Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkisen Rajan luin joskus jo vuosia sitten. Pidin kirjasta hieman, mutta ärsytti se, että kirjassa oli tungettu ihmisten suihin asioita, joita ei kukaan tavallinen ihminen sanoisi. Yritetty saada kirjan ihmisistä jotain yli-ihmisiä, jotka puhuvat kuin oppikirjassa. Pulkkinen on parantunut, mutta taudin rippeet ovat nähtävillä toisessa romaanissakin, joka oli Finlandia-ehdokkaanakin vuonna 2010.


Riikka Pulkkinen
Totta (Otava, 2010)

Rajassa puhuttiin kirjallisuudesta niin, ettei se tuntunut enää sopivan kirjan tilanteisiin eikä normaaliin kanssakäymiseen, vaan keskusteluun yliopiston seminaarisalissa. Tässä on samaa vikaa sen suhteen, että mummo on psykologi. suusta tulee yhtäkkiä esitelmää kuin kadunmiehen kertomusta siitä, miten auto sammui keskelle risteystä.

Niin. Kirjassa on siis kuolemaa tekevä psykologi-isoäiti, hänen taiteilijamiehensä, heidän lääkärityttärensä, sekä hänen tyttärensä, ranskan opiskelija. Ja näiden lisäksi tämän porvarillisen idyllin täydentää Eeva, kotiapulainen 60-luvulta. Kirjan kai pitäisi olla hieno kuvaus muistoista, sukupolvien salaisuuksista ja kaikesta sellaisesta, ehkä kuolemastakin, rakkaudesta. Asioista, jotka herättävät tunteita. Jotenkin kirjankin pitäisi varmaan niitä herättää, mutta ei herätä. Lisäksi tämä kirja tuntui olevan sellainen, että sitä piti lukea pätkissä, koska tarina oli sen verran sirpaleinen - ja toki samalla jokainen lause tungettu täyteen asioiden painolastia - että kerralla ei tehnyt mieli lukea kaikkea. Eikä tarina siis kuljettanut itseään kuin vasta aivan lopussa.

Kirjan ihmiset tuntuvat olevan varsin tietoisia itsestään ja tekemisistään. Niin tarkasti Pulkkinen piirtää heidän ajatuksiaan jokaisella hetkellä, että tämä kuva syntyy. Kukaan ei vain ole, koko ajan on pohdittava, ajateltava. Henkilöihin tulee takakireyttä, joka välittyy koko kirjaan. Ei anneta mennä, vaan hienostellaan, yritetään olla jotain. Osa tästä kaikesta johtuu kielestä, joka pingotetaan äärimmilleen. Hiotaan niin, että jos vielä hioisi, niin mitään ei jäisi jäljelle. Ehkä osin kirjassa niin on jo käynyt.

Kesken lukemisen olen tehnyt itselleni merkinnän: "Tekeekö kirjasta paremman se, että kertojia on monta, aikatasoja on monta? Eikö kirjailijan suuruutta kuvaisi paremmin se, että asiat näytettäisiin vain yhden henkilön kautta, niin kuin oikeassa elämässäkin?" Romaanin hieman outo kertojaääni on hämäävä, se sekoittaa kaikkitietävää ja persoonallista kertojaa kummallisella tavalla. Tämä kai on tyyliseikka, mutta minua se häiritsee.

Totta on hieno romaani, mutta ei todella hieno. Taitoa Pulkkisella on niin paljon, että häneltä on vielä odotettavissa todella hieno romaani.

P.S. Olen ymmärtänyt, että tätä romaania on hiottu pitkään. Siitä huolimatta jäin ihmettelemään ainakin yhdessä kohtauksessa, että oliko nimi väärin. Ns. nakkipaperiongelmaa on ansiokkaasti käsitelty Sallan lukupäiväkirjassa.