Viivi Luikin tuorein teos Varjoteatteri sai toissapäivänä Helsingin kaupunginkirjaston 12 osumaa -palkinnon. Hänen ensimmäinen romaaninsa kuuluu Viron kirjallisuuden klassikoihin. Tuglas-seuran sivuilla se yhdistetään mielenkiintoisesti, perustellusti Suomessa tunnetumpaan Sofi Oksasen teokseen Puhdistus.
Viivi Luik
Seitsemän rauhan kevät (Tammi, 1985/1986)
Kirja kertoo ajasta Virossa 1950-luvun alussa. Viro ei ole enää itsenäinen, Stalinin aika on vyörymässä päälle. Kirjassa siitä ei näy alkupuolella kuin aavistuksia, vihjailuja. Eletään maaseudulla, kaupungissa käydään kirjassa vain kerran, kerronta keskittyy yhteen taloon ja sen ympäristöön.
Kertojan ääni on lapsen, alle kouluikäisen. Siihen kuitenkin sekoittuu 1980-luvulla elävän kirjoittajan ääni, ajatukset. Välillä tämä tapahtuu jopa selvinä katkoksina, jolloin todella ollaan kirjoitushetkessä. Lapsen ääni ja maailma on mielenkiintoinen, vaikkakin välillä epäilyttää sen turhan analyyttiset tulkinnat elämästä. Parhaimmillaan minusta Luik on kuvatessaan sitä, miten lapsi kiinnostuu kirjoista, kirjoittamisesta ja kuinka tärkeältä ne välillä tuntuvat.
Otetaan näyte. Lapsesta on otettu jo kuvaa, mutta hän kyllästyy. Kuvattava on vaihtunut äidiksi. "Äidin hymy suututti minua, se vakuutti ja kuulutti: joka ei kestä ja jaksa, ei pääse tulevaisuuden kuva-albumiin. Ei pääse vielä rakentamattomiin taloihin, syntymättömien ihmisten arvostelevien katseiden alle." Kertoja on näennäisesti lapsi, mutta ajatus ei oikein ole lapsen. Ajatus sitaatissa on kuitenkin mielenkiintoinen.
Luik vie kirjassaan lukijan varsin todentuntuiseen, jopa maistuvaan ja haisevaan kuvaukseen maaseudusta silloin joskus. Vaikka virolaiset talot tuskin ovat samanlaisia kuin Suomen Pohjanmaalla, tajusin kuvittelevani talon ja sen välittömän lähiympäristön kovin samankaltaiseksi kuin isovanhempieni talo, jossa pienenä olen jonkin verran ollut. Tämä kai johtuu siitä, että vanhoista maalaistaloista ei vain sen enempää ole kokemusta.
Ensimmäistäkään kirjoitusta tästä romaanista en kirjablogeista löytänyt. Minä tartuin tähän kirjaan osittain Ikkunat auki Eurooppaan haasteen innostamana, osin siksi, että minua kiinnostaa kuvaukset toisen maailmansodan jälkeisestä maailmasta rautaesiripun itäpuolella.
Luimme tämän vasta kirjallisuuspiirissämme, joten minäkin saan liitettyä tämän Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Kirja herätti varsin ristiriitaisia tunteita piiriläisissä eikä kukaan ollut varauksettoman ihastunut siihen, mutta keskustelusta tuli siksi kovin antoisa.
VastaaPoistaEn minäkään tähän ihastunut. Odotin - turhaan - enemmän yhteiskunnallista teosta. Kirja kuitenkin oli aika lailla lapsen sekoiluja. Karkeasti sanottuna.
VastaaPoistaKohtuullisen helposti luettava kirja, onnistunutta tekstiä, mutta ei lopulta tunnu kertovan oikein mistään. Siksi arvioni jäi muotoon 123##.