Lipson: Kosmonautti

Joskus sitä lukee kirjan ymmärtämättä siitä oikein mitään. Katri Lipsonin Kosmonautin kanssa kävi vähän näin. Lukee, ihmettelee, lukee ja ei vain saa otetta.

Katri Lipson
Kosmonautti (Tammi, 2008)

Lipsonin vuonna 2008 ilmestynyt esikoisromaani sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008. Eli jotkut muut ovat ehkä saaneet sen sanomasta paremmin kiinni. Finlandia-ehdokkaaksikin kirja pääsi. Minä lähinnä lukemisen jälkeen mietin, miksi Suomessa palkitaan kirjoja, jotka jollain tavalla henkivät neuvostoliittonostalgiaa.

Täytyy siis tehdä niin, että yrittää muiden kirjablogistien tekstien kautta päästä kirjaan sisälle. Ina on lukenut kirjan jo ilmestymisvuonna. "Kirja on mielestäni enemmän outo kuin loistava, loppujen lopuksi." Siistiä, en ole ainoa, joka ei päässyt kiinni. "Lopputuloksena on romaani, jossa on hienot ja koskettavat hetkensä, mutta myös kummalliset mustat aukot, joihin lukija putoaa eikä oikein jaksaisi kaivautua ylös." Tähän Inan arvioon on helppo yhtyä. Juuri kun luuli pääsevänsä vähän mukaan kirjaan, tuli taas sellainen musta aukko, joka imaisi juuri sen ajatuksen, minkä kirjasta oli ehtinyt muodostaa.

"Kosmonautti on ennen kaikkea romaani toiveiden murskaantumisesta, elämän toivottomuudesta ja julmuudesta. Se on surullinen ja kaunis samaan aikaan. Jollakin tavalla julma ja hyvä, kamala ja ihana." Näin kirjoittaa kirjasta Valkoinen kirahvi, joka tuntuu ymmärtäneenki ehkä kirjasta jotain. Kirahvin blogitekstin ensimmäinen kommentti kuitenkin osui silmiini: "Oliko raskas lukukokemus? Vai nopealukuinen?" Minä voin vastata: "Todella hidas kirja lukea. Minä luin yleensä vain yhden luvun eli parikymmentä sivua kerrallaan. Ja myös raskas.

Kirja on siis jonkinlainen kirja nuoren miehen unelmista (olla kosmonautti), ihastumisesta musiikinopettajaan, sekä tämän nuoren miehen "ystävän" sotkeutumisesta tähän kaikkeen. Kummallinen sekoitus julmuutta, rakkautta, toiveita ja venäläistä melankoliaa. Ei uponnut minuun lainkaan.

P.S. Kiitos Ina ja Valkonen kirahvi. On se mukava, että on kirjablogeja. Ei tarvitse itse ymmärtää kirjasta mitään. ;)

Hautala: Kansalliskirja

Jos olisi joku HS:n esikoiskirjapalkintoa vastaava palkinto kirjailijoiden kolmansille teoksille, Kansalliskirja varmaankin olisi tänä vuonna ehdolla. Niin hyviä arvioita siitä on blogeihin ilmestynyt. Mutta minulle tämä kirja oli suuri pettymys.

Turkka Hautala
Kansalliskirja (Gummerus, 2012)

Kirja on täynnä yhdestä kahteen sivua lyhyitä tarinoita "arkisesta Suomesta". Siitä, jossa ei varsinaisesti pönötetä eikä etsitä glooriaa, vaan vain ollaan. Lähdetään baariin katsomaan peliä, tuijotetaan ikkunasta mäkihyppytornia.

Minä en oikeastaan usko, että tällaista kirjaa olisi julkaistu kenenkään esikoisteoksena, mutta valmiin kirjailijan nimellä tällaista voi myydä. Sillä tämä tuntuu jotenkin kummalliselta. Nämä eivät ole oikein novelleja, eivät oikein pakinoita. Tekee mieli kuvailla niitä sutaisuiksi. Osassa toki tuntuu olevan joku idea, mutta liian harvassa, että tästä kirjasta voisi pitää.

Sukulaisuutta tähän kirjaan tunnen löytäväni Phileppe Delermin teoksista, mutta ne sytyttävät paljon enemmän. Tai jos sitä piilevää hauskuutta haluaa, niin mieluummin luen Markus Kajon pakinointia. Hautalan tekstit ovat jotain, mistä ei saa otetta. Tai sitten en tunnista sitä Suomea, mitä hän yrittää kuvata. Tai: pidän sitä, mitä hän kuvaa, liian selvänä. En näe hienoutta siinä, että se on arkisesti kirjoitettu kirjan kansien väliin.

Nyt kolmen kirjan Hautala-putki on ohi. Syvällisempää tekstiä kirjoista ja kirjoittajasta tulee joskus myöhemmin, kun ajatukset ovat hautoneet itsensä.

Leikas: Melominen

Että osaakin rasittaa se, että noin puolet kirjasta on kirjoitettu kursiivilla. Ja ilman oikean laidan tasausta. Joku roti pitäisi kirjoissa sentään olla! Olisivat vaihtaneet vaikka fonttia, niin ei olisi tarvinnut kursivoida. Ärsyttää! Siinä ensitunnelmat kirjasta.

Antti Leikas
Melominen (Siltala, 2011)

Osa I luettu, eli sivulle 131 asti. Jotenkin tuntuu, ettei kirja ole antanut vielä mitään. Epämääräistä ajatustenvirtaa. Työpaikan touhuja, kokousta. Sekalaisia työkavereita, joista ei oikein saa otetta.

Osa II luettu, sivulle 190 asti. Eli kirja on lopussa. Toisessa osassa kuvailtiin lapsiperheen iltatoimia, yötä lasten kanssa, ja aamua, kun pitää viedä lapset kouluun ja päiväkotiin ja mennä itse töihin.

Kustantaja lupasi takakannen esittelyssä näin: "riemastuttavan omapäinen esikoiskirjailija - - vie meidät - - tavalla, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. - - Yhden normipäivän aikana Jaakkola [eli tämän kirjan päähenkilö] ehtii - - tarjota - - lukijalle - - filosofisia pohdintoja - - suurta myötätuntoa herättävän kuvan lapsiperheen arjesta - ja monet hyvät naurut."

Tänä vuonna lukemistani kaikkein tylsin kirja. Mutta minä en olekaan ollut kuvatun kaltaisessa työssä. Ja minulla ei ole lapsia, ei omia eikä pomon lapsia, jotka se on tehnyt nykyisen vaimon kanssa. Ehkä minä en siksi vain ymmärrä.

Pekkola: Aamun kirkastus

Otin tavoitteeksi vuoden alussa lukea kaksitoista tänä vuonna ilmestyvää esikoisteosta. Näin helmikuun lopulla sain luettua ensimmäisen, tosin hieman kankeasti, sillä laji ei ollut minulle sopiva. Olisin jaksanut vielä kiinnostua nuoren naisen elämästä maaseudulla ahtaassa uskonnollisessa yhteisössä, mutta psykoottisia - vai oliko se psykotrillerimäisiä - piirteitä saava romaani alkoi vieraannuttaa minua kerronnallaan.

Mika Pekkola
Aamun kirkastus (Like, 2012)

Aamu. Pappilassa asuva nuori tyttö. Ympärillä isä, kuolemaa tekevä äiti (joka jää todella sivuosaan kirjassa, vaikka onkin olemassa), ystävä Anna, muutama muu henkilö. Tämän Aamun mielenliikkeitä, kuvitelmia, näkyjä, pelkoja ja sen sellaista kuvaillaan 200 sivua. Jos puutuminen tekstiin olisi alkanut jo reilusti ennen kirjan puoliväliä, olisin todennäköisesti jättänyt kirjan kesken.

Kirjassa on vain Aamu, luonto ja muiden ihmisten muodostama yhteisö. Kukaan muista henkilöistä ei nouse esiin persoonana, vaan he ovat mukana ainoastaan siksi, että yhteisöllä täytyy olla ääniä. Ja luonto tulee ennen yhteisöä, sillä niin vahvasti se on mukana kerronnassa. Luonnon merkitystä ja symboliikkaa en alkanut erityisesti mietiskellä.

Ei tietenkään pitäisi omia odotuksia ja niiden toteutumattomuutta laittaa kirjan syyksi, mutta teen silti. Kirjan uskonnollinen ympäristö oli jotenkin kummallinen. Olisin odottanut selvempää kuvausta siitä, mitä se oli. Nyt se jäi jotenkin vahvasti yleiskristilliseksi, joka kuitenkin oli todella ahdistava. Syitä, miksi yhteisö oli ahdistava, ei tuotu julki. Olisin myös odottanut, että Raamattu olisi jotenkin liittynyt tähän kirjaan. Että se olisi jotenkin näkynyt siinä uskossa, jota kuvattiin. Ei näkynyt.

(Siirrytään osastoon blogistin erikoiset:) Kirjassa on 198 tekstisivua. Kun kaksisivuinen prologi jätetään huomiotta, loput 196 sivua on jaettu kahdeksaan lähes saman mittaiseen osaan. Käsityksekseni jää, että lukujako on tehty nimenomaan pituuden mukaan, sillä luku vaihtuu usein jopa kesken lauseen. Mitään kertojan, tapahtumapaikan, tunnelman tms. muutosta luvun vaihtuminen ei yleensä tuo.

Mika Pekkolan tämän romaanin ympärillä pyörivä haastattelu löytyy kustantajan sivuilta. Haastattelusta paljastuu romaanin tapahtuma-aika, josta kirjassa ei anneta kuin viitteitä.

Kyrö: Nahkatakki

Kun edellinen kirja on ollut akateemisen hienostunut ja sellaista elämää kuvaava Pulkkisen Totta, siirtyminen alamaailman baareihin, pimeisiin kauppoihin ja yleisesti elämän nurjemmalle puolelle on matkana pitkä. Ja tajuaa sen, että kuinka paljon edellinen kirja voi vaikuttaa lukukokemukseen.

Tuomas Kyrö
Nahkatakki (WSOY, 2001)

Nahkatakki on sittemmin kirjailijana aivan kohtuullisesti menestyneen Kyrön esikoisteos. Kirjassa on satunnainen määrä henkilöitä, joista ei kirjan loppuun mennessä ole vielä päässyt kärryille. Joku on saattanut jäädä matkan varrellekin, sitä ei enää muista. On nahkatakki, joka kulkeutuu väärälle ihmiselle. Sitä metsästetään. Käytännössä kirjassa ei kuitenkaan tunnu tapahtuvan juuri mitään, vaikka pieniä asioita tapahtuukin. Siinä mielessä löytyy sukulaisuutta Mikko Rimmisen Pussikaljaromaaniin.

Tästä kirjasta ei oikein innostu. Välissä on hauskoja huomioita, mutta päälleliimattu huumori ja kliseisetkin kuvaukset alaluokan arjesta vievät tilan. Tarina on seurattavaksi turhan monesta palasesta ja henkilöstä koottu. Ei sillä, etteikö Kyrö osaisi kuvata henkilöitään, mutta tuntuu, että romaani olisi parantunut henkilögallerian karsimisesta ja kielen ja rakenteen osaltakin selkeyttämisestä.

En ole lukenut Kyröltä aiemmin kuin Mielensäpahoittajan. Pelkästään Nahkatakin perusteella voisi muut jäädä lukemattakin. Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että muut romaanit ovat parempia, viimeisin Kerjäläinen ja jänis kenties paras.

Jälkikirjoitus: Kirjastosta lainattu kirja tuoksui juuri siltä, miltä kirja muutenkin vaikutti. Se tuoksui ehkä samalta kuin jonkun kirjan henkilön toimeentulotukihakemus. Ei hyvältä. Haju tuskin oli mikään alkuperäinen WSOY:n markkinointikikka.

Korkea-aho: Katso minuun pienehen

Juuri kun ilmoittauduin mukaan haasteeseen, jossa luettavana on suomenruotsalainen kirjallisuus, tajusin, että kirjastosta lainaamani, jo sen ilmestymisen aikoihin kiinnostusta herättänyt kirja on suomenruotsalaisen kirjoittama.

Kaj Korkea-aho
Katso minuun pienehen (Teos/Söderström, 2009)

Korkea-aho on syntynyt vuonna 1983. Kirjan ilmestymisvuonna hän on ollut 26 vuotta. Varsin nuori esikoiskirjailija, etenkin romaanien saralla.

Kasper on 23 vuotta. Hän on töissä varastossa. Ja hänellä on Lina, tyttöystävä, jonka oma ja perheen vahva uskonnollisuus värittää tarinaa. Kasperilla on myös muistoja, joita avataan kirjassa vähitellen.

Korkea-aho kirjoittaa romaania aika tavallisen oloisesta nuoresta miehestä. Silti kirjasta tulee vähitellen lähes jännityskertomuksen kaltainen kokonaisuus. Kokonaisuudesta puhuminen tosin on harhaanjohtavaa, sillä minulle jää tunne, että nimenomaan kokonaisuutta olisi voinut kirjassa hioa. Kun tarina lähtee liikkeelle tietyllä tavalla, luulisi, että siitä tulee koko kirjan kattava jännite. Ei tule. Välillä eksytään muihin tunnelmiin, muihin asioihin. Liikaa on tungettu samaan kirjaan, tuomitsen.

Esikoiskirja. Sitäkin tämä on. En tiedä, kuinka paljon on henkilökohtaista tai omaelämäkerrallista, kuinka paljon Kasper on Kaj, mutta joku toinen piirre, hioutumattoman kirjoittajan piirre(kö?) käy kirjaa lukiessa rasittamaan. Asioiden kuvailut kohtauksissa, joissa se kuvaileminen ei tunnu merkitykselliseltä.

Se, miksi tästä kirjasta kiinnostuin, oli juonne uskonnon vaikutuksesta ihmisen elämään, konkreettisesti. Tämä puoli, vaikka se on merkittävä, jätti hieman valjun olon. Enemmän olisi voinut kirjoittaa siitä ja jättää seikkailut vähemmälle.

Alakoski: Sikalat

Oli tarkoitus käydä katsomassa elokuvateatterissa Sovinto tässä syksymmällä. En sitten käynyt. Nyt tartuin keskikokoisin odotuksin romaaniin Sikalat, jonka pohjalta elokuva oli tehty.

Susanna Alakoski

Sikalat (Schildts, 2007)

Kehuttu kirja, saanut jonkin palkinnonkin. Elokuvasta kuvittelin pitäväni. Ja kirja sitten ei tunnu miltään. Joskus käy näin.

Kieli. Lauseet. Rakenne. Töksähtelevää. Hidasta lukea. Jonkinlaista sekavuutta. Joku mosaiikkiko kenties, jota en värisokeana näe? Ei kai yli kymmenvuotias ajattele pelkillä päälauseilla?

Tähän lukukokemukseen vaikutti selvästi hetki sitten luettu Franzenin Tumman veden päällä. Minusta Franzen onnistui paremmin kuin Alakoski. Franzen näytti maailman pojan silmin. Alakoski tuntuu näyttävän maailman vain näennäisesti tytön silmin. Välillä siihen kuitenkin tulee jotenkin aikuismainen näkökulma. Eikä se tule vain siitä, että lapsi joutuu liian paljon näkemään sitä, mitä lapsen ei pitäisi nähdä.

Lapsuutta lähiön juopottelevassa ja väkivaltaisessa perheessä kuvaava romaani voisi olla koskettava. Hämmästelin sitä, että miksi tämä kirja ei kosketa. En ole vielä keksinyt vastausta.

Ei vain osu maaliin, joka tässä tapauksessa olen minä, lukija.

Mazzarella: Marraskuu

Kun olin lukenut Mazzarellan esseitä identiteetistä, ja olin antanut itseni ymmärtää, että hän käsittelee romaaneissaan samoja teemoja, päätin tutustua hänen romaanituotantoonsakin. Kirjastosta tarttui mukaan vuosi mainitun esseekokoelman jälkeen ilmestynyt Marraskuu.

Merete Mazzarella

Marraskuu (Tammi, 2004)

Sanotaan heti aluksi, etten oikein pitänyt tästä kirjasta. Ja sitten eteenpäin.

Tätä sanotaan romaaniksi, vaikka se on neljän novellin kokoelma. Jos muutama nimi vaihdettaisiin, novelleilla ei olisi oikeastaan mitään yhteyttä toisiinsa.

Mazzarella kuvaa vuonna 2004 ilmestyneessä romaanissa maailmaa vuonna 2012 eli tästä hetkestä katsottuna ensi vuonna. Osa hänen tulevaisuusennustuksistaan osuu vähän sinne päin, osa ei niinkään. Ne kertovat ihmisistä, joista on tullut - tai he ovat tehneet itsestään - yksinäisiä. Niin kai asian voisi tiivistää. Tai ehkä niinkuin Mazzarella on sen ajatellut: yhteiskunta, maailman muutos on tehnyt heistä saaria, eivät ole osa mannerta.

Novelleiden päähenkilöt tutkailevat lähinnä itseään. Tutkivat vain turhan samankaltaisella tavalla ollakseen miehiä, naisia, nuoria ja vanhoja. Jostain syystä tämä piirre ärsyttää minua novellikokoelmissa. Teoksen lukeminen puudutti loppua kohti, se tuntui toistavan itseään, vaikka novellien teemat näennäisesti olivatkin erilaisia.

P.S. Viimeinen novelli tuli luettua "puolipikalukutekniikalla". 50 sivua noin pariinkymmeneen minuuttiin. Ehkä jotain jäi havaitsematta, mutta en anna sen itseäni häiritä.

Lehtinen: Elämän hinta

Kirjailijan tiesin. Armoitettu tarinankertoja, sanottiin. Hyvä kirjoittamisen opettaja, kerrottiin. Yhtään kirjaa en ollut lukenut. Olinpas, kirjoitusoppaan Sanojen avaruus. Tämä esseekokoelma oli johdatukseni Lehtiseen kaunokirjailijana, jos nyt esseitä sellaiseksi voi nimittää.

Torsti Lehtinen

Elämän hinta - Esseitä (Kirjapaja, 2002)

Sisällysluettelo vähän jo varoitteli (34 esseetä 205 sivulla) siitä, mikä varmistui, kun alkoi lukea. Useat esseistä ovat vain parin kolmen sivun mittaisia rykäisyjä. Sellaisia, että vähän pidemmän ja laajemman esseen johdannoksi voisivat sopia, elleivät olisi niin sekavia.

Lukenut mies Lehtinen on, siitä ei jää epäselvyyttä. Osaa heittää sitaatin siitä, tästä ja tuosta. Mutta sellaisiksi moni essee jääkin. Vähän sitä, tätä ja tuota. Liian tiiviissä paketissa. Aikaa omille pohdinnoille kesken lukemisen ei jää, kun esseen lukaisee sillä aikaa kun kolme kuppia kahvia valuu pannuun.

Lehtisen esseet eivät ole hyvin kirjoitettuja. Useassa esseessä toistuu sama perusongelma. Kun muutama peräkkäinen kappale alkaa "Kierkegaard väitti, Tolstoi kirjoitti, David Humen mukaan", teksti ei vain vie mukanaan. Esseet jäävät sekaviksi ja rakenteeltaan rikkonaisiksi.

Niin. Lisäksi esseistä moni liikkuu kristinuskon ja jumaluskon asioissa. Aiheet ovat minulle kyllä tuttuja, mutta Lehtisen kanssa näissä asioissa eri näkökulmasta asiat näkevänä hänen tekstinsä tuntuu minusta välillä liikaa uskon puolustamiselta, ei esseemäiseltä pohtimiselta.

Hongisto: Elämyskaruselli

Viimeisin valtakunnallinen aforismikilpailu järjestettiin vuonna 2008. Kilpailun voittaneesta käsikirjoituksesta julkaistiin seuraavana vuonna kirja. Aforistin nimi oli minulle tuttu lähinnä lokakuussa julkaistusta uuden aforismin antologiasta. Kursivoidut kohdat ovat näytteitä kokoelmasta.

Kari Hongisto

Elämyskaruselli (Nastamuumio, 2009)

Kokoelmassa on ehkä hieman yli kolmesataa aforismia. Ne on jaettu 12 otsikon alle. Rajaus eri otsakkeiden alle on tämänkaltaisissa kaikki asiat kattavissa kokoelmissa hieman hankalaa. Joka tapauksessa otsikot ovat tyyliltään tällaisia: Lumitykinruokaa, Vapauden kaivo, Laman amalgaami. Moni aforismi olisi sopinut useampaankin osioon.

Hongiston aforismeja lukiessa minulla on eräs ongelma. Huomaan vertaavani niitä omiin aforismeihini. Niissä on riittävästi jotain samanlaista, että tämä toiminto minussa aktivoituu.

Hyvin paljon, aforismikilpailun voittaneeksi teoksesi jopa yllättävän paljon, aforismit perustuvat sanaleikkeihin. Niissä on aina riski. Jos sanaleikin lisäksi aforismissa ei tunnu olevan sisältöä, se latistaa kokoelman arvoa enemmän kuin ei-sanaleikki, josta ei löydä sisältöä.

Otetaan muutama minua miellyttänyt afo malliksi:

Kun mikään ei riitä, kaikki loppuu.

Sirkushuveja on jo niin runsaasti, että leipä alkaa loppua.

(Olen kummallisella tavalla ihastunut tämänkaltaisiin vanhoja sanontoja raaka-aineenaan käyttäviin.)

Ketkä ovat näyttämöllä, kun kansan paikka on yleisön osasto?

Kokonaisuutena kokoelma ei miellytä. Se on suurimmaksi osaksi varsin perinteistä aforistiikkaa, mistä sinänsä pidän. Kokoelmaa olen nyt lueskellut jo jonkin aikaa, mutta sanoma ei tunnu aukeavan.

Lisää Hongiston aforismeja löytyy Aforistiblogista ja Aforismiblogista.

Teir: Donner-ryhmä

Onneksi blogi on aivan oma, ja tänne saa kirjoittaa kirjoista juuri sellaisia asioita, joita itse haluaa. Ja kirjoitukset saavat olla juuri sen mittaisia kuin haluaa.

Philip Teir

Donner-ryhmä & muita novelleja (Otava, 2011)

Teirin esikoisproosateos on mitäänsanomaton kertomuskokoelma ihmisistä. Tai kyllähän se sanoo jotain, mutta tapa, jolla sanotaan, on mitäänsanomaton.

Teir osaa kyllä kirjoittaa, mutta minkäänlaista vetoa siirtyä seuraavaan novelliin en tuntenut. Ei siksi, että edellisen parissa olisin halunnut vielä viipyä, vaan siksi, että into lukemiseen väheni novelli novellilta. Ensimmäinen, niminovelli, tuntui vielä kelvolliselta, sen jälkeen teki jo mieli välillä lopettaa kesken. Koska olin lukenut tästä teoksesta hyviä arvioita, odotin selvästi jotain. Ei olisi kannattanut.

Tämän kirjan ongelma taitaa olla se, että vaikka novellien kertojat ovat aivan erilaisia ihmisinä, eri-ikäisiä ja eri sukupuolta, itse kerronta jatkuu kirjassa liian samanlaisena.