Sivut

31. tammikuuta 2012

Høeg: Norsunhoitajien lapset

Tunnustus: tartuin tähän kirjaan ajatellen, että jos se täyttää hyvän romaanin kriteerit, se olkoon toinen ehdokkaani Blogistanian Globalia 2011 -kilpailussa. Teos ei ollut mielestäni riittävän hyvä siihen kategoriaan, mutta tulipahan nyt luettua.

Peter Høeg
Norsunhoitajien lapset (Tammi 2010/2011)

Kirjan kertoja on 14-vuotias Peter, ikäisekseen kypsän oloinen jalkapallonuori. Hän on paikallisen papin nuorempi poika. Äiti on kanttori. Isoveli Hansin lisäksi perheeseen kuuluu isosisko Tilte - joka tuntuu välillä varastavan päähuomion kirjassa - sekä koira, Basker III eli perheen kolmas Basker-niminen koira.

Vanhemmat katoavat. Peter ja Tilte lähtevät etsimään heitä. Samalla etsitään itseä, tietä lapsuudesta aikuisuuteen, ja niitä ovia, jotka joskus ovat raollaan, toisinaan auki. Välillä etsinnässä mukana on myös Hans. Matkalla tapahtuu paljon ja tavataan paljon ihmisiä. Älyttömän paljon, ja älyttömiä ihmisiä. Realistisuudesta ei tätä kirjaa sovi syyttää.

Parhaimmillaan kirja on tällaisissa kohdissa: "Sillä vankila, josta tässä on kysymys ja joka on meidän kaikkien elämä ja tapa jolla sitä elämme, ei ole muurattu vain kivestä, se on rakennettu myös sanoista ja ajatuksista. Ja me itse olemme koko ajan mukana rakentamassa sitä ja pitämässä kunnossa, ja se juuri on kaikista pahinta." Sekä niissä, kun Peter vertaa elämää jalkapallopeliin. Niistä tällainen semijalkapallofani nautti.

Huonoimmillaan silloin, kun taas, jo ties monennenko kerran, sankarinuorukaiset joutuvat kiperään tilanteeseen ja pelastautuvat siitä kuin Viisikko tai Peppi Pitkätossu tai Taikaviitta. Sitä on ihan liikaa.

Kokonaisuutena kirja oli mukavaa ja varsin nopeaakin luettavaa, vaikkakin loputon seikkaileminen puudutti välillä. Lähes riittävästi kuitenkin tarinan sisään oli upotettu "filosofiaa", joten kirjasta jäi kohtuullinen maku.

30. tammikuuta 2012

Koski: Äskeiset esseet

Kirjoittajasta, toimittaja Markku Koskesta en tiennyt mitään. Kirjaston esseehyllyä katsellessa silmiini vain sattui tämä teos, jota takakannessa kuvaillaan näin: " - - kokoelma kirjoituksia, joissa julkkislehtien ja viihdeuutisten kiiltävältä pinnalta heijastuu merkkejä kulttuurin syvistä pohjavirroista."


Markku Koski
Äskeiset esseet (WSOY, 2005)

Mikä on sopiva esseen mitta? Tämän teoksen jälkeen jonkinlaiselta minimimitalta alkaa tuntua sellainen vajaa parituhatta sanaa. (Kirjassa sivulla oli noin 180 sanaa, ja kymmenen sivua alkoi tuntua riittävältä.) Tämän mittaisessa tekstissä päästään mielestäni esseemäisessä tekstissä riittävän syvälle. Kyetään vertailemaan, siteeraamaan, pohtimaan ja tekemään siinä sivussa osuvia tulkintoja maailmasta ja tässä tapauksessa mm. viihteestä ja televisiosta. Kosken kokoelman eräs heikkous on kuitenkin siinä, että siitä löytyy muutamia hyvin lyhyitä tekstejä, jotka eivät yllä ilmaisjakelulehden kolumnia paremmalle tasolle.

Kokoelmassa on neljä osaa. Ensimmäinen kolmen esseen osa käsittelee kaupunkia, kaupunkikulttuuria. Toinen kuuden esseen verran mm. ostoskeskuksia, tangoa tuotteena, kuluttamista. Kolmannessa paneudutaan kuudella tekstillä television maailmaan ja neljännessä seitsemällä julkkiksiin ja julkisuuteen. Mielenkiintoisia teemoja tällaiselle lukijalle, jolle viihde ja televisio ei ole kovin merkittävää, mutta kulttuuri sen ympärillä näkyy väistämättä jokapäiväisessä elämässä.

Kirjoittajana Koski jää etäiseksi. Esseet eivät sisällä kuin aivan hitusen henkilökohtaisia aineksia. Kirjoitustyyli tuntuu nimenomaan olevan ei-henkilökohtainen, sillä subjektivisia havaintoja hän silti erittelee. Luulen, että parempi jälki olisi voinut syntyä tuomalla subjektin rohkeammin mukaan tekstiin. Nyt näennäinen objektiivisuus jää häiritsemään hieman.

26. tammikuuta 2012

Korkea-aho: Katso minuun pienehen

Juuri kun ilmoittauduin mukaan haasteeseen, jossa luettavana on suomenruotsalainen kirjallisuus, tajusin, että kirjastosta lainaamani, jo sen ilmestymisen aikoihin kiinnostusta herättänyt kirja on suomenruotsalaisen kirjoittama.

Kaj Korkea-aho
Katso minuun pienehen (Teos/Söderström, 2009)

Korkea-aho on syntynyt vuonna 1983. Kirjan ilmestymisvuonna hän on ollut 26 vuotta. Varsin nuori esikoiskirjailija, etenkin romaanien saralla.

Kasper on 23 vuotta. Hän on töissä varastossa. Ja hänellä on Lina, tyttöystävä, jonka oma ja perheen vahva uskonnollisuus värittää tarinaa. Kasperilla on myös muistoja, joita avataan kirjassa vähitellen.

Korkea-aho kirjoittaa romaania aika tavallisen oloisesta nuoresta miehestä. Silti kirjasta tulee vähitellen lähes jännityskertomuksen kaltainen kokonaisuus. Kokonaisuudesta puhuminen tosin on harhaanjohtavaa, sillä minulle jää tunne, että nimenomaan kokonaisuutta olisi voinut kirjassa hioa. Kun tarina lähtee liikkeelle tietyllä tavalla, luulisi, että siitä tulee koko kirjan kattava jännite. Ei tule. Välillä eksytään muihin tunnelmiin, muihin asioihin. Liikaa on tungettu samaan kirjaan, tuomitsen.

Esikoiskirja. Sitäkin tämä on. En tiedä, kuinka paljon on henkilökohtaista tai omaelämäkerrallista, kuinka paljon Kasper on Kaj, mutta joku toinen piirre, hioutumattoman kirjoittajan piirre(kö?) käy kirjaa lukiessa rasittamaan. Asioiden kuvailut kohtauksissa, joissa se kuvaileminen ei tunnu merkitykselliseltä.

Se, miksi tästä kirjasta kiinnostuin, oli juonne uskonnon vaikutuksesta ihmisen elämään, konkreettisesti. Tämä puoli, vaikka se on merkittävä, jätti hieman valjun olon. Enemmän olisi voinut kirjoittaa siitä ja jättää seikkailut vähemmälle.

25. tammikuuta 2012

Echenoz: Pitkä juoksu

Nuorempana olin innokas penkkiurheilija. Silloin tuli luettua myös urheiluhistoriaa tai jos nyt ei ihan historiaa, niin ainakin tarinoita urheilun suurista nimistä. Emil Zatopek ei siis ole outo nimi. Hänestä kertoo tämä kirja, joka samalla piirtää jonkinlaista kuvaa maailmansodan jälkeisestä Tsekkoslovakiasta. Siinä toinen teema, joka kiinnostaa. Eli syitä kirjan lukemiseen oli riittävästi. Kun kirjastossa tähän kirjaan törmäsin ja tajusin, että kirja on todella ohut - olin kuvitellut kirjan vähintään 300-sivuiseksi - se oli toki pakko lainata ja lähes saman tien lukea.

Jean Echenoz
Pitkä juoksu (Tammi 2008/2010)

Tämä oli ehkä tämän vuoden nopeimmin luettu kirjani (kaikki tulevat romaanit mukaanluettuina). Luin kirjan kahvilassa istuessa. (Sokoksen kahvila oli tähän tarkoitukseen yllättävänkin hyvä. Suosikkini Lasipalatsi oli liian täysi.)

Nuori mies, joka ei ole juuri harjoitellut, alkaa voittaa kilpailuja. Mukaan tulee harjoittelu, ja mies muuttuu ylivoimaiseksi. Lopulta hän murskaa maailmanennätykset (joista kirjassa jostain syystä puhutaan maailmanmestaruuksina) ja voittaa olympiakullat. Tällainen tämä olisi urheilukirjana.

Mutta kirja ei ole pelkkä urheilukirja, vaan kirja urheilijasta osana yhteiskuntaa. Osana valtion propagandaa, osana maailmanpolitiikan tapahtumia. Tämä tekee kirjasta erilaisen. Ja tuskin tämä Echenoz, josta tosin en mitään tiedä, oli perinteistä urheilukirjaa kirjoittamassakaan.

Kieli on tiivistä, ei kerro ainakaan liikaa. Ehkä jopa jättää sanomatta enemmän kuin sanoo. Näistä aineksista olisi saanut helposti 400-sivuisen romaanin, nyt kirja on alle 150 sivua. Vaikka tätä kirjaa luinkin kertomuksena juoksijasuuruudesta ja rautaesiripun itäpuolisesta maailmasta, Echenozia voisi lukea uudelleenkin.

P.S. Nämä kustantajien sivuilla tai takakansissa olevat esittelyt ottavat joskus päähän. Tästä kirjasta kerrotaan: "Helsingin olympialaisissa hän kokeilee ensi kertaa maratonia – voittoisasti tietenkin. Kisamatkalta löytyy myös suuri rakkaus, keihästä heittävä Dana." Tuosta jotenkin ymmärtäisi, että ko. Dana a) löytyy Helsingin matkalta, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa ja että b) Danalla olisi jotenkin merkittävä rooli kirjassa, mitä hänellä ei ole.

Tätä kirjaa on luettu myös näissä: Kirjainten virrassa ja Kirjamielellä.

24. tammikuuta 2012

Lymi: Susi sisällä

Tiina Lymi näytteli Kari Hotakaisen kirjaan Juoksuhaudantie perustuvassa elokuvassa. Kun sitten lukee Lymin kirjaa, ja tajuaa, kuinka samankaltaisia kohtauksia näissä kirjoissa on, tulee jotenkin vaivautunut olo. Eikö Lymiä ole häirinnyt näiden kahden kirjan selvä sukulaisuus tietyissä teemoissa?

Tiina Lymi
Susi sisällä (Helsinki-kirjat, 2010)

Kirja perustuu Lymin kirjoittamaan näytelmään. Kirja toistaa näytelmää: juoni on sama, henkilöt samat, vain epilogi on Lymin mukaan (Aamun kirja -haastattelussa) erilainen. Näytelmä puskee - kun sen tietää - läpi lukiessa. Kirja on minun makuuni turhan teatraalinen, kohtauksellinen. Siis kirjaksi, näytelmästä en tiedä.

On idylli. Mies, nainen, kaksi lasta: tyttö ja poika. On miehen suuri rakkaus, hieno syntymäpäivälahja, muut lahjat. On naisen haave muuttaa omakotitaloon kerrostalosta. On täydellinen pari. Kunnes idylli särkyy yhteen suudelmaan. Ja kun idylliä saadaan uudestaan kasaan, se särkyy entistä pahemmin.

Ihmiset ovat kirjassa monella tapaa rikki. Vesa, päähenkilö, tunnustaakin, että hän on sairas, pitää hakea apua. Muut eivät välttämättä ole sairaita, mutta eivät vain tajua, mitä heidän läheisimmissä ihmissuhteissaan tapahtuu, mikä niissä on totta, mikä oleellista. Ihmisen ja ihmisten suhteiden, etenkin parisuhteiden kuvaustahan tämä kirja on.

Kirja oli nopealukuinen välipala, joka tuskin jättää pitkäksi aikaa mitään muistijälkeä päähän. Kuitenkin uskon, että Lymiltä voisin lukea jonkun muunkin kirjan, mikäli sellainen joskus ilmestyy.

23. tammikuuta 2012

Toussaint: tv

Kun on elänyt suurimman osan elämästään ilman televisiota, tulee tartuttua ehkä tavallisesta poikkeavalla tavalla kirjaan, jonka mainostetaan olevan tarina miehestä, joka sulki television, ja jonka ajatukset askartelevat kaikkialla maan ja taivaan välillä, mutta ennen kaikkea siinä ylivallassa, joka televisiolla on ihmisten elämässä ja tajunnassa. Näin siis, mikäli uskomme kirjan takakansitekstiä. Ja miksi emme uskoisi?

Jean-Phileppe Toussaint
tv (Basam Books, 1997/2000)

Nimestään huolimatta kirjassa televisio jää jotenkin taka-alalle. (Vaikka sen oli tarkoitus jäädä taka-alalle miehen elämässä.) Lyhyesti kirjan tarina, sillä tätä kirjaa tuskin moni on lukenut. Professori yrittää saada kirjoitettua tutkimustaan eräästä maalauksesta tai maalarista. Muu perhe on lomalla, aikaa olisi. Ennen aika on mennyt television katsomiseen, nyt hän päättää lopettaa sen. Kirjoittamisesta ei kuitenkaan tule oikein mitään, kaksi ensimmäistä sanaa tosin ainakin löytyvät. Välillä, mikä onkin kirjan parasta antia, mies pohdiskelee pienoisesseemäisesti televiosion roolia maailmassa ja ihmisesssä.

Kirja on jotenkin absurdi, yhdenpäivänromaanin kaltainen, pikkutarkkuutta lähentelevä kuvaus hieman kummallisen oloisen professorin mielenliikkeistä ja tekemisistä. Nudistirannalla, lentokoneessa, naapurin asunnossa, joka paikassa keskeistä on se, mitä mies ajattelee ja tekee. Ja paljon tuntuu jäävän tekemättäkin.

Belgialainen kirjailija ei ole Suomessa tunnettu. (Belgialainen kirjallisuus ei taida olla sen paremmin tunnettua. Minä en nopeasti saa mieleeni ketään.) Toussaintin ensimmäistä romaania Kylpyhuone kuvataan kulttikirjaksi. Se saattaisi olla lukemisen arvoinen, vaikka tämä tv ei innoitakaan erityisiin hurraa-huutoihin.

Tällä joululahjaksi saadulla kirjalla jatkan vuoden 2012 Euroopan valloitustani, josta tarkemmin sivulla Tavoitteet ja haasteet 2012.

22. tammikuuta 2012

Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma

Tavoitteeni 10 Finlandia-palkitun teoksen lukemisesta tänä vuonna edistyy. Kolme on jo luettu. Nyt oli vuorossa kaikkien aikojen ensimmäinen palkittu kirja v:lta 1984. Siis ajalta, jolloin palkittujen kirjojen ei pitänyt vielä olla romaaneja.


Erno Paasilinna
Yksinäisyys ja uhma. Esseitä kirjallisuudesta (Otava, 1984)

En ole koskaan aiemmin lukenut E. Paasilinnaa. Paasilinnaa kyllä, mutta veljeään Artoa. Artoonkin lähes viitataan kyllä Ernon kirjassa, kun luokitellaan kirjailijoita heidän maailmaan suhtautumisensa perusteella. Arto on veijari, Erno haastaja, vastarintamies. Yksinäisyys ja uhma kuulostaa kirjan lukemisen jälkeen kovin ernomaiselta nimeltä esseekokoelmalle. Uhma, vastarinta, haasto, kriittisyys ovat arvossaan.

Kirja koostuu kahdesta osasta. Aluksi epäilin, että alkuosa "Lyhyt oppikirja" on selvästi kiinnostavampi. Siinä on esseitä kirjailijan ammatista. Alkaen aivan ensimmäisestä lauseesta: "Kirjailijaksi ei synnytä." Ensimmäinen essee muuten sisälsi paljon muitakin lauseita, joita olin lukenut tai kuullut siteerattavan jossain. Toisinajattelusta, kirjailijan maailmanpolitiikasta, kirjailijan koulutuksesta, lukemisen opettamisesta. Mielenkiintoisia esseitä vastarintamieheltä.

Toinen osa yllätti. En kuvitellut innostuvani Eino Leinoa, Vasili Suksinia, Pentti Linkolaa tai Pentti Haanpäätä käsittelevistä teksteistä. Toisin kävi. Etenkin kuvaus Haanpäästä ja hänen kirjailijan yksinäisyydestään oli hienosti kirjoitettu ja mielenkiintoista luettavaa. Muutkin esseet olivat mielekkäämpiä luettavia kuin osasin ajatella.

Mutta että miksi tämä kirja on palkittu? Ehkä siksi, että siinä on paljon todella hyviä ajatuksia. Nimenomaan ajatuksia. Ja onhan Paasilinna terävä kirjoittaja. Niin terävä, että pakko kai lukea häneltä lisääkin. Ja tämä kirja taitaa nyt liittyä siihen kirjojen joukkoon, jotka on hankittava omaksi.

20. tammikuuta 2012

Örstavik: Pappi

"Minulla onkin sanat. - - Luulin, että sillä tavalla saavuttaakin jotain. - - Joskus sillä saavuttaakin. Joskus siinä on jotain, mutta tuntuu ihan kuin sanoilla olisi vähemmän yhteyttä kuin luulin. Voin kaivella kieliä ja merkityksiä loputtomiin enkä sittenkään saa otetta ja saa sitä pysymään esillä."


Hanne Örstavik
Pappi (Like, 2004/2006)

Kirja kertoo papista, mikä ei liene nimen perusteella yllättävää. Örstavikin kirja ei kuitenkaan ole hengellinen, sitä älköön mahdollinen lukija säikähtäkö. Naispappi, joka on jättänyt jotain - kirja ei oikein kerro mitä kaikkea - taakseen, väitöskirjan, Saksan. Ja on ajanut kohti pohjoista Suomen läpi, Norjaan, papiksi vuonojen maan pohjoisimpiin osiin.

Pääasiassa Liv, naispappi, penkoo omia ajatuksiaan ja muistojaan. Lisäksi hän pohtii tutkimustaan, saamelaisten kapinaa 1800-luvun puolivälissä. Kirjassa on esillä vain aivan muutama henkilö papin lisäksi. Sekin kääntää katseet päähenkilöön. Tämä on, mikäli termiä jotenkin ymmärrän, psykologinen romaani. Se käsittelee sitä, mitä on olla ihminen ja ihminen ihmiselle. Elämääkin käsitellään, kuoleman kautta. Itse aiheutetut kuolemat ovat kovin läsnä teoksessa. Alkuun laittamani sitaatti kertoo siitäkin, miten Liv pohtii sanojen, sanomisen merkitystä.



Tässä teoksessa oli eräs mielenkiintoinen piirre, johon tuntuu harvoin törmäävän. Kirjassa ei ole minkäänlaisia lukuja, kappaleita, numeroituja tai otsikoituja osia. Kappaleita siis on, sellaisia, jotka muodostuvat muutamasta virkkeestä. Mutta ei sen suurempia kokonaisuuksia. Siitä huolimatta tarina liikkuu sujuvasti tässä hetkessä, menneessä, muistoissa, vanhassa kapinassa. Tässä onnistuminen kertoo kirjoittajan taitavuudesta. Ehkä siksikin tämä romaani on palkittu norjalaisella Brage-palkinnolla.

Kirja oli ensimmäinen Örstavikini. Se synnytti halun lukea enemmän. Kirjan kerronnassa on jotain kaunista, jota en yhden kirjan perusteella vielä aivan tavoittanut. Ehkä tavoitan sen, jos luen enemmän.

19. tammikuuta 2012

Pamuk: Hiljainen talo

Mitähän voisi sanoa kirjasta, joka toi mieleeni Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden ja kertomukset Suomen sisällissotaa edeltävältä ajalta, ja joka laittoi kirjan lukemisen jälkeen minut lukemaan Turkin historian tapahtumia kirjan tapahtuma-aikana Wikipediasta, joka sitten kertookin näin: "Oikeisto- ja vasemmistoryhmien välisistä kahnauksista johtunut poliittinen epävakaus 1960–1980-luvuilla synnytti useita vallankaappauksia vuosina 1960, 1971, 1980 ja lisäksi "postmodernin vallankaappauksen" vuonna 1997. Turkin talouden 1980-luvulla alkanut vapautuminen muutti maan näkymiä; seuraavia vuosikymmeniä leimasivat peräkkäiset voimakkaan talouskasvun kaudet ja kriisit." Kirjassa eletään kesää 1980, juuri ennen sotilasvallankaappausta.

Orhan Pamuk
Hiljainen talo (Tammi, 1983/2011)

Pamuk kirjoittaa idän ja lännen, islamin ja Euroopan välimaastossa. Se näkökulma, läntisen ja itäisen maailman kohtaaminen, oli juuri se juonne kirjassa, joka minua eniten alkoi kiinnostaa. Tajusin, etten kovinkaan paljon - siis juuri lainkaan - ole lukenut kirjoja läntisen kulttuuripiirimme ulkopuolelta. Siksi kirjan ajatus hiljaisen talon, tapahtumapaikan, modernisoimiseksi "lännen" mukaiseksi oli mielenkiintoinen. Turkki katsoi tuolloin, katsoo kai edelleen, länteen. Mutta taustalla on paljon itää, orienttia.

Turkkilaisen nuoren sukupolven kuvaus, se on toinen merkittävä osa kirjaa. On naiset, autot, opiskeluhaaveet, idealismi kommunisteineen ja fasisteineen. On juopottelu, tanssi, äkkinäiset teot, joista yksi saa lopulta vakavia seurauksia. Kirjan palapeli, joka yhdistää tätä nuoren sukupolven kuvausta historiaan, ei ehkä aivan koko aikaa jaksa viehättää, mutta kai se jokseenkin toimiva silti on.

Toimivaksi kirjan tekee sen kieli. Vaikka romaani on paksu (430 sivua) ja sivulla paljon sanoja, lukeminen on nopeaa. Osakiitos kai tästä lankeaa lehtien arvioissa ylistetylle kääntäjällekin. Kielen avulla Pamuk vie lukuisista kertojista huolimatta hyvin tarinaan sisälle. Kun kuvaa tarpeeksi pieniä asioita, suuretkin hahmottuvat.

Kuusi kertojaa on yhdessä kirjassa paljon. Meni toistasataa sivua, ennenkuin alkoi olla oikeasti perillä siitä, kuka kertoo, ja mikä kertojan rooli ja merkitys tarinassa on. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän odotti, että miten tämä kaikki nivotaan yhteen. Välillä tajusin odottavani sellaista dekkareille tyypillistä kokoavaa loppua. Muistutin itseäni, että toive voi olla turha. Kirjablogeista löysin tästä kirjasta tekstiä vain Kulttuuri kukoistaa -blogista, jonka loppulauseeseen voin yhtyä: "Kirjan loppu on hieno."

Tämä kirja kuului tavoitteeseeni joka kuukausi uusi, aiemmin lukematon maailmankirjailija. Samalla haasteeseen eurooppalaisesta kirjallisuudesta tuli itäinen lisäys.

17. tammikuuta 2012

Tontti: Sali

Sali on minulle outo paikka. Blogikirjoittaminen ja politiikan maailma paljon tutumpia. Näissä ympäristöissä kuljetaan Tontin toisessa romaanissa. Aikalaiskuvauksena menettelee, mutta enemmän odotin.

Jarkko Tontti
Sali (Helsinki-kirjat, 2010)

Jarkko - anteeksi - Sami työskentelee virkamiehenä ministeriössä. Karoliina on vasemmistoliiton mieskansanedustajan avustajana. He ovat entinen pari. Pirkko käy heidän kanssaan samalla kuntosalilla, asuu Samin yläkerrassa ja pitää blogia, johon saa aineksia Samin ja Karoliinan elämistä.

Kirjan odottaisi kertovan salista. Nostavan salin jotenkin kuvaukseksi ympäröivästä yhteiskunnasta. Niin ei tunnu tapahtuvan. Sali jää lähes saliksi, pienellä kirjoitettuna. Sali yhdistää tarinan ihmiset, joista etenkin Pirkko tuntuisi jäävän kovin ulkopuoliseksi ilman salia. Blogikirjoittaminenkin ei riitä tuomaan häntä riittävästi tarinaan, varsinkin kirjoittamisen jäädessä alun jälkeen sivuraiteelle kirjassa.

Kirjan suurin anti on vasemmistohenkisessä aikalaiskuvauksessa, jota piirretään sekä Samin että Karoliinan töiden kautta. Ihmissuhteista kirja kertoo vain pintapuolisesti. Ihmisiinkään ei päästä kovin syvälle. Ohuehko kirja, joka oikeastaan kertoo erikseen kolmesta ihmisestä, jää jotenkin vajaaksi ihmissuhdepuolella. Pirkon harrastus ei tuo syvyyttä ihmiseen, Karoliinan aktivismi tuo sitä hieman, Samin kuntoilu ei avaa miehen sisäistä maailmaa.

Tontti on kirjoittanut omien kokemustensa kautta, niin uskon. Kirjassa on aineksia, joista olisi voinut kehitellä enemmän kirjoitettavaa. Vuoden 1918 sota, seksuaalinen suuntautuminen, blogikirjoittaminen. Näistä kaikista olisi voinut saada enemmän irti. Nyt kirja vain raapaisee. Ja raapaisee vain näitä aiheita, minuun ei jää jälkiä.

15. tammikuuta 2012

Pääskynen: Vihan päivä

Nopeaksi sunnuntailukemiseksi tarttui omasta kirjahyllystä yksi vuoden 2006 Finlandia-ehdokkaista. Ylistystäkin saanut kirja ei jättänyt suurta muistijälkeä, lukeminen oli nopeaa, ja kenties unohtaminenkin.

Markku Pääskynen
Vihan päivä (Tammi, 2006)

“Vihan päivä on kaunis esimerkki teoksesta, jossa kaikki on kohdallaan, muoto ja tyyli, rohkeus ja lohtu.” Näin kirjoitti Hannu Marttila teoksesta Hesarissa 10.9.2006. Onhan kirja tiivis, taitavasti rakennettu paketti, mutta jotenkin pelkkä kieli, olkoonkin jollain tavalla kaunista, jopa runollista, ei pelasta sitä, että tarina jättää kylmäksi.

Muoto on varmasti harkittu. Lyhyt romaaniksi, pitkä novelliksi. Lapsuusmuistoja, nuoruusmuistoja, päivä kerrallaan etenevä nykyhetki kohti loppua, jossa odottaa valo. Paljastetaan asia sieltä ja täältä, mutta ei kerrota ihan kaikkea.

Kieli on hiottua. Satunnainen näyte kertokoon kielestä. "Söin paahtoleivän ja hörppäsin teetä. Tee tuoksui vastaleikatulta nurmelta. Tyttö kaatoi lisää. Tytön kyynär näytti ohuelta kuin harjanvarsi, sitä pitkin juoksi verisuonia." Mutta onko se jo niin hiottua, ettei siihen voinut tarttua, jäädä kiinni?

Ja itse tarina, rohkeus ja lohtu. Kyllähän tarina, periaatteessa, on koskettava. Käytännössä se ei kosketa. Kielikö kadottaa tarinan koskettavuuden? Eikö sen pitäisi nimenomaan tehdä tarina eläväksi? Mieskirjailija kirjoittaa naisesta. Miehenä, kuinkas muutenkaan, kirjaa lukiessa teksti tuntuu uskottavalta, naislukijoista en osaa sanoa. Masennus, elämänilon puute ja kaikki, eivät ne minulle välittyneet. Välittyi vain sanoja, jotka kertovat siitä ja tästä, kuten pääskyistä, jotka lentävät korkealla.

Tämä kirja ei ollut minua varten.

14. tammikuuta 2012

Hornby: Alas on pitkä matka


Tätä kirjaa lukiessa tuli pohdiskeltua lukijan fyysisen ja henkisen tilan vaikutusta lukukokemukseen. Luin kirjaa sekä iltaisin erittäin väsyneenä, päivällä mm. huoltoasemalla kesken rankan automatkan että aamulla virkeänä. Välillä teki mieli jättää koko kirja kesken, mutta kun seuraavalla kerralla avasi kirjan, teksti vetikin mukaansa. En oikein saanut selvää, oliko kyse lukijasta vai kirjasta: oliko kirja välillä puuduttava ja kliseinen vai puutuiko lukija muista syistä?

Nick Hornby
Alas on pitkä matka (WSOY, 2006)

Neljä ihmistä, kaksi naista ja kaksi miestä, tapaavat toisensa itsemurha-aikeissa. Itsemurhat jäävät tekemättä, ja kvartetti alkaa pitää yhteyttä, ehkä tukeakseen toisiaan, ehkä tehdäkseen myöhemmin sen, mikä jäi tekemättä, kun muut olivat häiritsemässä ensimmäistä yritystä. Tästä asetelmasta Hornby rakentaa tarinaa.

Tarina ei kosketa. Itsemurha, vaikea sairaus, elämän epäonni ja kaikki mahdolliset muut ikävyydet eivät kosketa. Jossain kirjailija on siis epäonnistunut. Naurukaan ei pyri esille kuin aivan paikoitellen. Parhaiten kirjassa osuvat maaliin filosofisemmat pohdinnat tai huomiot siitä, miksi ihminen kokee elämänsä elämisen arvoiseksi tai miten ja millä reunaehdoilla ihmiset toisiaan ja itseään käsittävät. Syvällisyyttä olisin kaivannut lisää, kun teemana on itsemurha. Toki Hornbya aiemmin lukeneena en odottanutkaan, että aihetta käsiteltäisiin syvällisen vakavasti, otsa kurtussa.

Kirjassa on neljä kertojaa. Tämä kertojan jatkuva vaihtaminen voi osittain viedä kirjan syvällisyyttä, mutta se antaa mielenkiintoisesti aina useampia näkökulmia siihen, mitä oikein tapahtuu. Aina eivät kaikki pääse ääneen, mutta jo kaksikin näkökulmaa antaa enemmän kuin yksi. Kun vielä henkilöt ovat niin monella tavalla erilaisia, näkökulmat ovat myös erilaisia, ja tarina saa niistä uudenlaista pyörrettä.

Kun on lukenut, jo joitakin vuosia sitten, Hornbyn muuta tuotantoa ja pitänyt siitä, kirja jättää vähän pettyneen olon.  Aineksia olisi ollut, mutta ehkä näennäishauskuus ei juuri nyt vain vedonnut minuun. Ehkä olisin kaivannut synkempää lähestymistapaa tähän teemaan.

10. tammikuuta 2012

Rimminen: Nenäpäivä

Hakkelehtiva, ungertaa, järkytettyys, jumahtaa, mynähtää, huhina, upahtaa, lompakkio, kekkiä... kummallisia sanoja tässä kirjassa ainakin riittää, nämäkin ihan muutamalta sivulta.

Mikko Rimminen
Nenäpäivä (Teos, 2010)

Irma eksyy ihmisten oville ja tulee soittaneeksi ovikelloa. Tapahtuu sitä ja tätä, ihmisvetoinen Irma sekoilee kohti tuntemattomia ihmisiä, välillä touhuaa jotain poikansa kanssa, ja tekee kai jotain kyselytutkimusta välillä. Aika kuluu, Nenäpäiväkin vilahtaa ohitse.

Rimmisen romaanissa ei tunnu olevan mitään tolkkua niinsanotun juonen osalta, tapahtumat eivät itsessään ole se, miksi näitä kirjoja jaksaisi lukea, ja osin siksi voisi melkein jättää lukemattakin. Kieli on - hmm... - mielenkiintoista ja jotkut tietyt tapahtumat on hienosti kuvattu. Kuitenkin kokonaisuudelta odottaisi enemmän. Joku toinen saattaisi tiivistää samat tapahtumat 100 sivuun ilman että lukija sinällään menettäisi mitään olennaista.

Lopultakin olisin odottanut enemmän. Minulle ei riitä se, että kirja tiivistetään yhteen lauseeseen. Että oltaisiin vain yhdessä ja mukavia toisillemme, me ihmiset. Se, mitä olen tästä kirjasta lukenut, lämpimästä ihmisrakkaudesta ja sellaisista, sitä en itse oikein löytänyt, se dimensio - että sivistyssanatkin käytetyksi tulisivat -  jäi minulle oudoksi.

Rimminen on nyt kirjoittanut Pussikaljaromaanin, Pölkyn ja Nenäpäivän. Kaikki olen lukenut (en tosin ole aivan varma, jaksoinko Pussikaljaromaania loppuun saakka), ja nyt tuntuisi, että riittää. Teksti, kerronta ja kaikki tuntuu jo nähdyltä. Olisiko tämän trilogian jälkeen Rimmisen jo aika uudistua?

Minna Joenniemi valitsi Nenäpäivän vuoden 2010 parhaaksi romaaniksi eli Finlandia-palkinnon saajaksi. Blogistin tavoite lukea (ainakin) kymmenen Finlandia-palkittua tänä vuonna on taas yhtä kirjaa lähempänä toteutumistaan.

Lue lisää mm. näistä: INAhdus, Jokken kirjanurkkaJärjellä ja tunteellaKaiken voi lukea, Nora exlibris

8. tammikuuta 2012

Villa: Elämän korkea keskipäivä

Eräs läheiseni on Villan fani. Lähinnä siitä syystä tartuin tämän matkakertomuksistaan tunnetun naisen päiväkirjaromaaniin.

Kyllikki Villa
Elämän korkea keskipäivä (Like, 2008)

"Turvattua arkea elävästä aviovaimosta tuli yksinhuoltaja, toimiston aikatauluihin kahlitusta virkanaisesta vapaa suomentaja. -- [R]akkaustarina läpäisee teoksen vahvalla jännitteellään, ja ristiriitojen raastama suhde haastaa niin päähenkilön kuin lukijan ajatus- ja arvomaailman. Myllerrysten keskellä yksi ilo on rikkumaton: tyttären kasvun seuraaminen."

Kustantajan esittely kirjasta on lopulta yllättävän tyhjentävä, vaikka lukijan arvomaailma jääkin haastamatta. Ehkäpä kyse on siitä, että kirjassa ei ole mitään yllättävää. Se nimenomaan on keski-ikäisen naisen päiväkirjaromaani. Siinä on sen heikkous, mutta myös vahvuutta.

Päiväkirjaromaani on minulle aika tuntematon muoto romaanille. Villan kirja on pääosin lyhyitä, alle kymmenen rivin mittaisia päiväkirjamerkintöjä tuntemuksista, tavatuista ihmisistä, ajatuksista, töistä. Välissä on kirjeitä, lähetettyjä ja lähettämättömiä, K:lle, tuolle päähenkilöä nuoremmalle miehelle, jonka kanssa hän tuota ristiriitojen raastamaa suhdetta yrittää ylläpitää. Lukukokemuksena tämä oli aika hidas. Kirjeet olivat nopeampia kuin merkinnät, jotka jättävät ajatuksenjuoksun kesken öiden kohdalta.

Kirjan rakenteen ongelmallisuus tulee esille toistossa. Samoja asioita vaivataan kauan, kirjan taikinaan tulee jo liikaakin sitkoa. Päiväkirjamerkinnät toistavat itseään, romaanin Kyllikin ajatukset toistavat itseään, kirjeet toistavat, toistavat. Eikä siitä rakkaussuhteen analyysistakaan oikein tunnu tulevan mitään.

Parasta kirjassa on se, kun siinä ensin kuvaillaan tapahtumia, näytetään miten elämä tapahtuu, ja sitten jonkin verran myöhemmin, nämä teot tulevat analysoiduiksi ja jäsennellyiksi ajatuksiksi päiväkirjan sivuille. Aika lailla niin kuin elämässä menee. Eihän sitä aina tehdessä ehdi pohtia asian suurempia yhteyksiä. Ja Villan tiivistykset asioista ovat kyllä välillä osuvia, niitä olisi lukenut enemmänkin.

P.S. Tätä kirjaa lukiessa tuli mieleen, että olisi kai hyvä tehdä joitain muistiinpanoja kirjaa lukiessa, tai edes laittaa hyviin kohtiin jotain merkkejä, jotta voisi niiden avulla kirjoittaa kirjasta blogiin jotain järkevää.

7. tammikuuta 2012

Raittila: Liikkumaton liikuttaja

Todennäköisesti tähän ohuehkoon esseekokoelmaan tutustumisen siemen kylvettiin Prosak-illassa, jossa Hannu Raittila oli vieraana. Aiemmin olen häneltä lukenut romaanit Ei minulta mitään puutu ja Canal Grande.

Hannu Raittila
Liikkumaton liikuttaja. Esseitä (WSOY, 2004)

Kirjassa on kymmenen esseetä. Tekisi mieli kirjoittaa niistä jokaisesta erikseen, mutta en sitä kuitenkaan tee. Vaikka esseiden aiheet vaihtelevat kirjailijan ammatista kustannustoiminnan kuvailuun, markkinatalousanalyysistä Kekkosen muotokuvaan ja luontosuhteeseen, tuntuu kuitenkin siltä, että kyseessä on yhtenäinen esseekokoelma. Ensiksikin tämä johtunee Raittilan kielestä ja tyylistä, toiseksi siitä, että nimiesseen Liikkumaton liikuttaja mukaisesti monessa on taustalla ajatus markkinoiden ja pääoman määräävästä vaikutuksesta, jota muuten Raittila ankarasti kritisoi.

Raittila kirjoittaa terävästi niin kirjailijan ammatista kuin markkinataloudesta. Terävyyden lisäksi hän on hauska. Välillä tosin jää miettimään, onko jossain kohdassa Raittila terävä, hauska vai ainoastaan ilkikurinen venkoilija. "Hyvän kirjailijan pitää olla pikkuisen tyhmä. - - Laaja-alainen älykkyys ja varsinkin syvällisyys ovat kirjailijalle melkein yhtä kauhea riesa kuin verbaalinen nokkeluus." Ei tuollaisista ota lopullista selvyyttä ainakaan ensimmäisellä lukemiskerralla.

Luontoa tai oikeastaan ihmisen luontosuhdetta käsittelevässä esseessä Raittila laittaa lukijan miettimään. Mikä on eläimen paras paikka? Kärsiikö se enemmän luonnossa kuin ihmisen hoidossa, jossa rokotukset hoidetaan eläimille samalla tavalla kuin koululaisille ja niiden terveydestä huolehditaan niin kuin Yleisradion henkilökunnankin?

Viimeisessä esseessä Raittila kertoo, miten hänestä saattoi - vastoin kaikkia yleisiä opetuksia - tulla kirjailija, vaikkei hän ollut elämänsä aikana ennen kirjailijaksi eksymistä kirjoittanut juuri mitään. Hän ajattelee lausein, kielellä. "Minun päässäni ajatusten ja lauseiden välillä on yhtäläisyysmerkki." Jotkut muut taas "eivät tuntuneet ajatusmaailmassaan operoivan selvällä suomen kielellä, vaan kuvien, tuntemusten ja mielteiden välityksellä." Raittila tiivistää oman ajattelupohdintansa johtopäätöksen: "tajusin koko ikäni ajatelleeni korrektein lausein". Siinä taitaa olla varsin hyvä lähtökohta kirjailijalle, joka on sanojen ja lauseiden käytön ammattilainen.

Tämä kirja oli niin paljon hyviä ajatuksia sisältävä, että se on pakko ostaa omaan hyllyyn, jotta siihen voisi palata aina halutessaan.

5. tammikuuta 2012

1X2 - tammikuun kirjavisa

Tämä visa keskittyy suomalaiseen kirjallisuuteen. Osioita on viisi, kysymyksiä vakioveikkaustyyliin kolmetoista. Oikean rivin ensimmäisenä kommenttikenttään jättänyt on oikeutettu kirjapalkintoon. Muiden vastanneiden kesken arvotaan toinen kirja siten, että jokaisella on niin monta ääntä kuin oikeita merkkejä.  (8.1.12 klo 19.35 muutetut säännöt:) Jokaisesta oikeasta vastauksesta saa yhden palkintoarvan. Vastaukset mielellään perusteluineen sellaisissa, missä perustelu on jotenkin merkityksellinen. Voi siis ratkaista yhden kysymyksen kerrallaan.

Palkintovaihtoehtoina ovat tällä hetkellä ainakin Lukas Moodyssonin Isän aika (uusi), Minette Waltersin Mielen häiriöitä, R. J. Wallerin Hiljaiset sillat ja John Grishamin Kanteiden kuningas. Näitä saattaa tulla lisää.

(Kommentit, joissa on vastaus, jäävät moderointiin, eikä niitä julkaista. Muut kommentit julkaistaan. Jos siis haluat sekä vastata että kommentoida, tee ne eri viesteissä.) Kaikki vastaukset julkaistaan heti kommentteina.

Osa A: Palkinnot

1. Kuka Finlandia-palkittu voitti ensimmäisenä J.H. Erkon palkinnon?

1 Olli Jalonen
X Pirkko Saisio
2 Antti Tuuri

2. Kaikkien aikojen nuorin Finlandia-voittaja on...

1 Arto Melleri
X Sofi Oksanen
2 Mikko Rimminen

3. Mikä Finlandia-palkittu romaani päättyy sanaan tulevaisuus?

1 Juoksuhaudantie
X Maan ääreen
2 Naurava neitsyt

Osa B: Kenen tekstiä?

4. "Tällaista minä vain teen, vaikka on myöhäinen syksy, ja tuossa ovat suuret koivut ja kellastuvat lehdet, ja tuomen mustat ja villiviinimarjan punaiset ja katajat ja niitten siniset marjat ja tuossa kirkkaankylmä meri." Kenen romaanista?

1 Antti Hyry
X Kalle Päätalo
2 Heikki Turunen

5. "Huumori desinfioi." Kenen aforismi?

1 Aaro Hellaakoski
X Maria Jotuni
2 V.A. Koskenniemi

6. "Sammuu tähti, lientyy taivas / kuivuu lähteen suonikin" Kenen runosta?

1 Eino Leino
X Kasimir Leino
2 Juhani Siljo

Osa C: Joukot

7. Mikä trio ei kuulu joukkoon?

1 Juhani Aho, Annika Sandelin, Tuula-Liina Varis
X Jörn Donner, Antti Hyry, Maiju Lassila
2 Hannu Mäkelä, Marsa Pihlaja, Ulla-Maija Pyykkönen

8. Ketkä eivät kuulu yhteen?

1 Lauri Viita, Erno Paasilinna, Jarkko Tontti
X Teuvo Pakkala, Hannu Väisänen, Sara Wacklin
2 Kari Aronpuro, Harri Istvan Mäki, J.K. Ihalainen

9. Mikä kolmikko ei kuulu joukkoon?

1 Eeva Joenpelto, Marko Tapio, Kirsi Kunnas
X Kreetta Onkeli, Asko Sahlberg, Juha Itkonen
2 Heikki Turunen, Leena Krohn, Helinä Siikala

Osa D: Päähenkilöitä

10. Alpo Korvasta kirjoitti

1 Simo Hämäläinen
X Anna-Leena Härkönen
2 Vesa Häyrinen

11. Pauli Haantiestä kirjoitti

1 Maiju Lassila
X Torsti Lehtinen
2 Väinö Linna

12. Martti Huttusesta kirjoitti

1 Hannu Niklander
X Miika Nousiainen
2 Markus Nummi

Osa E: Jatka!

13. Jatka tunnetun suomalaisromaanin aloitusvirkettä: "Kaksi ahdistunutta miestä istui..."

1 autossa.
X siinä pöydässä, josta näki ulos.
2 kasvot kohti aurinkoa.

4. tammikuuta 2012

Carlson: Maan ääreen

Kirja on ollut ehkä jo kymmenen vuotta hyllyssäni, mutta lukematta. Ja kun saa luettua, huomaakin, että olisihan tämä kannattanut lukea heti.

Kristina Carlson
Maan ääreen (Otava, 1999)

Ylioppilas Lennart Falk lähtee Siperiaan 1860-luvulla. Idän Eldoradoon käy matka, joka päättyy omituiseen murhayritykseen, joka lopulta koituu Falkin kohtaloksi. Tästä lähtökohdasta - ja paljon muustakin - Carlson on rakentanut romaanin. Ja tämä oli perinteisellä tavalla hyvä romaani. On taitavaa kielenkäyttöä, filosofista pohdiskelua, jonkinlaista juonta ja jopa murhan mysteeri, joka ei kuitenkaan ota kirjassa liian suurta tilaa. Pohdiskelusta muuten onkin otettava näyte.

"Puhtaan rehellisyyden tila on ahdas. - - Käsitteet venyvät, kun on keksittävä keino pysyä hengissä. Valheelle on helppo rakentaa toinen valhe ja petos, ja rakennuksesta tulee kestävä kuin hirsitalosta. Eri paikoissa sovelletaan eri mittayksiköitä. Helsingin valkoliinaisissa ravintoloissa kävimme keskusteluja laista ja oikeudesta. Lain kirjan piirrettiin haarukankärjellä pellavaliinaan, ja lain henki nousi pullon suusta. Mikään ei ollut vielä punninnut meitä."

Carlsonin kirja ei ole mikään tiiliskivi, mutta siinä on silti asiaa. Lukija oppii jotain historiasta, jotain Siperiasta ja jotain tuon ajan helsinkiläisestä ylioppilaselämästä. Ja oppiipa nuoren Falkin mielenliikkeistäkin, mm. epäilemisestä.

Ehkä tämä kirja on sellainen, että siitä löytäisi jotain sanottavaa enemmän, kun antaisi sen vähän aikaa hautua mielessä. Näin pian kirjan lukemisen jälkeen ei vielä löydy oikein sanoja. (Tarkoituskaan ei ole "löytää" mitään sellaista, jota HS:n arviossa aikanaan on löydetty.)

Maan ääreen oli toinen romaanini Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen, jonka aion toteuttaa lukemalla kuusi naisen kirjoittamaa Finlandia-palkittua romaania. Erkki Liikanen valitsi Maan ääreen -romaanin palkinnon saajaksi vuonna 1999.

3. tammikuuta 2012

Seppälä: Kuun nousu ja lasku

Vuoden ensimmäinen kirja on nyt luettu. Ensimmäinen Seppäläni. Ei erikseen valittu, vaan käteen osunut. Seppälä siksi, että Mooses Mentula pitää häntä kai yhtenä esikuvanaan. Ja muutenkin, kyllä Seppälän kirjoihin hyvä on tutustua, mutta olisin kai voinut paremmin valita, millä aloitan.

Juha Seppälä
Kuun nousu ja lasku (WSOY, 1999)

Miksi kirjan alussa ei voi selvästi kertoa, kuka on äänessä ja miksi? Tässä kirjassa ei kai ole kuin kaksi kertojaa, mutta siitä huolimatta alun epäselvyys alkoi rasittaa. Ottaisivat vaikka oppia Hotakaisen Juoksuhaudantiestä. Kyllä siinä heti tietää, että kuka kertoo tai kenestä kerrotaan.

Seppälän teos kertoo kahdesta miehestä, jotka ovat lähtöisin samalta kylältä. Joiden juuret ovat siellä, jos nyt heillä voi juuria sanoa olevan. Muistoja ainakin, jotka liittävät miehet vanhempiinsa. Miehet eivät romaanissa kuin aavistuksenomaisesti hipaise toisiaan, mutta jonkinlaisen saman maailman he jakavat siitä huolimatta, että toinen on kaupunkisosiologi ja toinen vittuvelkaansa pakoileva peräkamarin poika.

Luin kirjaa kohtalaisen väsyneenä. En silti usko, että se olisi syy siihen, etten oikeastaan koko kirjan aikana ollut oikein varma, mistä siinä yritetään kertoa. Romaani koostuu välillä todella lyhyistä, ehkä vähän novellimaisistakin kappaleista, eikä siitä mosaiikista aina ota selvää. Teos jää mielessä hajanaiseksi, eikä edes kielen paikoittainen rikkaus pysty mosaiikkia liimaamaan kehuttavaksi kokonaisuudeksi.

Kirjallisuuden valtionpalkinnon (v. 2000) perusteluissa kuvataan Seppälää ja tätä romaania näin hienosti: "Tutkiessaan äärimmäiseen rehellisyyteen pyrkien miehisen olemassaolon ydinkokemuksia, syyllisyyttä, pelkoa, epäonnistumista, lukkiutunutta kommunikaatiota, solmuista suhdetta naiseen, tukahdutettua vihaa, fyysistä ja psyykkistä juurettomuutta Seppälä on tradition hyödyntäjä ja uudistaja." Minä äärimmäisen rehellisesti pyrin tässä sanomaan, että miehinen olemassaoloni ei tavoittanut näitä Seppälän miehiä.

2. tammikuuta 2012

Tavoitteita ja haasteita vuodelle 2012

Julkaisin juuri blogissa uuden sivun: tavoitteet ja haasteet 2012. Koska ensi vuodesta tullee ensimmäinen kokonainen kirjablogivuoteni, pitää toki olla jotain tavoitteita. Se kai näyttää olevan täällä kirjastaniassa tapana. Samalle sivulle kokoan myös haasteet, joihin aion osallistua. Haasteita ja tavoitteita tulee varmasti myöhemmin lisää, mutta kerron nyt lyhyesti tämän hetken tavoitteista.

Ensimmäisenä ajatuksena ja tavoitteena on tutustua enemmän maailmankirjallisuuden isoihin nimiin. Valtavan paljon on hyvää kirjallisuutta lukematta.

Toisena tavoitteena on nostaa naisten kirjoittaman kirjallisuuden osuutta kaikesta luetusta kirjallisuudesta. Tämän tavoitteen pohjalla on se huomio, että olen lukenut todella vähän suomalaisnaisten kirjoittamia kirjoja.

Kolmas tavoite on näistä kaikista tavoitteista vanhin. Olen joskus ajatellut, että luen kaikki Finlandia-palkitut romaanit. Sitä varten olen kerännyt niitä omaan hyllyynikin. Uskomattoman moni on tästä tavoitteesta huolimatta vielä lukematta. Nyt siihen tulee muutos. Tavoitteena ensi vuodelle kymmenen f-palkittua teosta. Sen jälkeen ei ole enää paljon jäljellä.

Neljäs tavoite liittyy kiinnostukseen esikoisteoksia kohtaan. Niitä, uusia esikoisteoksia, aion lukea ensi vuonna urakalla, vähintään kaksitoista. Niissä on se hyvä puoli, että muutkin kirjablogistit lukevat niitä. Näin uusista esikoisista syntynee myös keskustelua, mikä on hieno juttu sekä kirjastanialle että kirjailijoille.

Tavoite nro 5 sopisi myös haasteeksi, mutta olkoon nyt haasteet vielä rauhassa. Pitää löytää joku uusi mielenkiintoinen kirjailija ja lukea häneltä järjestyksessä peräkkäin kolme ensimmäistä teosta. Tämä tavoite todennäköisesti kannustaa analysoimaan kyseisen kirjailijan tekstiä enemmänkin.

Tällä hetkellä ainoa avoin haasteeni on Morren avaama Kuusi kovaa kotimasta, johon aion osallistua lukemalla kuusi naisen kirjoittamaa f-palkittua kirjaa. Tämän haasteen avasin Liksomin tuoreimmalla, joka voitti palkinnon viime vuonna. Viisi kirjaa on vielä jäljellä. Tämä haaste yhdistyy kivasti pariin tavoitteeseen.

Lisää näistä kaikista ja ajantasaiset tiedot tavoitteiden ja haasteiden edistymisestä löytyy Tavoitteet ja haasteet 2012 -sivulta tuosta vasemman laidan yläreunasta.