Panokset (Otava, 1973/2009)

Henning Mankellin esikoisteos. Sellainen herättää lukijassa tietynlaisia väristyksiä. Mankell on sentään kova nimi ruotsalaisessa nykykirjallisuudessa. Enemmän tosin dekkarien puolella, mitä taas tämä ei ole. Mutta kun tämä lukija on lukenut aiemminkin Mankellilta vain ei-dekkareita, se ei ole haitta, vaan etu. Pieni etukäteisongelma on siinä, että tämä kertoo niin aikojentakaisista asioista. Mutta siinä kohti lukijan on tarkasteltava itseään, sillä ennakkoluuloista huolimatta hän pitää tästä kirjasta. Aivan kuten piti Kristina Carlsonin Maan ääreen -romaanista.

Oskar on panostaja, joka menettää onnettomuudessa silmän ja käden rakentaessaan Ruotsia 1911. Onnettomuuden jälkeen hän palaa panostajaksi. Ja Ruotsi, kansankoti, rakentuu. Oskarin vaiheet kietoutuvat yhteen kansankodin kanssa. On sosialidemokratiaa. On pettymystä siihen. On työläisiä kuten Oskar.

Kertomus Oskarista on monipuolinen ja tyylikäs mosaiikki. Välillä kertoo Oskar, välillä kertoja, joka käy tapaamassa vanhaa Oskaria. Mutta ei sillä ole väliä, kuka kertoo. Vain sillä, että palasista muodostuu kokonaisuus, joka on mielenkiintoinen ja jopa pysähdyttävä. Ainakin lukijalle, joka ei ole elänyt kuin samaan aikaan Oskarin kanssa.

Kirja on hyvä. Esikoisteoksen hyvyyttä Mankell selittää itse tämän laitoksen esipuheessa. Hänellä oli aiempiakin käsikirjoituksia, mutta hän repi ne, koska ne eivät olleet tarpeeksi hyviä. Tämä sitten oli, siitä pidettiin, ja Mankell alkoi saada apurahoja. Siitä lähti kirjailijan hieno ura.

Raittila: Liikkumaton liikuttaja

Todennäköisesti tähän ohuehkoon esseekokoelmaan tutustumisen siemen kylvettiin Prosak-illassa, jossa Hannu Raittila oli vieraana. Aiemmin olen häneltä lukenut romaanit Ei minulta mitään puutu ja Canal Grande.

Hannu Raittila
Liikkumaton liikuttaja. Esseitä (WSOY, 2004)

Kirjassa on kymmenen esseetä. Tekisi mieli kirjoittaa niistä jokaisesta erikseen, mutta en sitä kuitenkaan tee. Vaikka esseiden aiheet vaihtelevat kirjailijan ammatista kustannustoiminnan kuvailuun, markkinatalousanalyysistä Kekkosen muotokuvaan ja luontosuhteeseen, tuntuu kuitenkin siltä, että kyseessä on yhtenäinen esseekokoelma. Ensiksikin tämä johtunee Raittilan kielestä ja tyylistä, toiseksi siitä, että nimiesseen Liikkumaton liikuttaja mukaisesti monessa on taustalla ajatus markkinoiden ja pääoman määräävästä vaikutuksesta, jota muuten Raittila ankarasti kritisoi.

Raittila kirjoittaa terävästi niin kirjailijan ammatista kuin markkinataloudesta. Terävyyden lisäksi hän on hauska. Välillä tosin jää miettimään, onko jossain kohdassa Raittila terävä, hauska vai ainoastaan ilkikurinen venkoilija. "Hyvän kirjailijan pitää olla pikkuisen tyhmä. - - Laaja-alainen älykkyys ja varsinkin syvällisyys ovat kirjailijalle melkein yhtä kauhea riesa kuin verbaalinen nokkeluus." Ei tuollaisista ota lopullista selvyyttä ainakaan ensimmäisellä lukemiskerralla.

Luontoa tai oikeastaan ihmisen luontosuhdetta käsittelevässä esseessä Raittila laittaa lukijan miettimään. Mikä on eläimen paras paikka? Kärsiikö se enemmän luonnossa kuin ihmisen hoidossa, jossa rokotukset hoidetaan eläimille samalla tavalla kuin koululaisille ja niiden terveydestä huolehditaan niin kuin Yleisradion henkilökunnankin?

Viimeisessä esseessä Raittila kertoo, miten hänestä saattoi - vastoin kaikkia yleisiä opetuksia - tulla kirjailija, vaikkei hän ollut elämänsä aikana ennen kirjailijaksi eksymistä kirjoittanut juuri mitään. Hän ajattelee lausein, kielellä. "Minun päässäni ajatusten ja lauseiden välillä on yhtäläisyysmerkki." Jotkut muut taas "eivät tuntuneet ajatusmaailmassaan operoivan selvällä suomen kielellä, vaan kuvien, tuntemusten ja mielteiden välityksellä." Raittila tiivistää oman ajattelupohdintansa johtopäätöksen: "tajusin koko ikäni ajatelleeni korrektein lausein". Siinä taitaa olla varsin hyvä lähtökohta kirjailijalle, joka on sanojen ja lauseiden käytön ammattilainen.

Tämä kirja oli niin paljon hyviä ajatuksia sisältävä, että se on pakko ostaa omaan hyllyyn, jotta siihen voisi palata aina halutessaan.

Ala-Harja: Tom Tom Tom

Kirja on ollut hyllyssäni noin 10 vuotta, tarkasti en muista. Jostain syystä, ehkä huonon takakansitekstin vuoksi, kirja on jäänyt lukematta. Vaikka onkin kirja, joka oli vuonna 1999 jopa Finlandia-ehdokkaana.

Riikka Ala-Harja
Tom Tom Tom (Gummerus, 1999)

Eikä tämä kirja syyttä ole Finlandia-ehdokkaana ollut. Ala-Harjan esikoisromaani on hieno teos. Nousee tämän vuoden - paljonhan en kyllä ole lukenut - parhaisiin lukukokemuksiini.

En usko, että sillä, mitä kirjassa tapahtuu, on tämän lukukokemuksen kanssa erityitstä merkitystä. On nainen, mies ja heidän yhteinen lapsensa. Nainen on kansanedustaja ja pitää kiirettä. Miehellä ei enää ole kiire. 14 vuotta sitten lähti, nyt on palannut Suomeen. Mutta makaa sairaalassa aivoinfarktin jäljiltä. Jotain on jäänyt sanomatta tytölle, mutta mitä? Jos kykenisi sanomaan muutakin kuin jaa jaa, se ehkä selviäisi kirjassa.

Ja tämä tyttö, koditon juureton paikaton isäton ehkä äiditönkin työtön. Ajatukset sinne tänne. Mietteet tänne sinne. Matkalla siellä ja täällä. Omassa kämpässä, saaressa isän talossa, sairaalassa. Ala-Harjan käyttämä kieli vie viekkaasti lukijan Kokon - siis tämän päähenkilötytön, josta käytetään sukunimeä - aivoituksiin.

Koska kirjan kieli oli tässä se juttu, enkä oikein osaa sitä kuvailla, annan tekstin puhua puolestaan. Lopuksi kaksi satunnaista tekstinäytettä:

Ja jalat kahdenmaattavan sängyn toisessa päässä, nuori nainen tässä ajattelee, että jotenkin tämä on silti selkeä tilanne, kun on syy jota miettiä, katsoa ja porata, ettei nyt ihan turhaan ja yleisesti. Keittiön lautasella pinnasta hyytynyt keitto ja takaraivossa pakastunut ajatus, keittiön mukissa kevytcolaa, josta hiilihappo karannut, pakastelokerossa kertaalleen sulanutta soijajäätelöä, purkka tumpattu kahvimukin laitaan ja lentokoneen ääni jossain kaukana tuomassa loppuunmyydylle urheilustadionille Tomin ikäisten miesten ikivanhaa yhtyettä.

Tämä nainen tänä päivänä tässä autossa haluaisi, että tapahtuisi uusia asioita ja niiden taustat muuttuisivat. Hyviä yllättäviä tapahtumia. Ettei hän olisi kuin graniittinen mitäänsanomaton patsas, paikalleen jähmettynyt, jota vain turisti nopeasti vilkaisee.

P.S. Kysymys mahd. lukijalle: Mitä Ala-Harjan romaania suosittelet seuraavaksi?