Haahtela: Traumbach

Kirjoista on mukava löytää itsensä. Jochen kirjoittaa muistikirjaansa ylös ajatuksia, joita hänelle tulee mieleen. "Suru on simpukan sisään jäänyt hiekanjyvä, vuosien aikana hioutunut helmi." Juuri niin kuin minä, jos päähäni ilmestyy ajatus, jolla uskon olevan kirjallista käyttöarvoa. Mutta se ei ole tämän kirjan varsinainen teema.

Joel Haahtela
Traumbach ( 2012)

Jochen, nuori mies, etsii haastattelua varten miestä nimeltä Traumbach Itä-Saksan kaupungissa, josta ihmiset ovat alkaneet muuttaa länteen.  Herra Traumbach asuu niissä taloissa, jotka "ovat juuri sitä samaa harmaata, joka näyttää imevän valon maailmasta."  Etsimisen pitäisi olla aivan helppoa, osoite on tiedossa, mutta kaikki ei suju aivan yksinkertaisesti. Etsimisessä käy kuin kirjailijalle, jota Jochen kirjassa muistelee: "Kirja oli aina jotain ihan muuta kuin mitä hän oli suunnitellut. Oli joku lähtökohta ja alkuun nerokkaan oloinen juoni, mutta sitten alkoivat tarinan edetessä valinnat..." Lopulta se, mitä kirjassa tapahtuu, ei tunnu kovin olennaiselta. Enemmän kiehtoo yksittäiset lauseet, kappaleet, jonkinlaiset fragmentit.

Haahtelan kertojaratkaisu on mielenkiintoinen, mutta ehkä hieman pikkunokkela. Kun kertoja muuten tuntuu tietävän paljon, vaikkei sitä aina heti kerrokaan, en näe oikein järkeä kirjan kohtauksessa, jossa kertoja kadottaa päähenkilön kaupungin kaduilla olettaessaan Jochenin reitin väärin. Kertojalla leikitellään muutenkin, sillä välillä kerrotaan, että "huomaamme juuttuneemme jälleen tyhjänpäiväisiin pohdintoihin, jotka estävät tarinan etenemisen, sillä tarina todella etenee." Kertojaääni tuo mieleeni vasta lukemani Saramagon, mutta Haahtelan tapa käyttää sitä ei tunnu niin hyvältä.

Kirjan loppu hämmentää minua. Vaikka kirja onkin jokseenkin unenomainen, ei unen päättymisen tarvitsisi silti olla niin outo. Alun unenomaisuus ei liity siihen, miten paikkoja tai ihmisiä kuvataan, sillä sen Haahtela tekee täsmällisesti: "hänen edessään on huone, joka on kooltaan arviolta kolme metriä kertaa kolme metriä". Pohdiskelut, jotka tuntuvat vellovan välillä jossain todellisen ja epätoden välimaastossa, ovat sitä unenomaisuutta. Lopussa kuitenkin kaikki tuntuu kääntyvän toisenlaiseksi: mikään ei oikestaan olekaan niin kuin on annettu ymmärtää, eikä mikään ole edes kuin eilen. Toisella tavalla tämäkin olisi voinut onnistua, mutta nyt loppu ei vain ole tyylikäs.

Olen aiemmin lukenut Haahtelalta vain Naiset katsovat vastavaloon, josta pidin, ja jota lukiessani en ollut lainkaan tietoinen sellaisesta haahtelapidosta, jota on nähtävillä kirjablogeissa. Traumbach ei nouse tuon ammoin luetun edellisen Haahtelan veroiseksi, mutta jonnekin fanijoukon liepeille silti kuulunen.