Hautala: Kansalliskirja

Jos olisi joku HS:n esikoiskirjapalkintoa vastaava palkinto kirjailijoiden kolmansille teoksille, Kansalliskirja varmaankin olisi tänä vuonna ehdolla. Niin hyviä arvioita siitä on blogeihin ilmestynyt. Mutta minulle tämä kirja oli suuri pettymys.

Turkka Hautala
Kansalliskirja (Gummerus, 2012)

Kirja on täynnä yhdestä kahteen sivua lyhyitä tarinoita "arkisesta Suomesta". Siitä, jossa ei varsinaisesti pönötetä eikä etsitä glooriaa, vaan vain ollaan. Lähdetään baariin katsomaan peliä, tuijotetaan ikkunasta mäkihyppytornia.

Minä en oikeastaan usko, että tällaista kirjaa olisi julkaistu kenenkään esikoisteoksena, mutta valmiin kirjailijan nimellä tällaista voi myydä. Sillä tämä tuntuu jotenkin kummalliselta. Nämä eivät ole oikein novelleja, eivät oikein pakinoita. Tekee mieli kuvailla niitä sutaisuiksi. Osassa toki tuntuu olevan joku idea, mutta liian harvassa, että tästä kirjasta voisi pitää.

Sukulaisuutta tähän kirjaan tunnen löytäväni Phileppe Delermin teoksista, mutta ne sytyttävät paljon enemmän. Tai jos sitä piilevää hauskuutta haluaa, niin mieluummin luen Markus Kajon pakinointia. Hautalan tekstit ovat jotain, mistä ei saa otetta. Tai sitten en tunnista sitä Suomea, mitä hän yrittää kuvata. Tai: pidän sitä, mitä hän kuvaa, liian selvänä. En näe hienoutta siinä, että se on arkisesti kirjoitettu kirjan kansien väliin.

Nyt kolmen kirjan Hautala-putki on ohi. Syvällisempää tekstiä kirjoista ja kirjoittajasta tulee joskus myöhemmin, kun ajatukset ovat hautoneet itsensä.

Hautala: Paluu

Toisessa romaanissaan Turkka Hautala palaa Saloon: kaupunkiin, jonka nimeä kantavaan pikkukaupunkiin hän sijoitti ensimmäisen romaaninsa Salo. Ja tässä romaanissa hautalanikäinen päähenkilö Väinö Linna palaa Saloon: näennäisesti etsimään isäänsä, mutta lopulta lähinnä muistelemaan menneitä.

Turkka Hautala
Paluu (Gummerus, 2011)

Hautala on tässä kirjassa tehnyt lukijan kannalta ikävän tempun. Hän kirjoittaa itsensä ikäisestä miehestä. Kun juuri ennen kirjan lukemista olin nähnyt pätkän Hautalan haastattelua, luin kirjaa selvästi hautalankasvoisesta päähenkilöstä. Osittain tämä yhteenliittymä selittyy silläkin, että Väinö kärsii sosiaalisesti kömpelyydestä eikä puhuminen vieraille ihmisille ole aina helppoa. Ja kirjailija Hautala ei tuossa haastattelussa vaikuttanut varsinaiselta supliikkimieheltä.

Kirjassa on neljänlaisia osia. Ensinnä on tarina Väinöstä "nykypäivän" Salossa (jota, kaupungin nimeä, ei tosin missään vaiheessa suoraan mainita). Sitten on lapsuus- ja nuoruusmuisteloita. Kolmantena on Väinön isän muistelmatyylisiä päiväkirjamerkintöjä. Ja neljäntenä Väinön ja Eeva-siskonsa puhelinkeskusteluja. Minulle tämä mosaiikki ei toiminut. Vaikka jokaisella näkökulmassa on oma tehtävänsä, jotain siinä on silti liikaa. Lapsuusmuistot ovat välillä liian pitkiä, niiden yhteys nykyiseen ehtii katketa. Puhelut ovat jotenkin irrallisia, niiden sisällön kai olisi voinut kertoa muutenkin.

Tuo mosaiikin epäsymmetria johtuu toisaalta siitä, että kun kirjassa on oikeastaan selkeä loppuhuipennus, tarina ei tunnu etenevän sitä kohti. Se olisi voinut hyötyä tiivistämisestä.

Isä on alkoholisti. Poikakin juo saavuttaakseen tilan, jossa uskaltaa puhua. Alkoholista keskustellaan monessa yhteydessä, monessa porukassa. Selvyyttä ei tule siihen, miksi suomalaiset juovat. Eikä oikein siihenkään, miksi kirjassa juodaan. Alkoholi on kuitenkin jatkuvasti läsnä.

Jos lukisin tämän kirjan joskus uudestaan, ennen sitä pitäisi lukea Bukowskia, sillä hänet on kiedottu tähän kirjaan ja etenkin Väinön isän tarinaan niin, että uskoisin B:n tuntemisesta olevan iloa kirjaa lukiessa. Nyt tämä meni näin paljailtaan. Ja jätti hieman väljähtyneen maun.

Seuraavana lukulistalla on joka tapauksessa tuore Kansalliskirja.

Hautala: Salo

Mää puhu iha kene kans vaa. - -
Muut ei ol sellassi. Nee karssi osa ain poies. Sää muistas yhre tai kahre niist kasvoist jokka tule päiväs vasta. Jos sun pitä jolleki jotta sanno sää valittes sen tavallisimma tai tyylikkämmä näköse. Töis sää puhus vaan harval, niitol siä nii paljo, nii sää ittelles perusteles. Viä harvemmi sää kutsus kylää. Juhlis ja semmosiski sää tees helpoimma kaut: sää menes sel lua jonka tunnes entuurestas tai tiäräs mutkattomaks seuramiäheks.
Jokku valita joka kert. Huamata ain.
Jokku karssiutu ain poies.


Turkka Hautala
Salo (Gummerus, 2009)

Turkka Hautalan esikoisromaani oli heti ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi vuonna 2009. Kalevi Jäntin palkinnon Hautala myös sai. Hän oli ehtinyt aiemmin pärjätä J.H. Erkon kirjoituskilpailussa ja Martti Joenpolven novellikilpailussa. Tuon vuoden 2008 novellikilpailun parhaista kootun antologian luin aiemmin tänä vuonna.

En enää tarkasti muistanut, millainen Hautalan novelli oli. Yllättäen se tuli vastaan osana tätä Hautalan 10-osaista episodiromaania. Antologian novelli oli - toki hieman erilaisena - nyt yksi kymmenestä romaanin episodista. YLE:n Elävästä arkistosta löytyneen haastattelun myötä sain tietää, että kyseinen henkilö - sillä henkilöiden pohjalle nämä episodit rakentuvat - oli ensimmäisenä kirjailijan päässä syntynyt.

Salo kertoo suomalaisesta pikkukaupungista. Ei siis nimenomaan Salosta. Eikä edes oikeastaan siitä kaupungista, vaan ihmisistä kaupungissa, heidän mielenmaisemistaan ja siitä, miten noista maisemista toisaalta kutoutuu kokonainen kaupunki. Mukana on maahanmuuttaja, grillimyyjä, lehdenjakaja... pääosin sosioekonomiselta asemaltaan ei-niin-yleisesti-arvostettua väkeä. Kirja tosin alkaa ehkä yhden koko kunnan rikkaimpiin kuuluvan miehen näkökulmasta.

Hautala onnistuu kertomaan näiden ihmistensä, hahmojensa kautta varsin osuvasti suomalaista yhteiskuntaa ja ihmisten välisiä suhteita. Välillä tosin tuntuu, että kerronta on painumassa kliseisyyden kuoppiin. Tämä johtunee siitä, että osa kuvatuista ihmisistä tuntuu olevan juuri sellaisia kuin heidän yleisesti kuvitellaan olevan. Mutta jollain konstilla, ehkä osin huumorin voimin, Hautala nostaa tarinaa ylös niistä kuopista, johon se melkein on putoamassa.

Suurin ansio kirjassa on kai se, kuinka hyvin siinä päästään ihmisten iholle. Toisena ansiona edelliseen liittyen pitäisin sitä, että varsin hyvin päästään kiinni täysin erilaisten ihmisten ajatusmaailmoihin. Kolmantena Hautala osoittaa kykenevänsä kirjoittamaan monella tavalla, sillä kerrontatapa - murre yms. - vaihtelee romaanissa.

Seuraavaksi lukulistalla ovat Hautalan viime vuonna ilmestynyt romaani Paluu sekä juuri ilmestynyt Kansalliskirja. Niiden lukemisen jälkeen ajattelin paneutua kirjailija-Hautalaan vielä tarkemmin.

P.S. Alun lainaus on paikalliselta pikkukaupunkihullulta, jonka lyhyet, murteelliset tarinat on kirjassa sijoitettu varsinaisten episodien väleihin. Kyseinen kohta jäi kirjasta mieleeni kaikista selvimmin.