Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Valmistauduin tämän kirjan lukemiseen varsin huolellisesti. Kun oli selvää, että romaani on Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden kolmekymmentä vuotta nuorempi kaksoisveli, mutta en jaksanut lukea uudelleen kauan sitten lukemaani Paasilinnan kirjaa, katsoin Risto Jarvan ohjaaman elokuvan Jäniksen vuosi ennen Kyrön kirjaan tarttumista.

Tuomas Kyrö
Kerjäläinen ja jänis (Siltala, 2011)

Kerjäläinen Vatanescu saapuu Suomeen ja saa paikan jostain Helsingin kadunkulmasta. Siinä hän ei kauaa pysy, vaan matka jatkuu kohti Lappia ja takaisin helsinkiläisen citykanin kanssa. Matkalla sattuu kaikenlaista paasilinnamaisen epäuskottavaa.

Kerjäläinen ja jänis on kaiken tapahtumisensa, huumorinsa ja esikuvansa jäljittelyn lisäksi aikalaisromaani nyky-Suomesta. On kerjäläisiä, on luonnon tuhoamista, laitonta työvoimaa, etnisiä ravintoloita. Tässä mielessä Kyrö onnistuu minusta paremmin kuin saman kustantamon Hotakainen kirjallaan Jumalan sana.

Jos olisin lukenut kirjan jo viime syksynä, minulta olisi jäänyt kirjasta huomaamatta jotain. Nimittäin Kyrön tarinankerronta kirjassa on välillä yllättävän samanlaista kuin televisiossa. Tietyt lauserakenteet ja pienen tarinan käännekohdat toivat lukiessa mieleen Kyrön äänen ja kasvot.

Jotkut kaipasivat viime vuonna tätä kirjaa Finlandia-ehdokkaaksi, mutta ymmärrän varsin hyvin, miksi se ei siellä ollut. Vaikka kirjassa on ansiokasta terävänäköisyyttä, huumoria ja kiinnostava yhteys Paasilinnaan, ei kirjan tarina ja kerronta kuitenkaan ole mestarillisen romaanin tasolla. Jos tiivistäisin asian yhteen lauseeseen, kysyisin: "Mitä tämä kirja olisi sellaisenaan?" (Ja vastaväite: pitäisikö tämän olla jotain ilman paasilinnayhteyttä?)

P.S. Luin tämän kirjan osana 24 tunnin lukuhaastettani.