Kehlmann: Maine

Harvoin tulee oltua jostain kirjasta niin samaa mieltä kuin joku kriitikko. Tämän kirjan kanssa niin kävi. Eli sen, mitä tästä ajattelen, voi lukea HS:n kritiikistä, etenkin sen kolmesta viimeisestä kappaleesta. (Kriitikko ei tietenkään ollut PutWilh, hänen kanssaan en ole koskaan samaa mieltä. Mikäli edes hänen tekstejään ymmärrän.)

Daniel Kehlmann
Maine (Tammi, 2009/2011)

Maine koostuu monesta osasta, monesta kertomuksesta. Useimmissa kertomuksissa päähenkilö on joku, joka on toisessa kertomuksessa sivuhenkilö. Tai sen päähenkilön kirjoittaman kirjan päähenkilö. Tai sivuhenkilö, joka on romaanissa, joka sitten tässä romaanissa onkin kertomuksen päähenkilö. Siinä kai tuli kätevästi tiivistettyä jo puolet Kehlmannin kirjan ideasta.

Se toinen puoli voisi olla mielenkiintoisempi. Identiteetin hämärtyminen ja uuden teknologian vaikutus siihen sekä kaikenlainen julkisuuden tavoittelu voisivat olla vetäviä teemoja. Niiden vuoksi tästä kirjasta kiinnostuin. Mutta Kehlmann ei saa näistä riittävästi irti. Mainittu kriitikko Oscar Saari kirjoittaa osuvasti: "Kehlmannin filosofointi kännykästä ja teknologiasta on välillä jopa naurettavan alkeellista. - - Kerronta menee usein kikkailun ja pakkohauskan puolelle."

Lyhyt kirja, 175 sivua. Monta kertomusta, joista juuri mikään ei saa yksittäisenä "novellina" kiitettävää arvosanaa. Yritystä on ollut, aihe on mielenkiintoinen, mutta romaani on jäänyt ikään kuin luonnokseksi, viimeistelemättä. Jopa ihmettelen, miksi tämä kirja on otettu ns. laatukirjoista tuttuun Tammen Keltaiseen kirjastoon.

Tuli kuitenkin Itävalta (vaikka Saksankin kansalaisuus Kehlmannilla on) korkattua Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

P.S. Nyt on pakko siirtyä pidempinimisten romaanien kimppuun. Neljä viimeisintä ovat olleet Totta, Nahkatakki, Kätilö ja Maine.