Aluksi haluan olla suosittelemassa Suomen Kuvalehdessä (17.2.12) julkaistua artikkelia Meidän kieli, jossa käsitellään kieltämme ja sen haasteita. Osansa saavat niin Mika Häkkis -passiivi, englannin kielen valta tutkimusmaailmassa kuin sanojen tavutuksen osaamattomuus ylioppilaiden aineissa.
Otsikkoni on provokatiivinen. (SK:n mukaan omistusliite, kuten otsikkoni-sanan -ni, on katoavaa kansanperinnettä!) Asia on kuitenkin aivan totta. Suomen kieltä ei opi kirjoittamaan oikein vain kirjoja lukemalla. Kuvittelin pitkään, että minä olen oppinut kirjoittamaan nimenomaan lukemalla. Totta varmasti on, että ns. kielikorva kehittyy lukemisen myötä, mutta on tiettyjä asioita, joissa voi mennä pahasti harhaan. Viime aikojen havaintojeni perusteella väitän, että oikeaoppista lauseenmuodostusta ei opi lukemalla hyvää suomalaista proosaa. Niissä lauseita ei eroteta toisistaan oikeaoppisesti. Pilkun käyttämistä ei opi kirjoista.
"Äidin isä kuoli sodassa ja isoäiti lähetti hänet sotalapseksi Ruotsiin." (Hirvonen: Ehms)
" - - sisällä laivassa joka oli yhdistelmä ostoskeskusta ja lähiörakentamista." (Kyrö: Kjj)
"En muistanut kenen metsä se oli, mutta näin isännän hoitaneen sitä hyvin." (Tuuri: Lk)
Nämä kolme katkelmaa antavat kuvan asiasta, johon viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota. Epäilen, että tällaisessa pilkun käytössä voi olla ongelmia kirjoittajilla (ei siis juuri näillä kirjailijoilla, vaan yleensä kirjoittajilla) silloinkin, kun yritetään kirjoittaa oikeaoppisesti. Jokaisessa esimerkkivirkkeessä on oikeaoppisuusvirhe, jota ei nopeasti lukemalla tule ehkä edes ajatelleeksi.
Saivartelua? Tunnustan sen, mutta silti mietin, että voisiko asialle tehdä jotain. Välimerkkejä tunnutaan välillä käytettävän ensijaisesti rytmittämään lukemista, ei osoittamaan lauseiden ja virkkeiden alkuja ja loppuja. Nämä funktiot kai osittain ovat päällekkäiset, mutta eivät aina kohtaa. Esimerkiksi Tuuri käyttää surutta puolipistettä virkkeissä, joihin se ei kuuluisi. Oma lukunsa on tietenkin saramagolainen puolensivunpitkä virke, joka ei enää välitä mistään säännöistä. Kaunokirjallinen teksti sallii vapauksia.
Vai onko tämä asia samanlainen kuin kielenhuoltajien taistelu "alkaa tekemään" -muotoja vastaan, kun oikeammin olisi sanoa "alkaa tehdä"? Luovutaanko vielä joskus siitä, ettei esimerkiksi tarkentavia sivulauseita, ns. kiilalauseita, tarvitse erottaa muusta virkkeestä pilkulla? Pitäisi muistaa, että välimerkityksellä luodaan merkityksiä.
* * *
Päivän sitaatti:
"Tiedän, että kotini on siellä, missä minä ja pari kirjaa kuljemmekin."
(Ajatus muotoiltuna Katja Ketun kolumnista, HS 20.2.12.)
Ahh, ihanaa, kiitos! Välimerkityksellä on väliä. Muistan kuitenkin Leena Lehtolaisen kertoneen, että hänen käsikirjoituksestaan oli kustannustoimittaja käskenyt poistaa pilkut relatiivilauseitten edeltä. Sylttytehdas siis?
VastaaPoistaMielenkiintoista! Ja tärkeä aihe! Itse kokisin oppineeni kirjoittamaan (suht) oikein nimenomaan kirjoittamalla, en lukemalla. Lukiessa ärsyynnyn hyvin helposti kirjailijan omavaltaisesta välimerkinkäytöstä, koska en ole ehkä sitten koskaan oppinut tavoittamaan sitä, mitä sillä on mahdollisesti haettu.
VastaaPoistaYhdyssanavirheet ärsyttävät minua aivan tolkuttomasti, vaikka taustalla toki voi olla oikeita lukivaikeuksia, enkä itsekään ole aina täydellinen. Yksi suomen kielen virhe, joka on nähdäkseni aika yleinen, on kuin-sanaa ennen tarpeettomasti käytettävä pilkku vertailussa. "Hän on parempi, kuin minä." Näen punaista! (Ja tätä näkee oikeasti yliopistotason teksteissäkin!)
Sinänsä kielen pitääkin uudistua, mutta virheiden muuttuminen säännöiksi kalvaa mieltä.
Pilkutuksessahan (kai) on kaunokirjallinen vapautensa, mutta minua rasittaa yhdyssanavirheet. Varsinkin jos niitä on kirjassa monta, niin kuin eräässä kirjassa viime syksynä oli (5).
VastaaPoistaLisäksi jos puuttuu kirjaimia sanoista, niin näen punaista. Luin yhden lastenkirjan ja laskin kolme lyönti(?)virhettä noin 15 sivun matkalla. Se oli hieman rasittavaa.
Mari A: Yhdyssanavirheitä onneksi on aika harvoin. Kirjaimia muistan puuttuneen ainakin Jussi Lähteen kirjasta, joka varmasti oli sekä nopeasti kirjoitettu että nopeasti julkaistu.
VastaaPoistaKirsi: Oikeastaan ajattelin, että sylttytehdas voi löytyä kustannustoimittajan tuolilta. Oikeakielinen teksti ei aina ole luettavinta. Ja jos haluaa leikkiä kielellä, leikissä on saatava ottaa vapauksia.
Suketus: Kiinnostaisi melkein saada joku esimerkki tuosta omavaltaisesta välimerkkien käytöstä. :) Ja kai minäkin olen oppinut kirjoittamaan kirjoittamalla, mutta eipä siinä lukemisesta taida haittaa olla.
Yleisemmin pitäisi ehkä tarkastella sanomalehtienkin kieltä tässä mielessä. Ottavatko, kuten epäilen, toimittajat, joiden ammattitaitoon toki luotan, tällaisia vapauksia, joista olen kirjoittanut, kirjoittaessaan juttujaan? ;)
Luin artikkelin, kuten koko lehden. Suomen kuvalehti on laadukas lehti.
VastaaPoistaMinäkin tunnustaudun pilkunviilaajaksi pilkkujen suhteen. Ymmärrän kyllä luovan välimerkkien käytön kirjallisena tyylikeinona, mutta monissa kirjoissa pois jätetyt tai vääriin paikkoihin sirotellut pilkut eivät minusta tunnu tarpeelliselta tai tehokkaalta tyylikeinolta, vaan vain puuttuvilta tai vääriin paikkoihin sirotelluilta pilkuilta... Taidan tosin olla näine mielipiteineni vähemmistössä. Niin yleistä luova pilkutus tuntuu nykyään olevan. :)
VastaaPoistaMielenkiintoinen tuo Lehtolais-esimerkki! Mistähän siinä on kyse? Ovatko pilkuttomat relatiivilauseet jotenkin menevämpiä?
Kirjoitan työkseni, mutta en osaa pilkuttaa kovin hyvin. Kahdesta jälkimmäisestä esimerkkivirkkeestä huomasin heti, että pilkku puuttuu. Ensimmäisestä en olisi spontaanisti huomannut, vaikka tiedänkin, missä siinä pitäisi olla pilkku ja miksi. En vain osaa pilkuttaa ennen ja-sanaa, joudun aina miettimään, että miten ne säännöt nyt menivätkään.
VastaaPoistaOikeasti pilkutan kyllä paremmin kuin luulen, koska kustannustoimittajat löytävät tekstistäni paljon enemmän muita virheitä (rektiot sun muut; en kyllä ikinä sanoisi "alkaa tekemään") kuin luulen, ja selvästi vähemmän pilkkuvirheitä kuin etukäteen arvelen (nyt en tiedä, tuleeko tähän virkkeeseen pilkku ennen ja-sanaa, mutta vaistoni sellaisen siihen heitti, joten en kehtaa sitä poistaakaan).
Unkarilaisen kirjailijan Imre Kertészin ainakin yhdessä romaanissa viljellään jopa kymmeniä sulkupareja per sivu. Samassa virkkeessä voi olla useita, jopa sisäkkäisiä. Hajottavaa! Sain kirjan luettua loppuun, mutta helppoa se ei ollut. Ja hän on sentään kirjallisuuden nobelisti...
Luru: Minä uskon siihen, että nimenomaan relatiivilauseissa pilkkujen koetaan olevan lukua hidastavia. Ja varmaan on niinkin, ettei niissä pilkuttomuus vaikeuta asian ymmärtämistä.
VastaaPoistaMaija: Apua. Minulla hyllyssä odottaa yksi, ensimmäiseni, Kertész lukemista. (Olitpa muuten viitseliäs, kun laitoit tuon ´:n een päälle.)
Olen kielipoliisi, mutta minusta kaunokirjallisessa tekstissä on ihan ok olla luova myös välimerkkien suhteen. Joskus virke juoksee mukavammin ilman oikeaoppista pilkuttamista.
VastaaPoistaMinun helmasynteihini kuuluvat mm. (ilmeisesti Kertészin tapaan) runsas sulkeiden käyttö, ajatusviivojen viljely sekä lauseenvastikkeiden rakastaminen. Ja pitkät virkkeet, ehdottomasti! Yritän tietenkin välttää liiallisuuksia, mutta toisaalta olen kasvanut vähitellen hyväksymään joitakin piirteitä omaan kirjoitustyyliini kuuluvina, vaikkeivät ne varmasti kaikkia miellytä.
Jaakko: Kopioin ja liimasin Wikipediasta, kun en koskaan muista, miten se kirjoitetaan. :-> Tosin käytän aina aksenttimerkkejä, jos vain muistan, mihin ne tulevat ja mitenpäin.
VastaaPoistaKaroliina: Saa toki pilkuttaa väärin, jos se on perusteltua. Mutta jos ei vain osaa, niin se on huono syy. Minusta myös tuo "ei pilkkuja ennen relatiivilauseita" on vähän outo ajatus.
Minä käytän ihan liikaa sulkeita epävirallisissa asiateksteissä, esim. blogaukset. Joskus niitä meinaa lipsahtaa myös virallisempiin yhteyksiin kuten lehtiartikkeleihin. Ne on toisaalta helppo huomata ja yrittää korvata muilla ratkaisuilla.
Uusimmassa romaanissani taas pitkät virkkeet tuntuvat olevan ongelma, mutta jostain syystä ajatusviivaa tavataan vain pari kertaa koko kirjassa. Kai se päähenkilö vain ajattelee niin.
Täälläkin yksi oikeinkirjoitushäyrääjä ilmoittautuu. Kauheinta on ollut joillain luennoilla yliopistolla kun lähes jokaisessa luennoitsijan kalvossa on joku virhe. Äsh.
VastaaPoistaMinulla on kotona mies, joka aina jaksaa älähtää kun vahingossa käytän rektiota väärin, siis nimenomaan tätä alkaa tekemään. Puhekieleen se joskus lipsahtaa, mutta nyt siihen osaa kiinnittää huomiota kun tuo toinen muuten ahdistuu. :)
Minä tosin myönnän että olen heikkona puolipisteisiin ja joskus turhan pitkiin lauseisiin. Mielessä on myös äidinkielenopettajan muistutus lukioajoilta että älä nyt käytä sitä kin-päätettä joka lauseessa. Sama ongelma on vieläkin (!), mutta osaan kiinnittää siihen jo paremmin huomiota.
Kiitos keskustelunavauksesta, Jaakko!
Äidinkielenopettajana pilkkusääntöjen hienoudet ovat minulle tuttuja, mutta koska luen paljon tekstejä punakynä kourassa, yritän kirjoja lukiessani unohtaa kielipoliisin virkani.
VastaaPoistaKirjojen toimituksellisesta tasosta voi tehdä sellaisen huomion, että se on kirjavaa. Kustannustoimittajilla ei ole varsinaisia pätevyysvaatimuksia, mutta hyvää suomen kielen hallintaa edellytetään kustantamoissa. Luulenkin, että jos kirjasta löytyy paljon karkeita virheitä, syy ei välttämättä ole toimittajan huonossa suomen kielen taidossa. Toimittamiselle ei vain ole liiennyt aikaa riittävästi.
On myös totta, että kirjoja kustannustoimitetaan kieliopillisesti "heikommiksi". Itsekin olen sitä mieltä, että sujuva luettavuus on tärkeintä, ei pilkutuksen täydellinen oikeaoppisuus. Liiallinen kielioppiin tuijottelu voi johtaa esimerkiksi keinotekoiselta vaikuttaviin pilkutuksiin (= tauotuksiin), jotka rikkovat kielen luonnollista rytmiä.
Huonosti toimitettuihin opuksiin olen itse törmännyt ehkä eniten käännöskirjallisuudessa. Jos suomentaja on kokematon, voi tekstiin jäädä suomen kieleen huonosti istuvia muotoja ja rakenteita. Silloin tarvitsisi avuksi kunnon kustannustoimittajaa – mutta käännöskirjallisuuteen (varsinkin viihdekirjallisuudessa) ei aina panosteta niin paljon. Jotenkin se kuuluu viihdekirjallisuuden luonteenseenkin: itse olen aina antanut dekkarikäännöksille hvyin paljon anteeksi.
Mutta jos kyse on maailmankirjallisuuden klassikosta, olen lukijana heti paljon vaateliaampi.
Tästähän sikisi keskustelua eli kirjoitus oli hedelmällinen. :)
VastaaPoistaKaksi ihan eri asiaa: kaunokirjallinen ilmaisu ja asiatekstit. Kaunokirjallisessa tekstissä pilkutus sun muut kielenhuollon härpäkkeet ovat alisteisia sille ilmaisun tavalle, mikä kullekin kirjoittajalle on ominaista. Asiateksteissä ensisijaista on tietenkin yksiymmärteisyyteen pyrkiminen, ja kielenhuollon normit ovat yksi tekijä.
VastaaPoistaJos kirjailijalla on joitakin tiettyjä maneereiksi luonnehdittavia tapoja itsensä ilmaisemisessa, se saattaa kovastikin häiritä minua, riippumatta siitä onko kyseessä oikeakielisyysjuttu vai muuntyyppinen ilmiö... Mutta silloin on kyse enemmänkin makuasiasta kuin "virheestä" ärsyyntyminen.
Kirjoittamaan oppii kyllä parhaiten kirjoittamalla mahdollisimman paljon! No, on vaan muistettava, että "kirjoittaminen" ei todellakaan tarkoita samaa kuin "pilkkusääntöjen osaaminen".
Sain taannoin hyvän neuvon ystävältäni (joka äikänope-kielipoliisitaustani tuntee: "Sellainen kirjoittaminen, jossa kieli hallitsee kirjoittajaansa, ei seuraa kuin banaliteetteja."
Eeva H.
http://ohikulkijalta.wordpress.com/
- Jostain syystä jotkin Blogspot-blogit eivät hyväksy WordPress-identiteettiäni, joten kommentoin anonyyminä...ohessa kuitenkin linkki omaan kotiini.
Ohoh... tietysti juuri tuohon piti pujahtaa kirotusvirhe... Piti kirjoittamani: "SellaiseSTA kirjoittamiseSTA, jossa kieli... " jne
VastaaPoistaEeva H.