Jos olisi joku HS:n esikoiskirjapalkintoa vastaava palkinto kirjailijoiden kolmansille teoksille, Kansalliskirja varmaankin olisi tänä vuonna ehdolla. Niin hyviä arvioita siitä on blogeihin ilmestynyt. Mutta minulle tämä kirja oli suuri pettymys.Turkka Hautala
Kansalliskirja (Gummerus, 2012)
Kirja on täynnä yhdestä kahteen sivua lyhyitä tarinoita "arkisesta Suomesta". Siitä, jossa ei varsinaisesti pönötetä eikä etsitä glooriaa, vaan vain ollaan. Lähdetään baariin katsomaan peliä, tuijotetaan ikkunasta mäkihyppytornia.
Minä en oikeastaan usko, että tällaista kirjaa olisi julkaistu kenenkään esikoisteoksena, mutta valmiin kirjailijan nimellä tällaista voi myydä. Sillä tämä tuntuu jotenkin kummalliselta. Nämä eivät ole oikein novelleja, eivät oikein pakinoita. Tekee mieli kuvailla niitä sutaisuiksi. Osassa toki tuntuu olevan joku idea, mutta liian harvassa, että tästä kirjasta voisi pitää.
Sukulaisuutta tähän kirjaan tunnen löytäväni Phileppe Delermin teoksista, mutta ne sytyttävät paljon enemmän. Tai jos sitä piilevää hauskuutta haluaa, niin mieluummin luen Markus Kajon pakinointia. Hautalan tekstit ovat jotain, mistä ei saa otetta. Tai sitten en tunnista sitä Suomea, mitä hän yrittää kuvata. Tai: pidän sitä, mitä hän kuvaa, liian selvänä. En näe hienoutta siinä, että se on arkisesti kirjoitettu kirjan kansien väliin.
Nyt kolmen kirjan Hautala-putki on ohi. Syvällisempää tekstiä kirjoista ja kirjoittajasta tulee joskus myöhemmin, kun ajatukset ovat hautoneet itsensä.
No alkoihan näitä kriittisempiäkin arvioita tulla (vrt. Kirjava kammari). En ole lukenut Hautalalta kuin Kansalliskirjan, mutta sen perusteella pidän häntä kielellisenä taiturina ja lämpimänä ihmiskuvaajana.
VastaaPoistaMinua kiinnostaa nyt, että teidän, jotka olette lukeneet vain tämän Kansalliskirjan, myöhemmät arvionne Salosta ja Paluusta.
VastaaPoistaMinä nyt luin ne ilmestymisjärjestyksessä ja tuntuu, että huonompaan suuntaan meni koko ajan.