Kyrö: Nahkatakki

Kun edellinen kirja on ollut akateemisen hienostunut ja sellaista elämää kuvaava Pulkkisen Totta, siirtyminen alamaailman baareihin, pimeisiin kauppoihin ja yleisesti elämän nurjemmalle puolelle on matkana pitkä. Ja tajuaa sen, että kuinka paljon edellinen kirja voi vaikuttaa lukukokemukseen.

Tuomas Kyrö
Nahkatakki (WSOY, 2001)

Nahkatakki on sittemmin kirjailijana aivan kohtuullisesti menestyneen Kyrön esikoisteos. Kirjassa on satunnainen määrä henkilöitä, joista ei kirjan loppuun mennessä ole vielä päässyt kärryille. Joku on saattanut jäädä matkan varrellekin, sitä ei enää muista. On nahkatakki, joka kulkeutuu väärälle ihmiselle. Sitä metsästetään. Käytännössä kirjassa ei kuitenkaan tunnu tapahtuvan juuri mitään, vaikka pieniä asioita tapahtuukin. Siinä mielessä löytyy sukulaisuutta Mikko Rimmisen Pussikaljaromaaniin.

Tästä kirjasta ei oikein innostu. Välissä on hauskoja huomioita, mutta päälleliimattu huumori ja kliseisetkin kuvaukset alaluokan arjesta vievät tilan. Tarina on seurattavaksi turhan monesta palasesta ja henkilöstä koottu. Ei sillä, etteikö Kyrö osaisi kuvata henkilöitään, mutta tuntuu, että romaani olisi parantunut henkilögallerian karsimisesta ja kielen ja rakenteen osaltakin selkeyttämisestä.

En ole lukenut Kyröltä aiemmin kuin Mielensäpahoittajan. Pelkästään Nahkatakin perusteella voisi muut jäädä lukemattakin. Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että muut romaanit ovat parempia, viimeisin Kerjäläinen ja jänis kenties paras.

Jälkikirjoitus: Kirjastosta lainattu kirja tuoksui juuri siltä, miltä kirja muutenkin vaikutti. Se tuoksui ehkä samalta kuin jonkun kirjan henkilön toimeentulotukihakemus. Ei hyvältä. Haju tuskin oli mikään alkuperäinen WSOY:n markkinointikikka.