Sivut

27. huhtikuuta 2012

Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Valmistauduin tämän kirjan lukemiseen varsin huolellisesti. Kun oli selvää, että romaani on Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden kolmekymmentä vuotta nuorempi kaksoisveli, mutta en jaksanut lukea uudelleen kauan sitten lukemaani Paasilinnan kirjaa, katsoin Risto Jarvan ohjaaman elokuvan Jäniksen vuosi ennen Kyrön kirjaan tarttumista.

Tuomas Kyrö
Kerjäläinen ja jänis (Siltala, 2011)

Kerjäläinen Vatanescu saapuu Suomeen ja saa paikan jostain Helsingin kadunkulmasta. Siinä hän ei kauaa pysy, vaan matka jatkuu kohti Lappia ja takaisin helsinkiläisen citykanin kanssa. Matkalla sattuu kaikenlaista paasilinnamaisen epäuskottavaa.

Kerjäläinen ja jänis on kaiken tapahtumisensa, huumorinsa ja esikuvansa jäljittelyn lisäksi aikalaisromaani nyky-Suomesta. On kerjäläisiä, on luonnon tuhoamista, laitonta työvoimaa, etnisiä ravintoloita. Tässä mielessä Kyrö onnistuu minusta paremmin kuin saman kustantamon Hotakainen kirjallaan Jumalan sana.

Jos olisin lukenut kirjan jo viime syksynä, minulta olisi jäänyt kirjasta huomaamatta jotain. Nimittäin Kyrön tarinankerronta kirjassa on välillä yllättävän samanlaista kuin televisiossa. Tietyt lauserakenteet ja pienen tarinan käännekohdat toivat lukiessa mieleen Kyrön äänen ja kasvot.

Jotkut kaipasivat viime vuonna tätä kirjaa Finlandia-ehdokkaaksi, mutta ymmärrän varsin hyvin, miksi se ei siellä ollut. Vaikka kirjassa on ansiokasta terävänäköisyyttä, huumoria ja kiinnostava yhteys Paasilinnaan, ei kirjan tarina ja kerronta kuitenkaan ole mestarillisen romaanin tasolla. Jos tiivistäisin asian yhteen lauseeseen, kysyisin: "Mitä tämä kirja olisi sellaisenaan?" (Ja vastaväite: pitäisikö tämän olla jotain ilman paasilinnayhteyttä?)

P.S. Luin tämän kirjan osana 24 tunnin lukuhaastettani.

23. huhtikuuta 2012

Kolme kirjanselkämysrunoa

Hesarin sivuilta bongasin paljon helpomman tavan tehdä runoja kuin tuo lehtirunous, jota siellä aiemmin on kovasti mainostettu. Siispä illanratoksi, kun ei jaksanut viikonloppuna luetuista kirjoistakaan kirjoittaa juuri nyt, tein muutaman runon kokeeksi. Tämä oli kivaa! Kokeilkaa! (Teillä, hyvät lukijat, on kuitenkin paremmat kameratkin.)


Parasta miehelle / polkupyörällä ajamisen taito.
Sydän tietää paremmin / muita hyviä ominaisuuksia.


Yksinäisyys, / älä pelkää puhumista.
Ennen unta / toisen kanssa / ihoon kirjoitettu
tietämättömyys.
Hyvin puhuttu / yhden yön pysäkki.


Toivon mukaan, / tarkemmin ajatellen.
Sanojen avaruus, / katse kaukaisuuteen.
Tie luovuuteen.

21. huhtikuuta 2012

Ihmiskoe: 24 h lukemista

Satun vinkkaamana ja Dewey´s Read-a-thon -tapahtuman innoittamana aloitan tänään klo 15 yhden vuorokauden eli 24 tunnin mittaisen lukemisprojektin. Pidän oman projektini henkilökohtaisena testitapahtumana, kun ei tästä näytä Suomessa mitään ilmiötä syntyvän. Englanninkielisen maailman Read-a-thon tapahtumia voi seurata halutessaan mm. Twitteristä.

Hyllyssä on tätä varten odottelemassa kirjoja mm. Tuomas Kyröltä, Pirkko Saisiolta, Jenny Erpenbeckiltä, Agneta Aralta, Katja Kalliolta, Kim Echliniltä, Anja Kauraselta, Markus Nummelta ja Herta Müllerilta. Koska ajattelin yöllä kuitenkin nukkua, en todennäköisesti ehdi lukea kuin viisi kirjaa. Tai se on oikeastaan tavoite. Mikään noista kirjoista ei näyttäisi olevan yli 400-sivuinen, joten viisi on kohtuulliselta tuntuva määrä kirjoja vuorokauden ajalle. En ajatellut ottaa paineita lukemistahdista. Mahdollisimman kliseistä ilmausta käyttääkseni: teen parhaani ja katson mihin se riittää.

Hieman mietityttää, että jos lyhyessä ajassa lukee monta kirjaa, jääkö niistä mitään mieleen. Ottaako muisti vastaan kaunokirjallista tekstiä enää huomenna puolenpäivän jälkeen? Kokemusta tällaisista projekteista on lähinnä opiskeluajalta, kun tenttiä edeltävänä iltana aloitti viimeisten kirjojen lukemisen ja luki myöhään yöhön ja ehkä vielä aamulla ennen tenttiä vähän jatkoi lukemista.

Tähän samaan postaukseen päivitän väliaikatietoja. En vielä tiedä, kuinka usein niin teen.

* * *

16.53 Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis luettu ilman ainoatakaan taukoa (ellei kyljen kääntämistä miellä tauoksi). Kirjaston Bestseller-laina piti lukea ensimmäisenä, että varmasti tulee luettua ennen eräpäivää. Ja oli hyvä aloittaa jollain etukäteisarvioituna helposti luettavalla kirjalla. Kirjan mitta virallisesti 327 sivua, mutta taisipa olla aika väljästi aseteltuna sanat sivuille.

19.10 Katja Kallion Syntikirja (303 sivua) luettu. Oli muuten hyvä kirja. Selkeä, siisti, luettava lause Kalliolla. Eikä lukeminen edes tunnu vielä pahalta. Pieni kahvitauko tuli pidettyä välissä. Nyt on raittiin ilman ja pienen juoksulenkin aika.

21.55 Fredrik Långin 219-sivuinen Kärsivä mies ei rakastu luettu juuri loppuun. Sitä ennen tehty puolen tunnin juoksulenkki oli tarpeen. Juostessa tuli mietittyä vähän sitä, että tällainen lukeminen on kuin söisi täytekakun kerralla. Jos kahvilassa syö vain yhden leivoksen, jokaisesta suupalasta nauttii erikseen. Mutta jos kotona on koko kakku, sitä tulee ahmittua liikaa. Långin kirjaa parempaakin lukemista olisi varmasti ollut. Lisäksi olin saattanut lukea kirjan aiemminkin joskus kauan sitten.

22.57 Saksalaisen Jenny Erpenbeckin esikoisromaani Vanhan lapsen tarina luettu. Pienoisromaaniksi kai tuota voisi sanoa, 115 sivua. Tästä tuli muuten vuoden ensimmäinen teos, jonka kirjoittaja on saksalainen. Sekin kohta Ikkunat auki Eurooppaan haasteen kartasta saa väriä. Tämä kirja taitaa muuten jäädä mieleen pidemmäksikin aikaa. Oli nimittäin sinällään helppo kirja, mutta välillä jokseenkin kamalia ajatuksia, jonkinlaista puistatusta herättävä.

Ennen nukkumista taitaa vielä upota ainakin yksi kirja. Tarttuisko Karkkipäivään? Vai lukisiko Herta Müllerin novelleja? Hmm. Iltapalan aika kuitenkin ensin.

1.14 Vajaat seitsemän varttia luettu, Markus Nummen Karkkipäivä jää kesken sivulle 174. Aika nukkua.

9.58 Karkkipäivä takana. 383 sivua. Hyvä kirja. Vielä viisi tuntia aikaa. Ehtii kaksi kirjaa lukea, jos osaa valita sopivat.

11.30 Puolet Anja Kaurasen romaanista Sonja O. kävi täällä luettu. Miksihän tuotakaan ei ole lukenut aiemmin? Reilut kolme tuntia aikaa, Sonjaan menee vielä 1,5 tuntia.

12.57 Sonja takana, pieni tauko edessä. Näyttää siltä, että saan kaikki kirjat luetuksi loppuun juuri ennen kuin kellon viisari aloittaa matkansa taas alaspäin. Niin kuin viisarin ylämäessä lukisin nopeammin tai kuin pommi räjähtäisi, jos kirkonkellojen kumahdellessa en olisi saanut kirjaa loppuun. (Ei enempää näitä nyt.) Kirkonkellot muuten kuuluvat ikkunastani näin sunnuntaisin.

13.24 Vielä viimeinen kirja. Keltaisen kirjaston sarjaan kuuluva Leonardo Sciascian Huuhkalinnut näyttää sopivankokoiselta tähän aika-aukkoon. Kirjasta tai kirjailijasta en tiedä mitään, mutta se alkaa lupaavasti: "Linja-auto oli lähdössä, moottori kävi vaimeasti, tuontuosta yskähdellen ja nikotellen." :) Hämmentävää on se, että tämä lukeminen ei ole tuntunut oikeastaan missään vaiheessa puuduttavalta. Vähän kuin vain tekisi pitkää työvuoroa.

14.51 Huuhkalinnun 133 sivua takana. Kyllä nämä yhteiskunnalliset romaanit jaksavat näköjään aina kiinnostaa. Enää ei ehdi lukea mitään.

* * *

Vuorokausi lukemista on nyt takana. Nukuin välissä yli kuuden tunnin yöunetkin. Söin, käväisin kaupassa, kävin juoksemassa. Eli aivan pelkkää lukemistahan aika ei ole ollut.

Ehdin lukea seitsemän romaania. Listaanpa ne vielä tähän lukujärjestyksessä:

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (Siltala, 2011) 327 s.
Katja Kallio: Syntikirja (Otava, 2009) 303 s.
Fredrik Lång: Kärsivä mies ei rakastu (Tammi, 2000) 219 s.
Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (Avain, 1999/2011) 115 s.
Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava, 2010) 383 s.
Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981) 295 s.
Leonardo Sciascia: Huuhkalinnut (Tammi, 1961/1984) 133 s.

Yhteensä luin siis 1775 sivua vuorokaudessa. Todennäköisesti, lähes varmasti, varmasti enemmän kuin koskaan ennen yhden vuorokauden aikana. Kun kirjat laittaa pinoon pöydälle, niistä tulee 15,5 cm korkea pino. (Pinon paksuuteen vaikuttaa sekin, että vain Kaurasen kirja on pokkari, muut kovakantisia.)

















* * *

Siitä, miltä tämä kaikki tuntui, mitä opin, lisää myöhemmin.

20. huhtikuuta 2012

Kirjailijan sanavalmiudesta

"Kirjailijankin pitää osata puhua. Itsestään selvänä pidetään että kirjailija kykenee siihen, että kirjan kirjoittaminen pätevöittää puhumaan kirjasta, tai mistä vain."
(Petri Tamminen kirjassaan Muita hyviä ominaisuuksia)

* * *

Lauantai-iltapäivä Helsingin kirjamessuilla 2011. Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkintoehdokkaiden esittelypaneeli on juuri alkanut. Juontaja on esittänyt kaikille esikoiskirjailijoille ensimmäisen kysymyksen. Yksi kirjailija ei vastaa kysymykseen mitään. Hän vaivautuneen oloisesti siirtää mikin seuraavalle. Minä jään ihmettelemään, että ei kirjailija noin voi tehdä. Kirjailijan pitää osata esiintyä, pitää osata vastata.

Kevät 2012 vahvistaa käsitystäni siitä, että hyvä kirjailija osaa myös esiintyä. Hyvä kirjailija on sanavalmis. Hyvä kirjailija on hauska ja nokkela. Nelonen aloittaa YLE:n Uutisvuodon kanssa selvästi kilpailevan Hyvät ja huonot uutiset -ohjelman. Ohjelman neljästä vakiopanelistista kaksi on kirjailijoita. Janakkalan mielensäpahoittaja Tuomas Kyrö ja Hakaniemen perusdemari Miika Nousiainen ovat nyt jo muutaman kuukauden naurattaneet studioyleisöä ja televisiokatsojia keskiviikkoiltaisin.

Ja toki kirjailija Jari Tervo on lauantai-iltaisin ollut Uutisvuodossa tekemässä sitä samaa mitä Kyrö ja Nousiainen HHU:ssa. Runoilija Tommy Tabermannin korvasi aikoinaan Uutisvuodossa stand up -koomikko. Ja yksi koomikko on Hyvissä ja huonoissa uutisissakin. Ja minä ajattelen, että kirjailijat voittavat molemmissa ohjelmissa stand up -koomikot vähintään paksun romaanin mitalla.

* * *

Virike tämän tekstin muodon saavan pohdiskelun julkistamiseen juuri nyt tuli tietenkin YLE:n viimeviikkoisesta jutusta, jossa käsiteltiin näitä kysymyksiä. Teoksen kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo puolusti siinä ujoja kirjailijoita. "Moni kirjailija on valinnut tämän ilmaisumuodon juuri sen takia, että ylenpalttinen esiintyminen on heille vaikeaa", sanoi Hiidenheimo.

Jutun mukaan "monet sanavalmiit, julkisuudessa paljon paistattelevat kirjailijat luovat paineita niille, joilla sana ja esiintyminen ei ole yhtä hyvin hallussa." Eli valmiiksi jo kohtuullisesti myyvien Nousiaisen, Kyrön ja Tervon jokaviikkoinen verbaali-iloittelu kaiken kansan näkyvillä luo paineita muille kirjailijoille. Olinko minäkin ajatuksissani liian julma tuota kirjamessujen esikoiskirjailijaa kohtaan?

Toinen virike kirjoittamiseen tuli vasta lukemastani Petri Tammisen kirjasta Muita hyviä ominaisuuksia. Annetaanpa ääni takaisin jo alussa siteeratulle Tammiselle. Hän on kirjailija, joka on kirjoittanut kirjan siitä, että hän on ujo eikä osaa luontevasti toimia ihmisten kanssa.
Minä en osaa puhua. Arkisetkin keskustelutilanteet hermostuttavat minua. Tunnen että tämä ei pääty nyt hyvin. Niin kuin ei päätykään, lauseeni ajautuvat umpikujaan tai hiipuvat olemattomiin.
Esiintymispaikan ovella hoen kolmen sanan mantraa. - - "Arvokkaasti, älykkäästi, rauhallisesti." Hoen sanoja kun saavun Tampereen taiteiden yöhön tai Martinlaaksoon matineaan, vähän ennen kättelyjä ja nyökyttelyjä, hikoavia kämmeniä ja tolloksi puristettuja serviettejä, vähän ennen esiintymislavan kohinaa ja sitä pyörryttävää tunnetta, että tästä ei selviä ja että ihan pian joku huutaa: "Tuu pois sieltä, sä olet ihan paska."
* * *

Kirjamessuilla tulee yhden viikonlopun aikana nähtyä varsin paljon kirjailijoita. Siellä myös vertailu on helppoa. Jos on juuri kuunnellut sujuvasanaista esiintyjää, seuraavana vuorossa oleva esiintymisjännittäjä saattaa tuottaa pettymyksen. Aina ei tosin ole kyse siitä, etteikö kirjailija osaisi esiintyä, tyyli ei vain aina miellytä. Edellisiltä Helsingin kirjamessuilta mieleeni jäi positiivisena esimerkkinä mm. aina niin viisaan kuuloinen Claes Andersson. Tommi Melenderiä taas en jaksanut kuunnella loppuun saakka.

Kevään aikana olen aktiivisesti seurannut Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen torstaisia Aamun kirja -lähetyksiä. Kymmenessä minuutissakin pääsee jo jonkinlaiseen käsitykseen siitä, nauttiiko kirjailija studion sohvalla istumisesta vai ei. Moni ei tunnu nauttivan. Samoin vastikään Elävästä arkistosta katsomani pätkä Turkka Hautalan haastattelusta toi sen tunteen, ettei hänkään taida kuulua esiintymisestä nauttiviin. Hautala myös kirjoittaa sosiaalisesti rajoittuneista ihmisistä. Kuten Petri Tamminenkin.

* * *

Ehkä kirjailijoiden oleminen esillä lisää heidän kirjojensa myyntiä, mutta sen ei toivoisi olevan pääsyy viihdeohjelmissa olemiseen. Toivoisi, että olisi olemassa jollain tavalla erikseen nasevien repliikkien mies Nousiainen Hyvissä ja huonoissa uutisissa ja kirjailija Nousiainen siellä jossain Maaninkavaaran takana. Mutta eihän se näin mene.

"Minä vain kirjoitan. Koetan keskittyä siihen. Kaikki muu on oikeastaan päälle liimattua, kaikki julkisuus tai sen puute kaikki PR ja markkinointi, jopa kaikki ylevät periaatteet, niitäkin pohditaan sitten vasta, kun on ensin kirjoitettu." Näin toteaa Juhani Känkänen YLE:n haastattelussa. Känkäselläkin - yhden näkemisen perusteella - olisi edellytyksiä olla hauska supliikkimies jossain hauskassa ohjelmassa. Minä sain hänestä sellaisen kuvan 12 osumaa -palkintojen julkistamistilaisuudessa helmikuussa.

* * *

Lukiessani Tammisen kirjaa myötätuntoni oli jo valmiiksi hänen puolellaan. Niin vaikeaa tuo kirjailijalle lähes pakollinen esiintyminen hänelle tuntuu olevan. En olisi halunnut hänelle muita hankaluuksia. Olin jo ymmärtänyt, että eivät kaikki voi olla ihailemani Nousiaisen kaltaisia nasevia televisiopellejä. Sitten kirjan loppupuolella Tamminen kertoo eräästä kirjaprojektistaan.
Keväällä 2007 ryhdyin kirjoittamaan romaania onnesta. Idea oli lennokas, halusin kertoa miehestä, joka uskoo onnen asuvan Ruotsissa ja joka lähtee tutustumaan tähän onneen kertoakseen suomalaisille miten se saavutetaan. Hän päätyy Göteborgiin ja siellä erinäisten seikkailujen jälkeen vankilaan. Tämän tutkintavankilan sellissä hän nyt kertoo tarinaansa.
Tein taustatyöt huolellisesti. Ylipuhuin perheen kesälomalla Göteborgiin ja kävin tutustumassa kaupungin poliisitaloon. Tarkoitukseni oli tehdä muistiinpanoja, mutta en sitten kehdannutkaan, istuin vain hetken aulassa niin kuin minulla olisi siellä asioita.
Näin silmissäni ujon Tammisen poliisitalon aulassa esittämässä sen näköistä, että ei ole siellä tekemässä taustatyötä romaaniaan varten, vaan ihan oikeilla asioilla. Mutta annetaan Tammisen jatkaa.
Kirjoitustyöni etenivät hitaasti ja epävarmasti mutta etenivät kuitenkin. Syyskuun alussa poikkesin kirjakauppaan katsomaan uutuuksia. Nappasin hyllystä Miika Nousiaisen esikoisromaanin Vadelmavenepakolainen ja luin sen takakannen. Sitten luin kirjan ensimmäiset sivut, sitten pätkiä keskeltä, sitten kirjan lopetuksen. Minusta näytti, että Nousiainen kirjoitti suomalaisesta miehestä joka muutti Göteborgiin ja päätyi siellä vankilaan.
Miksi juuri Nousiaisen piti viedä Tammiselta aihe?

* * *

Olen pitänyt varsin paljon kaikista Tammisen kirjoista, jotka olen lukenut. Samoin pidin mainitun esikoiskirjailijan teoksesta. Jari Tervoa en ole kovin paljon lukenut, mutta se, mitä häneltä olen lukenut, ei ole vakuuttanut. Tuomas Kyrön kirjatkaan eivät ole minun sielunmaisemaani erityisemmin uponneet. Kun ymmärrän katsoa vain kirjoja, arvioin näitä kirjailijoita aivan eri tavalla kuin silloin, jos teen arvioni myös julkisten esiintymisten perusteella.

YLE:n jutussa väliotsikko kertoo paljon: "Ennen luettiin juttu kirjasta, nyt kirjailijasta". Tämä sama ongelma tuntuu vaivaavan lähes koko lehdistöä. Onneksi on kirjablogit, joissa ei juuri näe juttuja kirjailijoista. Ja jos näkyy, niin kirja edellä. En ole kirjablogeissa nähnyt kuvaa yhdenkään kirjailijan vaatekaapista. Me kirjablogistit - röyhistäkäämme kollektiivisesti rintaamme - olemme kiinnostuneita kirjasta. Ja kirjailijaahan ei synny ilman kirjaa ja nimenomaan sitä kohtaan osoitettua kiinnostusta.

* * *

Historiallisen näkökulman siihen, pitääkö kirjailijan, etenkin prosaistin, olla esiintyvä taiteilija, tarjoaa Markku Envall uusimmassa kirjassaan Toinen jalka maassa. Esseessään "Tuote-esittelijäksi" hän toteaa aivan aluksi:

"Käsitykseni kirjailijan ja julkisuuden suhteesta on edistyksen vastainen ellei peräti taantumuksellinen."

Envall jatkaa, että hän on käsittänyt kirjailijan olevan luova taiteilija, mutta että nykyisin kirjailija on myös esittävä taiteilija. Edelleen Envall kuvailee, kuinka ennen uudesta kirjasta luettiin radiossa otteita ja kirjasta puhuivat kriitikot, toimittajat ja kustantajat. "Nyt kirjasta puhuu ennen muita kirjailija itse."

Envall haikailee vanhoja aikoja enemmänkin. Niitä aikoja, jolloin kirjailijalle riitti kirjan julkaiseminen. Kun kirjailijan ei tarvinnut samalla olla omien teostensa kauppamies. Kun markkinamiesten usko, että kirja ostetaan tekijän, ei kirjan itsensä takia, ei vielä ollut lyönyt läpi.

* * *

Blogistanian Finlandian 2011 sai eräs Katja Kettu. Ylioppilaslehti vuodelta 2009 palauttaa mieleen tarinan Ketun kirjailijauran alkuvaiheilta.
Vuosi 2005, Pentinkulman päivät Urjalassa. Esiintymisjännityksestä kärsivä kirjailija Katja Kettu on saamassa Tiiliskivi-palkinnon esikoisromaanistaan Surujenkerääjä. Juuri ennen kuin hänen pitäisi alkaa lukea tekstiään, hän saa tärinäkohtauksen. ”Rupesin tärisemään niin järjettömästi, ettei tilaisuutta pystytty enää jatkamaan”, Kettu kertoo.
Onneksi esiintymisjännitys ei estä esiintymistä yleisölle kirjojen kautta, kirjoittamalla. Mutta on se silti mukava hetki, kun Nousiainen laukoo hyvän repliikin televisiossa. Eikä Nousiainen olisi siellä ilman kirjojaan.

Tapper: Loimu ja lumi

Kustantaja esittelee: "Pohjimmaisena vireenä kaikuukin kysymys, miksi tappaa ihminen – eihän hänestä saa edes mitään tarpeellista, kuten nahkaa, luuta tai lihaa."

Harri Tapper
Loimu ja lumi (Atena, 2012)
"Kenraalit pysyvät usein tyyninä. He saattavat sytyttää piippunsa taistelun alkaessa. Ennen kuin he ovat tuprutelleet sen sammuksiin, he ovat menettäneet tuhannen miestä. Sitten he kopsaisevat piippunsa tyhjäksi saappaan syrjään."
Tapperin kuvaus Napoleonin sotaretkestä vuonna 1812 kohti Moskovaa tuntuu tiivistyvän tuollaiseen ajatukseen. Miehiä kuolee, miehiä kuolee. Kenraali voi polttaa piippua. Tapperin kirja ei anna sodasta ylevää kuvaa, vaan tekee rauhantyötä väinölinnamaiseen tapaan.

Tapperin kirja on samalla vetävä, ilotulitusmainen sanoilla leikittelevä, leikkisä mutta vakava romaani, ja tarinakokoelma hallitsijoista, kenraaleista, rivimiehistä, maaorjista. Ei puutu kuin se, että äänen olisi saanut Napoleonin hevonenkin. Tapperin lause on tässä kirjassa lyhyt ja napakka. Iskee välillä vyön alle, mutta usein nauruhermoon. Yhteen lauseeseen on välillä saatu niin paljon asiaa, että koko sota mahtuu 200 sivuun.

En ollut aiemmin lukenut Tapperilta mitään. Aluksi tuntui, että tästä kirjasta ei saa otetta. Yhtään samaistuttavaa henkilöä ei tule, sillä tarina vaihtuu nopeasti. Mutta romaanin ansiot ovatkin muussa. Kieli on mahtavaa. Ja jokin kirjassa tuo sellaisen olon kuin sen olisi kirjoittanut venäläinen. Mielikuva saattaa johtua ihan vain siitäki, että jossain kohti - ehkä vain yhdessä - lueteltiin venäläisiä esineitä tai ruokia kuin Liksomin Hytti nro 6:ssa. (Eihän näitä outoja muisti- ja mielikuvia saa aina jälkeenpäin enää kiinnitettyä mihinkään.)

Harri Tapper on ollut jo aiemmin Finlandia-palkintoehdokkaana. Olisikohan Loimu ja lumi tänä vuonna se kirja, jota kukaan ei listalle odota, mutta sieltä se kuitenkin löytyy?

19. huhtikuuta 2012

100 kirjaa takana, mutta...

Tänä aamuna loppuunraapaistujen tekstien jälkeen tuli sata kirjapostausta tässä blogissa täyteen. Tähän ns. saavutukseen meni reilut viisi kuukautta, joten lukutahti on ollut varsin reipas. Suurinpiirtein kaikista luetuista kaunokirjallisista teoksista olen kirjoittanut. Jos vain olen lukenut kirjat loppuun asti. Joitakin on jäänyt keskenkin. Näiden lisäksi on tullut luettua myös tietokirjallisuutta.

Mutta nyt on pohdinnan paikka. Tuon tasaluvun lähestyminen sai miettimään, että onko tällaisessa bloggauksessa mitään mieltä. Vaikka blogia aloittaessa päätin, että kirjoitan lähinnä itselleni muistiin kirjoista joitakin asioita, tietynlainen itsekritiikki on puskemassa tätä tavoitetta nurin. Pitäisi kirjoittaa paremmin, tyylikkäämmin, pidemmin, analyyttisemmin, monipuolisemmin. Että onko siinä järkeä yleensä heti lukemisen jälkeen raapustaa joitakin virtuaalisia rivejä blogiin niistäkin kirjoista, jotka eivät lainkaan sytytä, kirjoista, joista ei tunnu löytävän mitään kirjoittamisen arvoista.

Onhan tuolla jonossa odottamassa muutama pidempikin blogiteksti. Turkka Hautalasta on tekeillä kirjoitus, sillä hänen kaikki kolme julkaistua kirjaansa luin ja niistä pitäisi kirjoittaa kokoava juttu loppuun. Ja kirjailijoiden sanavalmiudesta on tekstiluonnos myös odottamassa viimeistelyä. Viikonloppuna odottaa 24 tunnin lukumaraton, josta tulee myös erilainen postaus kuin tavallisesta "tämä nyt oli tällainen kirja" -tekstistä.

Pitäisikö keskittyä vain tuollaisiin juttuihin? Ja kirjoittaa ehkä vain niistä kirjoista, joista on jotain sanottavaa? Lukea ehkä useampi teos samalta kirjailijalta peräkkäin ja kirjoittaa sitten? Tehdä aivan muunlaisia tekstejä, analysoida vaikkapa blogistien TBR100-listoja? Kirjoittaa viimeinkin blogikirjoituksia vertaileva analyysi Daniel Kehlin Maineesta? Ja ehkä jostain muustakin selvästi mielipiteitä jakavasta kirjasta?

Ajankäytön haasteita nämä eivät varsinaisesti ole. Noiden lyhyiden tekstien kirjoittaminen kirjoista ei ole niin suuri urakka, että siitä vapautuisi kovinkaan paljon aikaa muuhun. Sillä kyllähän aina neljä pikaista, lyhyttä tekstiä kirjoittaa samassa ajassa kuin yhden pitkän ja paremman. Mutta. Pitäisikö siis muuttaa blogiaan "fiksumpaan" suuntaan?

Kun kirjoista kirjoittaa nopeasti, lyhyesti, ja vieläpä varsin pian luettuaan kirjan, teksti jää yleensä kovin yksitasoiseksi. Tulee kirjoitettua muutamia sanoja tapahtumista, otettua ehkä joku kuvaava lainaus, kerrottua jotain lukukokemuksesta. Varsinaisesti kirjan, tekstin, henkilöiden sisälle ei pääse, koska ei tee ajatustyötä lukemisen ja kirjoittamisen välissä. Jos haluaa nauttia kirjat jokseenkin "sellaisenaan" tekemättä erityisesti muistiinpanoja lukiessaan, helposti kai käy näin. Jos pääasia ei olisi lukeminen, vaan kirjoista kirjoittaminen, olisi pakko tehdä toisin.

Tämä teksti ei näytä vievän kirjoittajaansa minkään varman, lopullisen äärelle. Mutta silti se, kuten kaikki nuo kirjapostaukset, eksyy netin syövereihin kaikkien luettavaksi. Ehkä se on tätä nykyaikaa. Keskeneräinen, vajaa saa tilansa netissä, kun tilaa on rajattomasti eikä julkaisukynnys siksi muodostu korkeaksi.

P.S. Jotenkin tuota kirjoittamaansa lukiessa tulee sellainen olo, että vastaavia (ahdistus)pohdintoja on lukenut muidenkin blogeista.

Palmgren: Jalat edellä

Palmgren voitti teoksellaan Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena vuonna 2001. Ehkä vuodesta 2002 lähtien kirja on ollut hyllyssäni. Lukematta.

Reidar Palmgren 
Jalat edellä (Otava, 2001)

On mies, Risto. Nainen, Katja. He ovat naimisissa. Eivät ole eronneet, sillä heillä on kahdeksanvuotias poika, Tero. "Mä olen pahoillani. Meillä on Katjan kanssa lapsi, sen takia me asutaan yhdessä, ja ollaan edelleen naimisissa. Jos Teroa ei olisi, me ei oltaisi. Ei meidän välillä ole mitään muuta. Ja sitä paitsi, Katja ei kestäisi elää ilman mua." Näin Risto kertoo Marikalle, sille naiselle, jonka kanssa hänellä on suhde.

Palmgrenin teoksen lähtöasetelma on aika yksinkertainen, jopa perinteinen. Lakimiesisä ei oikein ole läsnä perheensä elämässä, ainoan lapsen syntymäpäivälahja meinaa unohtua. Äiti yrittää pitää arkea jotenkin pystyssä, poika jää vähän omiin oloihinsa, ajatuksiinsa, jotka Palmgren kuvaa hienosti. "Terosta tuntui, että pyöräkin tarkkaili häntä. Tai ainakin hänestä oli jännittävää kuvitella, että se teki niin. Pyörä onkin elävä. - - Minun pyöräni ainakin muistaa minut, hän ajatteli sitten. Muistaa se, koska minäkin muistan sen." Pojan maailman kuvaus oli yksi kirjan hienoista puolista.

Kirjan ensimmäinen osa sitten väännetään läpi tätä elämää. On isän töitä, äidin töitä, pojan harrastuksia. Kaikista - tai ainakin Riston töistä - löytyy myös koomisia piirteitä. Ja myös isän ja pojan yhteisestä harrastuksesta, uimisesta, johon kirjan nimikin liittyy. Muutama uimahallikohtaus jää kirjasta hyvin mieleen, vaikken itse mikään uimahalliasukas olekaan.

Toisessa osassa kirja alkaa lunastaa niitä lupauksia, joita takakansi asettaa. "Esikoisromaani liikkuu poskettoman ja järkyttävän vaihtelevassa maastossa, toden ja epätoden rajamailla." Meno on välillä posketonta, esimerkiksi Riston ostaessa stereoita tai haaveillessa siitä, miten laittaa työpaikalla muille jauhot suuhun. Järkyttävääkin tapahtuu, liikenneonnettomuus. Maasto on vaihtelevaa, Palmgren on sekoittanut romaaniinsa oikeastaan varsin monenlaista kerrontaa, tapahtumaa. Ja loppu laajenee jo niin lähelle epätotta, että tämä lukija hämmentyi. Eikä oikeastaan pitänyt kirjan lopusta, mistä lukukokemukseen tuli ainoa selvä miinus. Eli en ole aivan samaa mieltä tästä kuin Salla muutamia vuosia sitten: "Kirja on helevetin hyvä."

Tämän kirjan lukemisesta taisi syntyä seuraava kirjanlukuprojekti. Kyllä ihmisen pitää kaikki HS:n esikoispalkinnon 2000-luvulla saaneet kirjat lukea! Tämän hetken saldo on kolme luettua kahdestatoista. (Lisäys 6.5.12: Aloin lukea Lundanin kirjaa ja tajusin, että olenhan minä tämänkin lukenut.) Ah, mutta enhän minä nyt runokokoelmia tällaiseen ota mukaan. Eli jäljelle jäävät kirjat ovat nämä (luetut lihavoitu):

2011 Satu Taskinen: Täydellinen paisti
2010 Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
2009 Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
2008 Katri Lipson: Kosmonautti
2006 Armas Alvari: Varmat tapaukset
2005 Juhani Känkänen: Toivon mukaan
2003 Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita
2002 Reko Lundán: Ilman suuria suruja
2001 Reidar Palmgren: Jalat edellä

Baricco: Silkki

"Onnen äärettömyyttä kirjassa etsitään niin äärettömän selkein lausein ja siistein ajatuksin, että lukijan ei taatusti tarvitse vaivata itseään, saati ärsyyntyä mistään. Viihtyminen on varma, kuten myyntimenestys Italiassa osoittaa." - Antti Majander (HS)

Alessandro Baricco
Silkki (WSOY, 1996/1997)

Kirja on ollut hyllyssäni vaikka kuinka kauan. Jostain syystä se eilen illalla eksyi käteeni ja päätin sen lukea. Tässä vaiheessa en muistanut lainkaan, että olin käynyt kommentoimassa kaksi kuukautta sitten Erjan samasta kirjasta kirjoittamaa postausta. Ehkä tuo kummitteli vielä mielessä ja antoi sen tarvittavan sysäyksen lukea tämä pienoisromaani.

Eletään 1860-luvun Ranskassa, jossa kylä elää silkkituotannolla. Omat toukat sairastuvat, tarvitaan terveitä toukkia. Niitä päätetään hankkia eristyksissä olleesta Japanista, joka vähitellen on avautunut ulkomaailmalle. Hervé Joncour - päähenkilömme - lähetetään matkaan niitä hankkimaan.
Hän ratsasti hevosella kaksituhatta kilometriä halki venäläisen aron, ylitti Uralin ja saapui Siperiaan, matkusti taas neljäkymmentä päivää, kunnes saavutti taas Baikaljärven, jota paikalliset ihmiset kutsuivat mereksi. Hän laskeutui Amurjoen juoksua seuraten Kiinan rajaa myöten valtameren rantaan asti. Sinne saavuttuaan hän viipyi Sabirkin satamassa yksitoista päivää, kunnes hollantilaisten salakuljettajien alus vei hänet Cap Terayaan Japanin länsirannikolle.
Tässä on kuvaus Joncourin matkasta Japaniin. Samankaltaisena tuo matkan kuvaus toistuu moneen otteeseen kirjassa, sillä Baricco käyttää toistoa mielenkiintoisena ja onnistuneena tehokeinona. Miehen on palattava Japaniin uudestaan ja uudestaan. Aluksi myös siksi, että on saatava munia, mutta myös siksi, että hän on nähnyt siellä naisen, jota ei saa mielestään. Sen enempää ei liene hyvä kertoa. Paitsi että kirjan loppu on kaunis.

Jossain näin määritelmän, että tämä olisi "satu aikuisille". Siihen on melkein yhdyttävä. Ainakin Bariccon kerronta on jotenkin omintakeista, ja sillä tavalla yksinkertaista kuin ehkä saduissa on. (En ole satuja vähään aikaan lukenut, joten vertailu on hankalaa.) Mutta aikuisten kirja silti, ehdottomasti. Suosittelen luettavaksi rauhalliseen iltahetkeen, kun aurinko on jo laskenut, mutta uni ei vielä ole tullut.

Ja niin siinä sitten kävi, että vaikka ei kirjasta ollut etukäteen innostunutkaan, niin lukiessa kiinnostus Bariccon muita (pienois)romaaneja kohtaan syntyi. Sellaisiakin löytyy, vaikka kirjailijanimenä tämä AB olikin aivan outo.

18. huhtikuuta 2012

Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Hyytävän ajankohtainen kulttiklassikko. Aikansa kuuluisimman näytelmäkirjailijan tunnetuin teos. On siinä mainesanoja. Ja lisää löytyisi jos etsisi.

Oscar Wilde
Dorian Grayn muotokuva (Otava, 1891/2009)

Basil Hallward tekee ihailemastaan nuoriherra Dorian Graysta muotokuvan. Lordi Henry Wotton ihastuu kuvaan ja haluaa tavata mallin. Samassa Dorian saapuukin paikalle. Ja kaikki kirjan keskeiset henkilöt ovatkin siinä.

Henry opastaa viattoman Dorianin hedonismin poluille. Muotokuva elää mukana tarinassa nimenomaan elämällä mukana. Se muuttuu, vanhenee, Dorian ei. Jotenkin kirjan perustarina on aika yksinkertainen. (Ja tuntuu, että siitä kyllä löytyy tietoa sitä etsiville. Ei jaksa kirjoittaa sen enempää.) Aikanaan kirja on ollut varmasti sensaatio, viimeistään Wilden oikeudenkäynnin myötä. Nyt jotenkin tuntuu, että kustantajan lupauksista huolimatta se ei enää aivan niin ajankohtainen ole.

[Täysin off-topic tämän kirjan kannalta, mutta: Tämän lukemani kirjan suomennoksesta vastaa Harry Potter -kääntäjä Jaana Kapari-Jatta. En ole Pottereita lukenut, mutta hieman kuunnellut äänikirjana. Kävi sitten niin, että nämä asiat jossain vaiheessa, kun kirjassa mainittiin nimi Harry, sekoittuivat päässäni. Joten luin kirjan sivuilta nimen Harry juuri sellaisena kuin Vesa Vierikko lausui Harryn siinä kuuntelemassani Potterissa.]

Siinä mielessä tämä kirja tuli luettua sopivaan aikaan, että on aivan järkeenkäypää mainostaa tämän postauksen lopuksi, että tänään 18.4. vietetään Suomen aforismipäivää. Wilde on yksi niistä nimistä, joiden mietteitä, aforismeja - miten niitä nyt haluaakaan kutsua - olen ensimmäisten joukossa aikanaan ihaillut. Kiteytyneitä ajatuksia löytyy myös Dorian Grayn muotokuvasta. Alla olevat on poimittu V. A. Koskenniemen kokoamasta Vaeltavasta viisaudesta. (Kirjassa ne kai kaikki ovat lordi Henryn suusta, tai häntä kuvailevia.)

"Maailmassa on vain yksi asia, joka on pahempi kuin se että meistä puhutaan, ja se on, ettei meistä lainkaan puhuta."

"Mies voi olla onnellinen naisen seurassa niin kauan kuin hän ei tätä rakasta."

"Ainoa tapa päästä erilleen viettelyksestä on antautua sille."

"Hän oli aina periaatteesta myöhässä. Hänen periaatteensa oli, että täsmällisyys on ajan varas."

14. huhtikuuta 2012

Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Join tätä kirjaa. Muutaman kerran piti laskea vesilasi kädestä, että ehtisi niellä varmasti edelliset ennen kuin kaataa lisää sisuksiinsa. Mutta koko lasillinen piti juoda kerralla, pitkiä taukoja ei voinut pitää. Oli pakko tietää, mitä kirjassa vielä tapahtuu, mitä tapahtuu peikolle, mitä Enkelille? Nopeudesta huolimatta vesi maistui hyvältä, raikkaalta. Siinä maistuivat luonnon mineraalit, vaikka se ihmisen tekosia olikin.

Johanna Sinisalo
Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000)

Rauhallinen ilta kotona. Sohvalla olisi avoinna, keskeneräisenä Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva, joka ensimmäisten 50 sivun perusteella on vaikuttanut hyvältä. Mutta jotenkin ei nyt tunnu siltä, että jaksaisi lukea sitä. Tartun Johanna Sinisalon kirjaan. Olen sen muutamaa päivää aiemmin tuonut kirjastosta - monettakohan kertaa? - kotiini. Siinä on fantasia-aineksia, mikä vierastuttaa. Ja takakannen tekstin perusteella ei vaikuta oikein kiinnostavalta. Mutta Kuusi kovaa kotimaista -haastetta varten on luettava joko tämä tai Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies. Aloitan siis Sinisalon kirjan.

Ensimmäinen luku on otsikoitu "hämärä jo maille hiipi". Kirjan nimi siis viittaa selvästi Päivänsäteeseen ja menninkäiseen. Sen toki jo tiesinkin. Mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän jouduin haukkomaan henkeäni. Niin hienosti Sinisalo sen laulun oli tähän kirjaan sisällyttänyt. Ja kaiken muunkin peikkotaruston, joko olemassa olevan tai itse keksityn. Ja toki peikko löytyy illalla, kun hämärä jo on hiipinyt maille.

Mikael - nuori valokuvaaja, homoseksuuali, Enkeli - siis löytää kerrostalon pihalta metsänpeikon, ja ottaa sen hoiviinsa. Tämä on se, mistä kirja kertoo. Miehestä, peikosta, taruista peikon ympärillä. Ja niiden lisäksi miehen elämästä, muista miehistä. Seksistäkin miesten kanssa. Jostain syystä toinen luku on otsikoitu "tunsi kummaa leiskuntaa". (Aivan sattumaa on se, että mainittu Wilden kirja on kesken.)

Ja kolmas: "loisteesi mun sokeaksi saa". Peikosta tulee yllättävä tekijä Mikaelin elämässä useallakin tavalla. Yksi asia, jolla peikko sokeuttaa ihmisen, liittyy Mikaelin työhön. Peikko on häkellyttävä. Vangitsee katseen, saa sokeaksi. Mutta lopulta tämäkin juonne vie kohti pimeyttä. Neljäs luku onkin "pimeys vie hengen multa". Ja viimeinen viides "ja toinen yötä rakastaa". Mutta ei niistä sen enempää, ei kerrota kaikkea.

Lukemani pokkarin takakannessa on ote Finlandia-palkintoperusteluista: "Vaikuttavinta Johanna Sinisalon romaanissa on tapa, jolla se rakentaa jaetun, enemmistön jakaman todellisuuden sisään toisia todellisuuksia." Minä en ehkä sanoisi sitä noin hienosti ja monimutkaisesti. Sinisalo on osannut yhdistää toden todentuntuisesti taruun, tarun todentuntuiseen. (Ehkä peikko kerrostaloasunnossa ei minusta tuntunut edes kovin kummalliselta, luinhan aiemmin tänä vuonna myös Andrei Kurkovin romaanin miehestä ja pingviinistä.)

Sinisalon fantasiaa tuli luettua melkein kuin dekkaria. Niin paljon kiinnosti, mitä tulee tapahtumaan, mitä tekee Mikael, mitä peikko, miten kaikille käy? Siksi kai minulle tuli tunne, että kirja on pakko lukea kerralla loppuun. Yritin siis olla ahmimatta, mutta ahmin silti.

Niin. Tämä ylistyslaulu kai johtuu ihan siitä, että en uskonut pitäväni kirjasta lainkaan. Kuvitelmat heittivät peikonpyllyä. Niin ennakkoluuloinen sitä on. Ja niin tyhmä!

13. huhtikuuta 2012

Nylen: Vihan ja katkeruuden esseet

Suomessa on kai menossa jonkinlainen esseebuumi, ja tästä buumista ei voi juuri puhua mainitsematta Nyleniä. Vihan ja katkeruuden esseet on kääntäjä Nylenin esikoisteos.

Antti Nylen
Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas, 2007)

Kirjassa on viisitoista esseetä. Joita kai pitäisi yhdistää kirjan nimen mukaisesti tyyliseikkana vihaisuus ja katkeruus. Kirjoitan "kai", koska en oikein osannut pitää tämän kirjan esseitä erityisen yhteensopivina. Oletin, että esseet liittyisivät enemmän toisiinsa, sillä olen ymmärtänyt Savukeitaan julkaisevan nimenomaan esseekirjoja. Ei siis satunnaisista esseistä tehtyä kokoelmaa. Mutta tämä yhdistävyys voi kuitenkin piillä vihassa ja katkeruudessa. Asiassa olisi viisaampi, kun lukisi Nylenin seuraavan kokoelman Halun ja epäluulon esseet.

En oikein pitänyt Nylenin tyylistä. Hänen tekstinsä tuntuvat välillä kovin sekavilta. Asia liikkuu kappaleesta toiseen turhan nopeasti, lainaukset, kursivoinnit, sulkumerkit ja muut sellaiset tekevät tekstistä rauhattoman näköistäkin.

Entä se asia? Mieleeni jäi lähinnä yksi niistä kirjan pisimmistä (ja ehkä parhaimmista) esseistä eli kirjan ensimmäinen essee lihansyönnistä. Sitä Nylen käsittelee - tosin provokatiivisesti - mutta kuitenkin mielenkiintoisella tavalla. Useat esseet, niiden tarkoitus, mieli ja merkitys, jäävät hämäriksi. Ehkä en vain ole oikeaa lukijakuntaa. Hämäräksi, vieraaksi jäämistä pidän siinä mielessä pahana merkkinä, että tällaisten esseiden olisi kai tarkoitus saada ihminen ajattelemaan, keskustelemaan tekstin kanssa. Ei ainakaan vain nyökyttelemään, että näinhän se on, näinhän se on, näinhän se on.

Olo on kirjan lukemisen jälkeen harvinaisen pettynyt, sillä olin odottanut Nyleniltä paljon enemmän. Melkein tuli sellainen olo, etten jaksa edes kirjoittaa koko kirjasta.

Savukeidas on tehnyt hyvää työtä esseen esiin nostamisessa. Parannettavaakin löytyy. Kirja hajoaa konkreettisesti käsiin. Helmet-palvelun kautta löytyvistä 34 kappaleesta tätä kirjaa kymmenen kohdalla lukee "korjattavana". Mutta lopuista kirjoista vain yksi on kirjaston hyllyssä, muut lainassa. Joten kiinnostusta tällaiseen jo viisi vuotta vanhaan teokseen kuitenkin on.

11. huhtikuuta 2012

Spiró: Kevätnäyttely

"Unkarin nykykirjallisuuden kärkeä – kafkamainen tarina tavallisesta miehestä, joka sattuman oikusta joutuu syytetyksi maanpetoksesta."
- kustantajan kirjaesittelystä

György Spiró
Kevätnäyttely (Avain, 2012)

Jos kirjan aloittaa sillä, että keski-ikäinen mies on peräpukamaleikkauksessa, kirjailijan on oltava aika varma siitä, että teoksessa on jotain muuta lukijoita kiinnostavaa.

Ja onhan tässä. Jos siis on kiinnostunut yhteiskunnallisista romaaneista ja etenkin sosialististen valtioiden asukkaiden elämästä. Kuten minä.

Gyula Fátray (myöhemmin GF, päähenkilö, mies tms.) siis sattuu olemaan sairaalassa juuri kun Budabestissa tapahtuu. Hän on onnekas, sillä ainakaan häntä ei voida syyttää mistään. Hänellä on alibi. Sillä ei olisi hyvä tulla yhdistetyksi kansannousuun, kapinallisiin. (Jos olisin nyt aloittamassa tätä kirjaa, tutustuisin hieman etukäteen tuohon kansannousuun ja sen tapahtumiin.)

Mutta niin kuitenkin käy, että jostain syystä GF tulee sotketuksi epäilyttävien ihmisten joukkoon. (Tämänhän melkein olisi voinut arvata.) Alkaa ihmeellinen aika, jolloin GF ei tunnu voivan enää luottaa kehenkään. Tämän osuuden Spiró oli osannut kirjoittaa hyvin. GF:n puolesta pelkäsi lukiessaan. Ja uskottavalla tavalla luotiin kuva järjestelmästä, jota vastaan kukaan ei uskalla nousta. Eikä siis uskalla puolustaa sellaisia, joiden epäillään nousseen sitä vastaan. Perinteistä totalitarismikuvausta siis.

Sivujuonena kuljetetaan päähenkilön vaimon tarinaa. Hän osallistuu taidenäyttelyn järjestämiseen. Siinäkin tehdään jotain toisin kuin ennen, mikä aiheuttaa lopulta ongelmia. Tämä juonne - etäiseksi jäävän vaimo ja sosialistinen taide - jäi minulle jotenkin vieraaksi. Kirjan nimi on kuitenkin poimittu tästä teemasta.

Spirón romaani jää samalla tavalla mieleen kuin esimerkiksi Milan Kunderan Pila. Ihmisen osa sosialistisessa järjestelmässä ei näissä romaaneissa ole helppo, mutta hienoihin romaaneihin siitä riittää aineksia. Mutta että kafkamainen, sitä en oikein ymmärrä.

Tällä kirjalla jatkan Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta. Tämä oli jo kolmas unkarilainen teos tälle vuodelle, ja tuskin jää viimeiseksi. Mutta kai se sopii, kun - vain reilun puolen vuoden päästä - Helsingin kirjamessujen teemamaana tänä vuonna on Unkari.

Rane: Naurava neitsyt

"Niin tapahtui, että kun eteläinen lujaan puhalsi ja aurinko selkeältä taivaalta paahtoi, lumi suli yhtenä päivänä. Vesi jymisi vuorilta, eikä tämä hyvä joki tainnut sitä itseensä mahduttaa, vaan paisui ja kävi vaahtoon. Kaupungissa tulva nousi sillan kannelle ja kauppiaat, jotka vartosivat ansiota pääsiäismarkkinoista, saivat kiiruusti kuljettaa verkansa ja suolansa hirttomäelle turvaan. Pahemmin oli minun laitani, Kristus armahda!"

Irja Rane
Naurava neitsyt (WSOY, 1996)

Olen ostanut Ranen romaanin joskus kauan sitten osana projektiani hankkia hyllyyni kaikki Finlandia-palkitut kirjat. Tuo projekti sittemmin on jäänyt pahasti kesken. Eikä tämän romaanin lukeminenkaan ole tapahtunut aiemmin. Nyt tartuin vuoden 1996 Finlandia-voittajaan osana Kuusi kovaa kotimaista -haastetta, jota varten päätin lukea kuusi naisen kirjoittamaa F-palkittua romaania. Tämä oli joulukuun jälkeen kolmas sellainen. Finlandia-palkittuja olen tämän vuoden puolella lukenut nyt jo kuusi kappaletta. Näyttää siltä, että jos teen jonkun listan tai otan tavoitteen, niin sitten tulee luettua listalla olevia kirjoja.

Irja Rane oli minulle täysin tuntematon kirjailija. Mitään en hänestä tiennyt ennen kirjan lukemista, ainoatakaan kirjaansa en ollut lukenut. Luettuani kirjan tuli etsittyä vähän lisätietoa. Muun muassa Yliopisto-lehden haastattelusta sitä löytyy. Samasta haastattelusta löytyy myös Ranen kuvaus kirjoittamisensa syistä:
"Kirjoitan, koska haluan saada ajatuksiani sellaiseen hahmoon, jonka voi nähdä selkeämmin. Puheeksi tai kertomukseksi muokatusta ajatusten ja tunteiden koostumasta syntyy konkreettinen asia, jota voi käsitellä; katsoa ja tutkia, Rane pohtii ja jatkaa, että toki muodon antamisessa ajatuksille on pelkästään esteettisiäkin pyrkimyksiä."
Naurava neitsyt on triptyykki, joka sisältää kolme eri kertomusta, joita kaikkia yhdistää vain naurava neitsyt, ensimmäisessä kertomuksessa 1300-luvulla tavattavan Johanneksen tekemä, samoihin aikoihin eläneen Bartolomeuksen arvostelema ja 1930-luvulla rehtori Kleinin näkemä.

Täytyy tunnustaa, että (nyt, kun muutama päivä on ehtinyt vierähtää kirjan loppuun lukemisesta, ja alkuosan lukemisesta ehkä kuukausi) tästä kirjasta ei jotenkin kovin ihmeellistä jäänyt mieleen. Tapahtumat muistaa, kielen muistaa. Ensimmäisessä osassa tuli välillä sellainen olo, että on kuin lukisi Raamatusta Sananlaskujen kirjaa. Mutta ei oikein muuta. Kolmen osan yhteydet eivät auenneet minulle. Varsinkin viimeinen osa tuntui jäävän irralliseksi.

Mutta silti tämä on niitä kirjoja, joita tulee lukiessa ihailtua, mutta koko ajan on tunne, ettei ehkä täysin ymmärrä kaikkea, mitä kirjassa ehkä on. Etenkin ensimmäisen kertomuksen kieli vie mukanaan, mutta hieman tavallisesta poikkeavasta syystä. Sitä vain lukee ja miettii, miten kirjailija on saanut kieleen niin hienosti vanhan sävyn.

9. huhtikuuta 2012

Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä

Kuolleista ei saa puhua pahaa. Mutta saako kuolleen tiputtaa jalustaltaan? Saako tarpeettoman kirkasta sädekehää himmentää? Erik W. on kirjoittanut Runebergista kirjan, joka ei todellakaan ole ylistyslaulu Maamme-laulun sanoittajalle. Viitteitä siitä antaa jo kirjan nimi.

Erik Wahlström
Kärpäsenkesyttäjä (Schildts, 2010)

Kirjan aluksi tapaamme kansallisrunoilijan pyörätuolissa. Samalla tapaamme myös vaimo Fredrikan sekä elämänkertaa kirjoittavan Strömborgin. Ja tietenkin Stenbäckin, jolla nimellä Runeberg kutsuu kärpästä pullavadillaan. Miehestä ei enää ole metsästäjäksi, mutta kärpäsiin on vielä valtaa. Kirjan edetessä Runeberg nuortuu, ja on lopulta lapsena Pietarsaaressa. Ratkaisu toimii, sillä helpostihan tällaisista kansankunnan kaapin päälle nostetuista henkilöistä tiedämme vain sen kaiken hienon, mitä he elämässään saivat aikaan. Nyt se puoli tulee esiin aluksi. Ja muun voi katsoa selittävän sitä, miten miehestä on tullut mitä tuli.

Tengström, Stenbäck, Cygnaeus, Nervander, Snellman. Kirjassa pyörii nimiä 1800-luvun Suomen historiasta niin, että olisi melkein pitänyt ennalta perehtyä tuon ajan merkkihenkilöihin. Lauantaiseuralaisiin ainakin. Vähitellen heistäkin toki oppii lisää kirjaa lukiessaan. Kuten päähenkilö Runebergistakin. Mutta ennen kirjan aloittamista olisi todella voinut tehdä hyvää pieni kertaus siitä, keitä he kaikki olivat ja mitä he tekivät.

Wahlström antaa kirjassa monen henkilön olla kertojana. Koko aikaa en pysynyt kärryillä siitä, kuka milloinkin on äänessä, mutta se ei häirinnyt lukemista. Yllättävin ratkaisu kai on se, että hän antaa äänen eläimillekin.
Meillä ketuilla ei ole mitään reilua metsästystä eikä paukkuvia luoteja vastaan. Me hyväksymme ajometsästyksen koirineen. Mutta stryktiini! Herra runoilija, onko se jumalanmiehen, kulttuurihenkilön ja kansakunnanrakentajan arvon mukaista?
Kärpäsenkesyttäjän sijoitan samaan suomalaisista merkkihenkilöistä kirjoitettujen romaanien joukkoon mm. Wahlströmin aiemman Tanssivan papin ja Merete Mazzarellan Topeliuksesta kertovan Ei kaipuuta, ei surua -romaanin kanssa. Jostain syystä nämä suomenruotsalaisten kirjoittamat teokset nousevat myös Finlandia-palkintoehdokkaiksi. Toisaalta voisi sanoa, että kai niissä on taitavasti yhdistetty fakta ja fiktio, mutta silti jää miettimään sitä, että olisiko W. voinut käsitellä Runebergia hieman kunnioittavammin.

Lukuvinkki: Jos haluat kokeilla jotain erilaista, lue kirja luku kerrallaan lopusta alkuun. Tämä romaani voisi olla mielenkiintoinen niinkin päin.

5. huhtikuuta 2012

Haahtela: Elena

Satuin katsomaan kelloa alkaessani lukea Haahtelan pienoisromaania. Ja katsoin kelloa, kun olin sen lukenut. Näiden kahden katsomisen väliin mahtui vain puoli kellotaulunkiertoa. Hämmentävän pieni romaani, paljon 126 sivuaan pienempi. Hitaamminkin tämän olisi voinut - ja ehkä ennen kaikkea kannattanut - lukea.

Joel Haahtela
Elena (Otava, 2003)

Kun Haahtelan Traumbachin lukemisesta ei ole kovin kauaa aikaa, Elenaa lukee Traumbachin esikuvana tai vähintään harjoitteluversiona. Niin samanlaisia kirjoja ne tuntuvat olevan. Mies kaupungissa etsii toista ihmistä.
Oli aamu ja vielä hämärää. Kuljin puiston läpi ja nainen tuli minua vastaan. Katsoin häntä kasvoihin, mutta hän oli kääntänyt päänsä toisaalle, kohti taivasta. Kun olimme ohittaneet toisemme, pysähdyin ja katsoin taakseni. Jäin siihen pitkäksi aikaa, vaikka nainen oli jo kauan sitten kadonnut.
Näin mies - nimetön - näkee hänet ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen hän istuu puistossa nähdäkseen hänet uudestaan. Ja näkeekin. Kunnes jostain syystä nainen ei enää kävele puiston läpi. Ja mies etsii hänet muualta.
Kun tulen kotiin, ripustan takin eteisen naulaan. Luen sanomalehden ja keitän teetä. On myöhäinen iltapäivä ja puutarhan valo jo hämärää. Tähän aikaan päivästä se katoaa vastapäisen rakennuksen taakse ja seinässä näkyy valon liukuva raja. Painan käteni teekupin ympärille ja tunnen sen lämmön. Katson ovea, jonka takana on tyhjä huone. Vielä huomiseksi on luvattu kylmää, mutta loppuviikosta tuuli kääntyy pohjoisesta itään.
Tällaista kerronta on. Kuvauksia siitä, missä ja miten nainen on nähty, haistettu. Kuvauksia arkisista askareista. Teksti on kaunista, yksinkertaisempaa kuin Traumbachissa. Mutta tämä kirja ei sytyttänyt. Jotain kertonee sekin, että kirja loppui nopeasti.

Niin. Tuo toinen lainaus on aivan kirjan alusta. Luin kirjaa pitkälti tyhjän huoneen arvoituksena. En tiedä, miten se niin ottikin silmiin, että ajatteli sillä olevan merkitystä. Olisinhan voinut tarttua johonkin muuhunkin yksityiskohtaan. Tällä kertaa intuitioni toimi. Mutta sekään ei tuottanut tyydytystä.

P.S. Haahtelaa on blogeissa luettu paljon. Elenasta on kauniisti kujerrellut Linnea.

Lindstedt: Sakset

Ehdokkaat vuoden parhaalle kotimaiselle romaanille myönnettävän Finlandia-palkinnon saajaksi olivat vuonna 2007 Agneta Aran Det har varit kallt i Madrid, Juha Itkosen Kohti, Jari Järvelän Romeo ja Julia, Sirpa Kähkösen Lakanasiivet, Laura Lindstedtin Sakset ja Hannu Väisäsen Toiset kengät.

Laura Lindstedt
Sakset (Teos, 2007)

Nainen adoptoi lapsen Kiinasta. Nainen on itsenäinen. Ei miestä. Elämä hallinnassa. Adoptiopapereissa ehkä turhan täydellisesti. Nainen hallitsee elämää kielen kautta. Mutta lapsen kanssa hän ei yhteistä kieltä löydä. Ehkä nainen hallitsee tunteensakin ennen adoptiota. Tai sitten niitä ei ole. Tunneside lapseen jää vajaaksi. Taustalla on oma vaikea äitisuhde. Aineksia kirjassa on. Sopivasti. Muutama iso teema, joihin keskitytään varsin tehokkaasti. Näin pitäisi olla hyvä.

Kirjan kieli on hyvää. Loistavaakin. Taitavaa. Välillä se vie hyvin eteenpäin. Loppua kohti ei tuntuu useammin jättävän lukijan paikoilleen. Mutta se ei ehkä ole monipuolista, vaikka tarkasti havainnoivaa. Havainnoista kertoo tapaaminen kirjan tarinan kannalta merkityksettömän henkilön kanssa.
[N]yökkää niin että pieni leuankärki uppoaa pehmeään leukalihaan, pullauttaa sen kolminkertaisille poimuille, nyökkää hitaasti ja painokkaasti niin että kasvot ehtivät hetkeksi kadota, niin että koko leuanseutu täyttyy vaaleista makkaroista ja niiden väliin jäävistä nihkeänpunaisista urista, jurmuista: nyt niitä näyttäisi olevan jo tusina! Sitten pää kohoaa, löytyy leuka, löytyvät kasvot ja sanat: kysymys on aivan muusta.
Täydellisyys katoaa. Vaikeudet kasvavat. Lapsi ei ole aikuisen väline. Ei aikuisen hallussa. Ei taulu, joka ostetaan koristamaan muuten täydellistä asuntoa. Mieli ei kestä kaikkea.

Kirja etenee pätkissä. Pienissä pätkissä. On päivättyjä osioita. On menneen muistelemista. Kirjoitettu, rakennettu varmaan juuri niin kuin pitää. "Täydellisesti." Se tunne kielestä ja rakenteesta jää. Ja ilmassa leijuu kysymys: miksi tämä on kirjailijan ainoa teos?

Kirjainten virrassassa - mikä taivutus! - on tästä hieno kirjoitus ja hyviä kommentteja.

4. huhtikuuta 2012

Me muut. Kirjoituksia yhteiskuntaluokista

Silja Hiidenheimo ym. (toim.)
Me muut. Kirjoituksia yhteiskuntaluokista (Teos & Söderströms, 2009)

Yhdeksälletoista suomalaiselle on annettu tehtäväksi kirjoittaa siitä, miten he kokevat luokkamääritelmät. Kirjoittajajoukko on mielenkiintoinen. Mukana on paljon myös suomenruotsalaisia, jotta kielikysymys saataisiin myös mukaan. Sillä luokassa on kyse paljon myös identiteetistä.

Sauli Niinistö, Niklas Herlin, Sofi Oksanen, Kreetta Onkeli, Merete Mazzarella, Husein Muhamed, Kjell Westö, Monika Fagerholm, Minna Lindgren, Kaarina Hazard, J. P. Roos, Arne Nevanlinna, Markus Drake, Fredrik Lång, Maria Björnberg-Enckell, Henrika Ringbom, Merja Virolainen, Roy Michelsson ja Leo Löthman. Siinä kirjoittajat ovat suunnilleen siinä järjestyksessä, miten hyvin heidät "tunsin" ennen kirjan lukemista. Nyt tunnen vähän paremmin, sillä esseet ovat heidän henkilökohtaisia pohdintojaan usein juuri omasta ja oman suvun luokkaan kuulumisesta tai kuulumattomuudesta, luokkanousuista ja laskuista.

Minä aloin lukea tätä kirjaa lähes sattumalta. Jotenkin se vain kirjastossa sattui silmiin. Olisiko kenties ollut laitettuna esille? Joka kerta kuitenkin tulee katsottua, että mitä kirjastoväki tällä kertaa tarjoilee. Mutta melkein voisi luulla, että olisin lukenut tämän jo aiemmin. Yhteiskuntaluokat ovat sosiologinen ja sosiaalipoliittisia käsitteitä, ja niistä olen ollut kiinnostunut. Luokkakysymys on myös identiteettikysymys. Tässä kirjassa myös kielikysymys näyttäytyy osin luokka-, mutta erityisesti identiteettikysymyksenä. Ja identiteettikin kuuluu mieliteemoihini. Ja identiteetin ja luokan muodostaa aina joku kollektiivi, joka jättää muita ulkopuolelleen: syntyy toiseus, muut. Enkä minä toiseuskysymystä vierasta; siitä olen kirjoittanut useampia aforismejakin. Lähtökohdat kirjan lukemiselle olivat siis hyvät.

Onneksi en alkanut lukea kirjaa järjestyksessä, sillä tekstit ovat kirjailijan mukaan aakkosjärjestyksessä. Ensimmäisenä ollut teksti ei ollut parhaasta päästä, sen tulin myöhemmin huomaamaan. Aloitin Merete Mazzarellasta, häneen luotin. Mazzarella kirjoitti omista kokemuksestaan, jotka olivat minulle tuttuja hänen esseekokoelmastaan Tähtien väliset viivat.

Lopulta parhaiten mieleeni jäivät Leo Löthmanin ja Kreetta Onkelin tekstit. Löthman kuvaa esseessään elämää Ahvenanmaalla ja sitä, kuinka siellä kaikki tiesivät, kuka on rikas, kuka köyhä, sitä ei tarvinnut tuoda erikseen esille. Onkeli taas oli yksi niistä harvoista kirjoittajista, joiden lähtökohdat elämään eivät olleet erityisen rikkaat tai akateemiset. Onkelin essee päättyy kysymykseen "mikä minulle elämässä on tärkeintä". Arne Nevanlinna taas aloittaa: "Kuka sä oot?" Näillä kysymyksilläkin pääsee luokkapohdinnoissa jo johonkin saakka.

Kirjaa lukiessa häiritsee eniten se, että se on niin helsinkiläinen. Toisaalta juuri Helsingissä luokat parhaiten näkyvät. Täällä ihmisiä on niin paljon, että ihmisistä tulee luokkia, Onkelin Luhangalla yläluokkaan ei montaa ihmistä mahtuisi. Toiseksi kirja on kovin yläluokkainen tai vähintään ylempää keskiluokkaa. Miksi kirjassa ei ole todellista alaluokkaan kuulumisen kuvausta? Siksikö, että kirjan toimittajat ovat luulleet, että heidän pitäisi ensin opettaa joku kirjoittamaan ja sitten vielä selittää heille käsitteet luokka ja essee?

Kirjan ovat lukeneet myös anni.M ja Booksy.

3. huhtikuuta 2012

Lindgren: Akvaviitti

Siitä on kulunut neljäkymmentä vuotta, Olof sanoi. Kokonaista neljäkymmentä vuotta. Tai vaivaiset viisikymmentä vuotta. Paljon on muuttunut. Kaikki on muuttunut.

Torgny Lindgren
Akvaviitti (Tammi, 2007/2009)

Olof Helmersson pelasti yli neljäsataa sielua seudulla vuosikymmeniä sitten. Nyt hän palaa takaisin korjatakseen vahingot. Sillä hän on ymmärtänyt, että se kaikki oli väärin. "Jumalaa ei ole". Eikä sitä myöten tarvita mitään pelastustakaan. "Pelastus on sairaalloinen tunnemyrsky eikä mitään muuta." Ongelma vain on siinä, että suurin osa pelastetuista on jo kuollut, osa luopunut uskosta, eikä seurakunnassa ole enää kuin kaksi ihmistä. Asian kertominen niille kahdellekaan ei sitten ole kovin helppoa.

Kun kirja kertoo miehestä, joka yrittää saada ihmisiä kääntymään pois uskosta, luulisi sen jollain tavalla koskettavan minua. Kun kirja vielä ironisesti saa sen näyttämään aika samanlaiselta kuin uskoon käännyttämisen, pitäisi koskettaa vielä enemmän. Sillä sellaisen - toki lyhyemmän tekstin - olen joskus kirjoittanut itsekin.

Ihan hyvä romaani, mutta lopulta jätti aika kylmäksi: ulkopuolelle, vieraaksi. Kerronnan pyöriessä yhden henkilön tekemisissä häneen olisi halunnut saada paremman otteen, päästä jopa hänen nahkoihinsa. Vaikka kerronta olikin välillä jopa hauskaa. Lopulta mieleen jää vain kirjan yksi teema: me ja muut -asetelma, seudun toisilleen sukua olevat asukkaat ja muut ihmiset.

P.S. Hämmästyin, kun yritin etsiä muiden blogistien kirjoituksia tästä kirjasta. Löysin vain tämän: Leena Lumi.

1. huhtikuuta 2012

McEwan: Sementtipuutarha

Englantilainen Ian McEwan on kirjoittanut jo monta kirjaa. Ja moni on niitä täällä Suomessa asti lukenut. Minä en ollut lukenut ainoatakaan, joten kirjastossa M-kirjaimen kohdalle laitettujen 1.4-luokan kirjojen kohdalla katseeni osuessa hänen nimeensä otin hyllystä Sementtipuutarhan, esikoisteoksensa.

Ian McEwan
Sementtipuutarha (Otava, 1978/2009)

Alku on tehokas. "En tappanut isääni, mutta joskus minusta tuntui että autoin häntä matkaan. Ja lukuunottamatta sitä että hänen kuolemansa osui yhteen erään oman ruumiillisen kehitykseni rajapyykin kanssa, se tuntui merkityksettömältä verrattuna siihen mitä sitten seurasi." Yksi mahdollisuus lähteä tulkitsemaan tätä kirjaa voisi olla sen suhteuttaminen näihin kahteen ensimmäiseen virkkeeseen.

Minä, 15-vuotias Jack, ei siis tapa isäänsä. Mutta isä kuolee, ja kohta äitikin. Taloon, joka on jäänyt keskelle "ei-mitään" ja jota ympäröi sementtipuutarha, jäävät asumaan Jackin lisäksi hänen isosiskonsa Julie sekä nuoremmat sisarukset Sue ja Tom. McEwan kirjoittaa heidän elämästään, joka lähes kokonaan eletään talon sisällä. Kirjan nimeksi voisi jopa sopia paremmin "talo sementtipuutarhassa". Talon ympärillä ei ole mitään, mutta sisällä tapahtuu.

Ilman suurempia juonipaljastuksia kerrottakoon, että talossa ei vanhempien kuoleman jälkeen käy juuri kukaan ulkopuolinen. Lapsista Jackilla ja Suella ei tunnu olevan mitään yhteyttä ulkomaailmaan. Toisiinsa heillä on yhteys, joka välillä tuntuu tiivistyvän lähinnä yhteisen salaisuuden ylläpitämiseksi. Ja yhteys saa lopulta muotoja, joita lähes osaa odottaa asioiden mennessä omituisempaan suuntaan.

Keskeisesti kuvauksen kohteena on Jack. Murrosikäinen nuori, joka masturboi paljon useammin kuin peseytyy. Eikä siisteyden puute jää pelkästään Jackiin. Myös koko talo on välillä siivoton. Kärpäsiä lentelee, sängyn alta löytyy homeisia lautasia, ovia pidetään kiinni ettei hajut leviäisi. Muutamia kertoja - ja se todella tuntuu tämän kirjan tarinassa jotenkin olennaiselta - Jack peseytyy tai talo siivotaan.

McEwan on kertoja, joka kronologisesti Jackin kautta seuraa, mitä tapahtuu. Talossa elävän kvartetin touhujen kummallisuutta ei erityisesti selitetä, mutta lukijana kuitenkin ajattelee ymmärtävänsä, kuinka asiat voivat alkaa mennä niin kuin kirjassa menevät. Vaikka seuraava vertaus ei ehkä täysin toimi, teen sen silti. Samanlainen nuoren pojan näkökulmasta kerrottu oudon, jollain tavalla suljetun maailman kuvaus oli vasta lukemani Imre Kertészin keskitysleirikuvaus Kohtalottomuus.

Ensimmäinen luettu McEwan ei varsinaisesti ihastuttanut, mutta ei saane kavahtamaan kirjailijan muita teoksia. Se täytyy todeta, että onneksi Sementtipuutarha oli vain reilut 130-sivuinen pienoisromaani. Pidempänä sen maailma olisi kai alkanut ahdistaa.

Tätä kirjaa on blogistaniassa luettu viime vuosina ahkerasti. Tämän vuoden puolella sen ovat lukeneet Hannat Kirjainten virrassa ja Morren maailmassa. Järjellä ja tunteella -blogista löytyy linkkejä muihin.

P.S. Pk-seudun McEwan-faneille tiedoksi, että huomenna maanantaina 2.4. Kanneltalossa klo 18.30-20 FM Pekka Kankainen puhuu McEwanista. Osoite siis Klaneettitie 5, Kannelmäki, Helsinki.