Carpelan: Alkutuuli

Aloitin vuonna 1993 Finlandia-palkinnon saaneen romaanin, ja ensimmäisen Carpelanini, innolla. Alussa kieli imaisi mukaansa: kuinka kukaan voi kirjoittaa näin kauniisti, runollisesti. Kun tämä innostus haihtui noin seitsemän sivun jälkeen, mitään ei enää jäänyt jäljelle. Jos tämän kirjan saisi digitaalisessa muodossa, laskisin ensimmäisenä, kuinka monta kuin-sanaa siitä löytyy. Se kertonee jotain lukukokemuksesta.

Bo Carpelan
Alkutuuli (Otava, 1993)

Näennäisesti kirja kertoo miehestä ja muistoista, kun nainen on lähtenyt vuodeksi rapakon taakse, Valtoihin. Kaikki tämä jää kuitenkin kielen taakse. Kieli muodostaa muurin, jonka taakse ei näe. Jää epäselväksi, mitä muurin takana on, onko siellä joku tarina? Viittaukset kirjallisuuteen, tekstissä vilahtavat nimet antavat ymmärtää, että romaanissa olisi kyse muustakin kuin kielestä. Mutta kielen varjo on voimakas.

Kun ei keksi, mitä tästä kirjasta muuta sanoisi, turvaudun siihen, mitä muut ovat sanoneet. Jarmo Papinniemi on tehnyt ainakin yhden saman havainnon kuin minä. Hän on poiminut kirjasta virkkeen: ”Jokainen vuosi on lumihiutale, tuuli riepottaa sitä nykyhetken ja menneen välillä." Ja toteaa, että näin miettii Alkutuulen päähenkilö, aforistikko. Minä muistan kirjasta saman lauseen, ainoana tosin, jonka aforistisuutta heti pohdin.

Koko lailla kirjallisesti -blogissa on oltu varsin samanlaisten ajatusten äärellä kuin minä. "Mutta jokin tässä silti on vikana, kun en saa tekstistä otetta. Luen katse kirjassa mutta mieli muualla, eikä teksti kaikesta kauneudestaan ja taitavuudestaan huolimatta kosketa."

Kirjasta on tehty pro gradu -työkin. Sen tulkinnat tosin "tavalliselle lukijalle" ovat yliampuvia kuin huonosti kohdistettu ase. Ehkä minun pitäisi vain tunnustaa, että tämä romaani on taidetta, jota en vain ymmärrä.

x x x x x

Esimerkinomaisesti - vaikkakaan ei oikein kirjan ansioita kunnioittaen - listausta vertailevista kuin-sanoista sivuilta 121-123. Jotenkin toivon, että osasyy tähän kuin-maneeriin on suomennoksessa.

 "Reitti - - mutkitteli läpi talon kuin ei olisi halunnut päästä perille. Se hakeutui kesää kohti kuin minun ruumiini - - Millainen kuumuus, tämä joka syttyi kuin polttolasilla! - - se oli aalto, joka huuhtoi läpi päivistä kauneimpienkin, siintävän sinisten, avointen, loputtomien, kuin minun tunteeni.

- - epämuotoisia ihmiskasvoja, soikeita kuin munat - - mies, jota [he] kiersivät kuin loistavat planeetat sammunutta. He olivat kuin auringonsäteitä - - [Kylmyys] leijui kuin näkymätön usva - - flyygeli [kilahti] tyytymättömästi kuin myöhästynyt, murtuva jää. - - Fanny kulki kuin auringonjuova pitkin tummia käytäviä - - pihaa ja puunlatvaa, joka näkyi ikkunasta kuin valoisa vihreä kangastus. - - luisuivat lattialle, tummalle kuin väistyvä meri. - - laiha vartalo kuin savukiemura isän sikarista - -."