Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen esikoisromaani Vanikan palat kuvasi Anteroa lapsena Oulun kasarmilla. Luin tuon kirjan jo vuosia sitten. Tarkkoja muistoja ei ole, mutta jotkut kuvat kirjasta palasivat mieleeni lukiessani taas Väisästä.

Hannu Väisänen
Toiset kengät (Otava, 2007)

Toiset kengät on jatkoa Vanikan paloille. Se kuvaa Anteron nuoruusvuosia Oulussa. Perhe muuttaa heti kirjan aluksi kasarmilta Vainiolle omaan taloon. Yksinhuoltajaisä yrittää paimentaa perhettä: tyttöä ja neljää poikaa. Antero kasvaa, taiteelliset taipumukset alkavat saada konkreettisia, vaikkakin välillä surkuhupaisia muotoja.

Kirjasta tekisi mieli poimia vaikka mitä kohtia kuvaamaan Väisäsen tapaa käsitellä kieltä ja kuvailla asioita. Kirjan hienous tuntuu nimenomaan olevan kielessä. Nyt valintani kohdistuu kirjan keskiosiin, lukuun, jossa Antero lapsuus viimeistään alkaa käsitteellistyä nuoruudeksi.

Eräänä kevätpäivänä, sellaisena kun tekee mieli riisuutua ja paiskoa kaikki ahdistavat talvihynttyyt tienposkeen ja hieroa kutisevia jäseniään, minä tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta. Minulla oli enää kaksi jalkaa ja kättä, tunsin miten ne kuuluivat vain minulle, että vain minä pystyin säätelemään niiden toimia.
- -
Eikä irtoaminen koskenut lainkaan, vaikka olinkin kuullut jonkinlaisen ratkeamisen äänen juuri kun olin yrittämässä rautatietä tasoristeyksen kohdalla. Se ei ollut tavarajuna joka irrotteli vaunujaan Tuiran asemalla. Kesti kauan ennen kuin tajusin ettei ääni tullut ulkoa vaan sisältäni.
- -
Minusta oli siis tullut oma, rajattu kappale. Hankalaa oli se että kappale muuttui jatkuvasti, joka päivä ja yö. Aamullas en ollutkaan sama nuorukainen, joka edellisenä iltana oli kiertynyt toiveikkaana vuoteeseensa. Usein yö jätti jälkeensä tiukkaan lampaan suoleen sullotun muhkuraisen makkaran joka etsi suutaan johon kahvin olisi voinut kaataa.

Oikeastaan Toiset kengät kuuluu niihin kirjoihin, joista voisi aivan hyvin tietää "juonen" eikä se lukukokemusta haittaisi. Toisaalta tässä kirjassa juoni on mielenkiintoinen käsite. Kirja kun koostuu luvuista, jotka ovat osa Anteron nuoruutta. Kirja etenee toki kronologisesti, mutta varsin hyppäyksittäin. Luvut usein rakentuvat jonkun nuoren ihmisen elämän kannalta merkityksellisen tapahtuman ympärille. Osa niistä on yleisiä, osa yksityisiä, mutta kaikissa tapauksissa niillä rakennetaan kirjan Anteroa kohti kirjan lopussa odottavaa itsenäisyyttä, joka muotoutuu Savonlinnaan taidelukioon menemisen muotoiseksi.

Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Väisäsen ja kirjan Anteron kanssa samassa kaupungissa. Tai en siis samassa, vaan siinä kaupungissa, joka oli olemassa kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuin Anteron kaupunki. Typpitehtaan, jonka räjähdys on yksi kirjan tapahtumista, piippu seisoo edelleen minun lapsuusmaisemassani. Nämä tekijät varmasti lisäsivät intoani lukea kirjaa. Väisäsen kuvittama Oulu oli varsin helppo saada omiin silmiinsä.

P.S. Jos olet lukenut kirjan, mielenkiintoista vertailukohtaa kirjan tapahtumiin saa Oulun kaupungin nelisatavuotisjuhlien vuoksi tehdystä lehdestä, jossa on uutisia mm. typpitehtaasta, monumentaalikeskuksesta ja Heinosen profeettasisaruksista.