Saramago: Oikukas kuolema

"Kunnia sille jolle kunnia kuuluu, eli ensimmäinen instituutio, joka erittäin selvästi havaitsi miten vakavaan sieluntilaan kansa oli yleisesti ottaen joutunut, oli katolinen apostolinen rooman kirkko, josta sopisi oikeastaan käyttää yksinkertaisuuden vuoksi lyhennettä kark, kun nyt kerran elämme aikaa, jolloin jokapäiväistä viestintää niin yksityisellä kuin julkisellakin saralla hallitsee ylettömäksi paisunut alkukirjainlyhenteiden viljely."

José Saramago
Oikukas kuolema (Tammi, 2005/2008)

Eräässä kuningaskunnassa ei erään vuoden alettua kukaan enää kuolekaan. Outo ongelma tuottaa ongelmia, joita joutuvat ratkomaan kirkko, valtio, hautaustoimistot, tavalliset ihmiset. Tämän ongelman ympärillä pyöritään - lähinnä kirkon ja valtion toimintaa irvaillen - kirjan ensimmäinen puolikas.

Toisessa osassa ihmiset alkavat taas kuolla, mutta nyt saaden asiasta ennakkovaroituksen. Paitsi yksi mies. Tuoni, tuo personoitu kuoleman jumalatar, alkaa keskittyä tämän miehen kohtaloon.

Saramagon irvailu eri toimijoiden ajatuksista ja toimenpiteistä kuoleman lakkoillessa hauskuttaa jonkin aikaa. Sitten alkaa tuntua, että kirja on yksi turhan pitkäksi venytetty Markus Kajon pakina. Ja toisen osan tarinan yhteyttä ja suhdetta alun yleiskertomukseen en oikein ymmärrä. Se jää hämäräksi. Mikä on sen tarkoitus?

Oikukkaassa kuolemassa tulee esiin Saramagon pitkien virkkeiden ja polveilevan kerronnan ongelma. Mikäli tarina ei lukijaa vie eikä vedä, virkkeistä tulee kompastuskiviä. Lukeminen edistyy hitaasti, mikä ei vetämättömän tarinan kanssa yhdistettynä jätä lukukokemuksesta erityisen miellyttävää muistoa.

P.S. Alun lainaus kertoo Saramagon tavasta kirjoittaa ainakin tätä kirjaa: varsinaiseen asiaan sisällytetään puoli-irrallisia huomioita maailman tilasta ja tapahtumavirrasta.