Hautala: Salo

Mää puhu iha kene kans vaa. - -
Muut ei ol sellassi. Nee karssi osa ain poies. Sää muistas yhre tai kahre niist kasvoist jokka tule päiväs vasta. Jos sun pitä jolleki jotta sanno sää valittes sen tavallisimma tai tyylikkämmä näköse. Töis sää puhus vaan harval, niitol siä nii paljo, nii sää ittelles perusteles. Viä harvemmi sää kutsus kylää. Juhlis ja semmosiski sää tees helpoimma kaut: sää menes sel lua jonka tunnes entuurestas tai tiäräs mutkattomaks seuramiäheks.
Jokku valita joka kert. Huamata ain.
Jokku karssiutu ain poies.


Turkka Hautala
Salo (Gummerus, 2009)

Turkka Hautalan esikoisromaani oli heti ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi vuonna 2009. Kalevi Jäntin palkinnon Hautala myös sai. Hän oli ehtinyt aiemmin pärjätä J.H. Erkon kirjoituskilpailussa ja Martti Joenpolven novellikilpailussa. Tuon vuoden 2008 novellikilpailun parhaista kootun antologian luin aiemmin tänä vuonna.

En enää tarkasti muistanut, millainen Hautalan novelli oli. Yllättäen se tuli vastaan osana tätä Hautalan 10-osaista episodiromaania. Antologian novelli oli - toki hieman erilaisena - nyt yksi kymmenestä romaanin episodista. YLE:n Elävästä arkistosta löytyneen haastattelun myötä sain tietää, että kyseinen henkilö - sillä henkilöiden pohjalle nämä episodit rakentuvat - oli ensimmäisenä kirjailijan päässä syntynyt.

Salo kertoo suomalaisesta pikkukaupungista. Ei siis nimenomaan Salosta. Eikä edes oikeastaan siitä kaupungista, vaan ihmisistä kaupungissa, heidän mielenmaisemistaan ja siitä, miten noista maisemista toisaalta kutoutuu kokonainen kaupunki. Mukana on maahanmuuttaja, grillimyyjä, lehdenjakaja... pääosin sosioekonomiselta asemaltaan ei-niin-yleisesti-arvostettua väkeä. Kirja tosin alkaa ehkä yhden koko kunnan rikkaimpiin kuuluvan miehen näkökulmasta.

Hautala onnistuu kertomaan näiden ihmistensä, hahmojensa kautta varsin osuvasti suomalaista yhteiskuntaa ja ihmisten välisiä suhteita. Välillä tosin tuntuu, että kerronta on painumassa kliseisyyden kuoppiin. Tämä johtunee siitä, että osa kuvatuista ihmisistä tuntuu olevan juuri sellaisia kuin heidän yleisesti kuvitellaan olevan. Mutta jollain konstilla, ehkä osin huumorin voimin, Hautala nostaa tarinaa ylös niistä kuopista, johon se melkein on putoamassa.

Suurin ansio kirjassa on kai se, kuinka hyvin siinä päästään ihmisten iholle. Toisena ansiona edelliseen liittyen pitäisin sitä, että varsin hyvin päästään kiinni täysin erilaisten ihmisten ajatusmaailmoihin. Kolmantena Hautala osoittaa kykenevänsä kirjoittamaan monella tavalla, sillä kerrontatapa - murre yms. - vaihtelee romaanissa.

Seuraavaksi lukulistalla ovat Hautalan viime vuonna ilmestynyt romaani Paluu sekä juuri ilmestynyt Kansalliskirja. Niiden lukemisen jälkeen ajattelin paneutua kirjailija-Hautalaan vielä tarkemmin.

P.S. Alun lainaus on paikalliselta pikkukaupunkihullulta, jonka lyhyet, murteelliset tarinat on kirjassa sijoitettu varsinaisten episodien väleihin. Kyseinen kohta jäi kirjasta mieleeni kaikista selvimmin.