Kirjamessut ovat tämänkin lukukokemuksen takana. Kuuntelin lokakuisena lauantaina Helsingin kirjamessuilla haastattelua, jossa Härkönen puhui tästä kirjasta. Koska olen työskennellyt sosiaalialalla näidenkin asioiden parissa, tuli tunne, että kirja on luettava. Luotin Härköseen kirjailijana, uskoin hänen osanneen luoda hyvän tarinan tärkeästä aiheesta.
Anna-Leena Härkönen
Onnen tunti (Otava, 2011)
Petyin. Tuntui, että kirjan dialogi oli kömpelöä. Härkönen oli rakentanut kirjaa paljolti dialogin varaan. Kun se ei minua sytyttänyt, vaikutelma kirjasta jäi laimeaksi. Kirjan alkupuoli - sijaislapsiajatuksen syntyminen, valmennus ja muut - oli tylsä, ja lisäksi aika ennalta-arvattava. Kesken ei kuitenkaan tehnyt mieli jättää.
Koko tarina Tuulasta, Harrista, Roopesta, Lukesta ja Vennistä sekä Ninnasta ja Alista tuntui kliseiseltä. Olisin kaivannut kirjaan jotain sellaista, että kirja olisi näyttänyt elämältä. Ei olisi ollut niin ennalta arvattava. Vaikka nyt siitä lähtien, että sijaisvanhempien perheessä nimet ovat ns. normaaleja, mutta Ninna, Ali, Luke ja Venni ovat niminä varsin harvinaisia. Niin kuin kahden maailman erilaisuus ei olisi tullut selväksi ilman näitä nimiäkin.
Tätä kirjaa ei tullut luettua pelkkänä lukijana, vaan kriitikkona, joka keskittyi - niiltä osin kuin jotain luuli tietävänsä - pohtimaan tarinan totuudellisuutta ja yksityiskohtia. Hyvin Härkönen on kirjansa taustatyöt tehnyt, mutta aina joissakin kohti pieni ihmettely nousi pintaan: meneeköhän se ihan noin? "Naapurit ovat tehneet sinusta jo toisen lastensuojeluilmoituksen. Sinulle etsitään sijaiskotia." Tuolla tahdilla ei kai Suomessa koskaan toimita, vaikka se joskus olisi tarpeen.
Ehkä Härkönen onkin tehnyt niin uutterasti taustatöitä ja tutustunut aiheeseen, että varsinainen kirjoittaminen - tekstin saattaminen kaunokirjalliseen asuun - oli jäänyt vaillinaiseksi. Lyhyeksi johdatukseksi sijaisperhe-elämään romaani kyllä käy, mutta kirjalliset ansiot jäävät vähiin.
Nyt tapahtui ensimmäistä kertaa lyhyen blogihistoriani aikana sekin, että alkoi kesken lukemisen tehdä mieli lähteä kurkkimaan, mitä muut ovat kirjasta tuumineet. Sen kuitenkin tein vasta, kun lukeminen oli aivan loppusuoralla. Varsin samankaltaisen lukukokemuksen kanssani näyttää jakaneen blogissaan Mari A.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti