Aikanaan, kauan sitten, pidin niin kovin Kettusen kootuista. Sellainen kirja ilmestyi joskus jouluiseen paperiin käärittynä kotiimme. Nykyisin sama kirja, mutta ei se sama kappale, löytyy omasta hyllystänikin. Kettusen kannettavakin on jo jonkin aikaa ollut hyllyssäni. Avaamatta. Kunnes sain tämän hymyilyttävän pakinakirjan lueskeltua.Markus Kajo
Kettusen kannettava (Docendo, 2008)
"Huopatossut ja kainalo ovat jotenkin sukulaissieluja. Jos kainalo ei olisi niin vaikea piirtää, se olisi tosi hyvä vaakuna-aihe. Mutta joku kolmas pitäisi vielä keksiä." Eihän näissä Kajon pakinoissa mitään järkeä ole, mutta järjettöminäkin ne saavat hymyilemään. Ehkä siksikin, että jonkun pää toimii sillä tavalla kuin Kajon pää tuntuu toimivan, hieman oudosti.
"Jos katsoo kuistin laudoitusta pää vinossa kaihtimien raoista, niin näyttää, että kuisti olisi tehty lautaneliöistä. Ei ole! Optinen illusioni on se. Petetyn kansan harvoja lohtuja." Kajo ottaa maailmaan aina jonkun kummallisen näkökulman. Ja samalla ikäänkuin unohtaa jonkun aikuisten maailman rajoitteen. Antaa vain mennä, vaikka kaikki ei tunnukaan täsmäävän. Tai ei puhu niin kuin aikuiset puhuvat. Ehkä siksi - kuten takakansiteksti kertoo - Kettusen maailmankuva uppoaa niin murrosikäiseen kuin tämän vanhempiin ja isovanhempiin.
Kettusen pakinat saavat minut myhäilemään, lähinnä ajatuksen "on se pöljä mies" kera. Kettusen ensimmäiset kirjat olivat vain minusta parempia kuin tämä viides. Ehkä ideat alkavat loppua kesken, nyt mukaan on tullut entistä enempi teknistä ja sanojen vääntelyä koskevaa jorinaa.
