Obreht: Tiikerin vaimo

"Sota oli muuttanut kaiken. Toisistaan erotettuina entisen maamme osilla ei ollut enää samoja ominaisuuksia, jotka niillä oli aiemmin ollut osana kokonaisuutta. Se mikä oli aiemmin ollut yhteistä - maamerkit, kirjailijat, tiedemiehet, historia - oli jaettava uudestaan uusien omistajien mukaan."

Téa Obreht
Tiikerin vaimo (WSOY, 2011/2012)


Olin kymmenvuotias, kun sota Balkanilla alkoi. Sotatoimien alueella päättyessä Kosovon sodan jälkeen olin jo lähes täysi-ikäinen. Tuo alue ja siellä käytävä sota on ollut uutisissa jatkuvasti koko nuoruuteni ajan, ja nimenomaan silloin, kun olen alkanut kiinnostua yhteiskunnasta, maailmasta. Tätä kirjaa lukiessa tämä kaikki tuli jotenkin mieleen, sillä kirjan minäkertoja, nuori naislääkäri elää sodan jälkeisessä todellisuudessa alueella, jossa sota on muuttanut kaiken.

Sodan jälkeinen Jugoslavia on kuitenkin vain paikka, jossa asiat tapahtuvat. Tämä nuori nainen ei lopulta edes ole kirjassa erityisen keskeisessä asemassa. Häntä ja hänen työtänsä lääkärinä - mm. rokottamassa vapaaehtoistyössä pieniä orpolapsia -suuremmaksi nousevat tarinat, joihin liittyy tytön isoisä. Mutta ei, isoisäkään ei ole niissä se, johon huomio kiinnittyy, vaan jokaisessa tarinassa on omat vetovoimatekijänsä.

Tiikerin vaimo on yksi tarinoinnin kohteista. Kuolematon mies toinen. Herkkiä lauluja soitteleva, mutta raakalaismainen seppä kolmas. Ja oli niitä muitakin. Natalian, tuon lääkärin, isoisä on näissä tarinoissa enemmän läsnä kuin Natalia itse. Natalia taas kiertyy tarinaan mukaan sitä kautta, että isoisä on juuri kuollut. Hän on ollut Natalialle tärkeä, ja Natalia isoisälle. Mutta: henkilöiden väliset suhteetkaan eivät ole olennaisia.

Tärkeää, ehkä jopa olennaista, kirjassa ovat kansantarinat, myytit, uskomukset, ihmisten suhde niihin. Miten pienessä kylässä jokin myytti vaikuttaa? Miten kuolemaan suhtaudutaan? Miten tarinat syntyvät? Viimeisen kysymyksen äärellä Obreht on ehkä tuntenut olevansa omimmillaan, sillä hän todella osaa kirjoittaa tarinoita.

Tykästyin kirjan kerrontaan. Aluksi luulin, että kyse on mukavantuntuisesta minäkerronnasta, mutta koska kirja ei ole vain minäkerrontaa, se ei voinut johtua siitä. Kyse oli jostain muusta. Tuntui, että kerrontatyyli jotenkin nopeutti lukemista, vaikka oikeasti kirja taitaa vain muuten olla helppolukuinen. Ei siis missään nimessä nopeasti luettava, vaan hyvin kirjoitettu. Miten sen siis sanoisi? Tämä oli kirja, jonka voisi lukea nopeasti, jos haluaisi, mutta ei halua lukea nopeasti, koska silloin pelkää, että jotain jää saamatta.

Tästä Orange-palkinnon (brittipalkinto englanniksi kirjoittavalle naiselle) saaneesta nuoren naiskirjailijan esikoisteoksesta ovat bloganneet myös (ainakin) anni.M, Norkku, Sanna ja Suketus.

P.S. Kirjaston kirjaa luin. Yhtäkkiä kirjan välistä tipahti paperi, jossa luki "Sinua rakastetaan". Mistähän edellinen lukija sen muka tiesi?