Sivut

22. lokakuuta 2012

Ala-Harja: Maihinnousu

"Sodat eivät tutkimalla vähene, mutta lapsia kuolee vähemmän kuin sairauksia tutkitaan." Normandian maininnoususta turisteille kertova Julie tietää lähes kaiken siitä osasta sotaa. Mutta se ei auta mitään, kun mies pettää ja ainoa lapsi sairastuu leukemiaan.

Riikka Ala-Harja
Maihinnousu (Like, 2012)

Kirjan nimi on maihinnousu. Yritän ymmärtää nimeä koko lukemisen ajan. Kun kuitenkin puhutaan lähinnä lapsen sairastumisesta ja miehestä vieraantumisesta. Että miten tämä maihinnousu loppujen lopuksi tähän kirjaan kuuluikaan?

Vaikka tiedän - nyt muutaman kritiikin lukeneena - että jotkut ovat pitäneet tätä maihinnousu- tai siis sotateemaa onnistuneena osana kirjaa, minä silti väitän, että Ala-Harja on hakannut ensin kirveellä kaksi toisistaan irrallista puupalaa ja yrittänyt sitten saada ne näyttämään yhtenäisiltä asettamalla vierekkäin. Palat yhdistävä sievä sormiliitos puuttuu. Vaikka kirjan nimi yrittää koko ajan johdattaa ajatuksia pohtimaan näitä asioita, yhteyksiä, hienoja vertauskuvia, minuun rinnastus ei uppoa.

Ala-Harja kirjoittaa minun lukumaulleni sopivasti. Vaikken onnistunutkaan kokemaan suurta ahdistusta Julien kohtalosta lukiessa, teksti ei pysäyttänyt tai koskettanut, niin kuitenkin pidin tavasta, jolla Ala-Harja kirjoittaa. Teksti kulkee raskaissakin aiheissa sujuvasti. Että jos voi sanoa, että kirja on tehty luettavaksi, niin tämä on. Jotenkin tunnistin tästä kirjasta jotain samaa, nimenomaan kerronnassa, kuin paljon enemmän muuten pitämässäni Tom Tom Tomissa. Kannattaisi siis lukea enemmänkin Ala-Harjaa, vaikken tämän kirjan teemoista ja rakenteesta oikein syttynyt.

Ai niin. Tämä oli kohukirja. Kohu syntyi lähipiirin asioiden kokemusten hyödyntämisestä fiktiossa. Ajattelin joskus, että toivottavasti tämä kohu ei vaikuta kirjan arviointiin, esimerkiksi vaikka palkintoehdokkuuksiin. Nyt olen sitä mieltä, ettei sitä ole relevanttia pohtia. Kirja ei ole tarpeeksi hyvä palkittavaksi. Ja tästä asiasta taidan olla esimerkiksi HS:n Antti Majanderin kanssa eri mieltä.

21. lokakuuta 2012

Laitila Kälvemark: Kadonnut ranta

Kun kaikki näyttää olevan kunnossa, mutta mikään ei ole. Sellainen päämaku jää Ruotsissa asuvan esikoiskirjailijan, toimittaja Tiina Laitila Kälvemarkin novellikokoelmasta Kadonnut ranta. Yksi novelleista oli ennestään tutun oloinen, sillä olin sen lukenut (kai aika samanlaisena) Novellit 2008 -antologiasta.

Tiina Laitila Kälvemark
Kadonnut ranta (WSOY, 2012)

Tästä kokoelmasta on aivan pakko nostaa esille yksi novelli. Se, jonka jälkeen - ja oikeastaan jo lukiessa - tajusi, että se alkoi hipoa täydellistä. Sen nimi on Jänis, pituutta parikymmentä sivua. Se oli oivan novellimainen, kerronnaltaan hyvin koossa pysyvä, riittävän arvoituksellinen, oli luontoa, oli ihmissuhteita. Melkein tekisi mieli suositella, että se luettaisiin tästä kokoelmasta ensimmäisenä. Ettei vahingossa jäisi lukematta. (Enkä täten ihmettele lainkaan sitä, että Jänis on palkittu v. 2011 Ruotsin suurimmassa novellikilpailussa, kuten kustantajan kirjaesittely kertoo.)

Koko kirjassakin Laitila Kälvemark on onnistunut vangitsemaan novelleihinsa koskettavia ihmisiä ja tapahtumia. Aitoja, eläviä, vaikkakin jotain ehkä elämästään kadottaneita. Tapahtumista kerrotaan vain hieman liikaa aina saman kaavan mukaan. Niinpä teoksen loppupuolella lukija alkaa jo arvailla, mitä tässäkin novellissa ehkä tapahtuu. Pieni soraääni sisältäni nousee siis siitä, että monet novellit ovat turhan samankaltaisia.

Tämä oli hyvä esikoisteos, joten jään toivomaan jatkoa kirjoittajan kirjailijauralle. Mutta en oikein osaa selittää, miksi tästä edes pidin. Jos joku kirjan lukenut osaa auttaa, niin saa yrittää avata asiaa minullekin.

18. lokakuuta 2012

Mäkelä: Ihmisen olosijat

On vaarallista väittää kirjaa jonkinlaiseksi, luokitella se. Tämän kirjan tapauksessa ongelmia tuli siitä, että kuvitteli avaavansa esseeteoksen, mutta saikin satunnaisen kokoelman kirjoituksia yksien kansien välissä. Ennakkoluuloinen lukija pettyy, kun takakansi- ja muu mainonta on harhaanjohtavaa.

Matti Mäkelä
Ihmisen olosijat (WSOY, 2011)

Lisäksi tuli kuviteltua, että Matti Mäkelä kirjoittaisi oikeasti siitä, missä asennoissa ihminen elämänsä viettää. Jotain sen kaltaista luvataan sekä etu- että takakannessa. Mutta ei, olisi pitänyt ottaa tämä varoitus vakavasti: "teos, jossa pitkät ja lyhyet, punnitut ja äkäiset tekstit on heitetty koriin vapaassa järjestyksessä". Se nimittäin kuvaa teosta, jossa ei tunnu olevan päätä, punaista lankaa eikä häntää, mutta paikoin sentään pilkistää Mäkelän taito kuvata ihmisen elämää nautittavalla tavalla.

Aloitan pahimmasta. Tämä ihmisen olosijoja ja asentoja näennäisesti käsittelevä kirja sisältää yhden julkaisemattoman mielipidekirjoituksen toimittajien sidonnaisuuksista jälkisanoineen. Se on vieläpä yksi kirjan pisimmistä teksteistä. Ei näin. Sitä ennen on 12 rivin mittainen teksti maaseudun tulevaisuudesta, jonka sisällöstä en kerro sen enempää, sillä siinä ei ole juurikaan kertomista.

Kirjasta jää hyvä muistijälki lopulta vain aivan muutamasta tekstistä. Jää mieleen kuvailu siitä, kuin kannonnokassa istutaan suunnittelemassa, jää mieleen jokin ajatus pyörän päällä istumisesta. Mutta näissäkin jää silti se tunne, että Markku Envall kirjoittaisi saman paremmin.

Joku varmaan haluaisi kieltää mäkelämäisiltä miehiltä kirjojen kirjoittamisen. Mäkelä kirjoittaa vääristä asioista (kuten seksistä väärällä tavalla), ja on myös väärässä. Minua jää häiritsemään se, ettei hän saa kirjoitettua väärässäoloaan edes niin, että tulisin pohtineeksi, josko hän sittenkin olisi oikeassa. Sellaista kirjaa olisi ollut mukavampi lukea.

15. lokakuuta 2012

Mainoksia (ääni)kirjoihin

Britit ovat Klaava.fi -sivuston mukaan valmiita hyväksymään mainokset kirjoihin. Äänikirjoissa mainokset olisivat kaikista tehokkaimpia, ts. vaikeimmin ohitettavia. Ehkä näemme tai kuulemme joskus vielä jotain tällaista.

***
Astuin ulos ja aurinko häikäisi silmiä. Edulliset silmälasit tulevat nyt Nisseniltä. Osta moniteholasit, saat aurinkolasit voimakkuuksilla kaupan päälle. Seisoin hetken pihalla ja katselin kirkon jyrkkää kattoa, olisikohan ollut sekin Hämeen kattourakoinnin tekemä, vieressä kohoavaa kellotapulia. Ajattelin ilmaan kohoavaa sateenvarjoa, sen keveää lentoa, jos vain seuraisin sitä tarpeeksi pitkään, en päästäisi irti.

Sarah virittelee myssyä ja sateenvarjoa ja hiuksia ja ilmettä kirkkoa varten, hän on vanhetessaan - hidasta sinä vanhenemista Vinkkilän luomutuotteilla, nyt kaikki hivenaineet miinus kaksikymmentä prosenttia verkkokaupastamme - ruvennut juoksuttamaan Jumalaakin vaikka ennen viis veisasi. Kun tuuletetaan ja paukutetaan höyhentäkkiä ja viisi haituvaa lentää ilmaan, hän uskoo että taivaalliset sotajoukot ovat liikkeellä.

Osta sinäkin uutta Pirkka-marjamysliä aamiaispöytääsi. Sillä päivä alkaa virkeästi kuin tämä romaani. Juuri tuona aamuna hän jäi istumaan aamiaispöytään hieman pidemmäksi aikaa kuin yleensä. Sanomalehdessä oli Stig Degermanin runo. Hän tunsi sen hyvin. Suomalainen.com - siellä hyvät runokirjat on. Luultavasti Siri oli lukenut sen hänelle.

***
Mainokset ovat silmissämme jatkuvasti. Emme voi välttyä mainostajien tuottamilta aistiärsykkeiltä juuri missään. Ei etenkään kaupungeissa. Kirja on vielä nykyisin myös pakomatka mainosvapaaseen maailmaan. Toivottavasti se säilyy sellaisena. Minä en halua mainoksia kirjoihin, vaikka siedänkin ne sanomalehdessä.

(Lainaukset kirjoista tässä järjestyksessä: Haahtelan Katoamispiste, Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri, Åsbackan Urkujenrakentaja)

7. lokakuuta 2012

Gallego: Valkoista mustalla

"Minä kasvoin, luin kasan erilaisia kirjoja, ja pidän itseäni hyvin viisaana. Kiitos opettajille, jotka opettivat minut lukemaan. Kiitos neuvostovallalle, joka kasvatti minut. Kiitos viisaille amerikkalaisille, jotka keksivät tietokoneen. Kiitos, että voin kirjoittaa tämän tekstin vasemman käteni etusormella."

Ruben Gallego
Valkoista mustalla (Sammakko, 2003/2006)

Ruben Gallego syntyi Venäjällä. Hän joutui eroon perheestään jo aivan pienenä ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa useissa eri lastenkodeissa Venäjällä. Ruben ei kyennyt kävelemään eikä hänen kätensäkään - kuten alun lainauksesta käy ilmi - olleet täysin toimintakykyiset. Gallego kertoo kirjassaan elämästään lastenkodeissa, joissa olosuhteet olivat alkeelliset eikä Rubenin kaltaisilla vaikeavammaisilla ollut erityistä arvoa. Gallego pelkäsi kymmenvuotiaasta lähtien sitä, että joutuu oppivelvollisuusajan jälkeen 15-vuotiaana vanhainkotiin, jossa "ei elä talven yli".

Takaliepeessä on perinteiseen tapaan lainauksia kirja-arvioista. Niistä löytyy mm. lause: "Tämä kirja muuttaa lukijan maailmankuvan." Paljon sanottu, mutta ymmärrän, miksi joku on niin kirjoittanut. Kirjan kertomuksista  (kirjahan koostuu pääosin lyhyistä, muutaman sivun mittaisista muisteloista) mieleeni jäi sellainen, jossa lastenkodin jalattomat ja/tai kädettömät pojat ihmettelivät, miksi terve ihminen oli lopettanut erään tappelun siinä vaiheessa, kun hänen polvensa oli lähtenyt sijoiltaan. "He eivät millään voineet ymmärtää, miksei poika ollut tapellut jalka murtuneena." Kun ei ole mitään menetettävää, kaiken näkee mahdollisuuksina. Kun on paljon menetettävää, pienikin menetys voi saada kadottamaan mahdollisuudet näkyvistä.

Minun maailmankuvaani kirja ei muuttanut. Siitä huolimatta se on vaikuttava kuvaus siitä, mitä ihmiset voivat tehdä ihmisille. Gallego ei saarnaa, ei tuomitse ketään. Hän kertoo, mitä hänelle on tapahtunut. Lukija saa itse tehdä johtopäätökset.

Tämä kirja on tarinakirja. Sen ydin on siinä koskettavassa kertomuksessa, jonka Gallego kertoo omasta elämästään. En sanoisi, että kirja olisi tyyliltään hienosti kirjoitettu tai että siinä olisi mielenkiintoinen tai vetävä rakenne. Kun juuri ennen tätä olen lukenut kirjan, joka oli rakenteeltaan ja sujuvuudeltaan hieno (Timonen: Aika mennyt palaa) ja kirjan, jonka tyyli oli omintakeinen ja samalla lähes ainoa syy lukea kirja (Riikonen: Nelisiipinen lokki), jään miettimään, olisiko se jo täydellinen kirja, jossa nämä kolme asiaa olisi yhdistettynä samassa romaanissa.

6. lokakuuta 2012

Riikonen: Nelisiipinen lokki

Sain eilen illalla luettua loppuun kirjan, jonka kirjoittaja on kirjoittaessaan ollut todennäköisesti nuorempi kuin kukaan muu kirjailija, jonka tuotantoa olisin tänä vuonna lukenut. Tämän yksityiskohdan toki tajusin vasta luettuani, päästyäni takakanteen saakka, jossa tekijän syntymävuosi mainittiin. Siihen asti jonkinlaisen muistikuvan ja kirjan tyylin vuoksi olin jo ajatellut, että kirjoittaja on nuori.

Matias Riikonen
Nelisiipinen lokki (Gummerus, 2012)

En ole oikein varma, miksi kirjan nimi on Nelisiipinen lokki. Tällä kirjalla, joka oli kuin kirkuva ja lentävä lokki, joka päästelee jätöksiään mihin vain, oli siipiä paljon enemmän. Niin paljon, että aluksi, kun niistä yritti pysyä laskuissa, se ei onnistunut. Loppupuolella tällaisesta seikasta ei enää välittänyt. Luki vain.

Nelisiipinen lokki alkaa koulusta. Ja alkaa niin tehokkailla kuvauksilla, että niiden kautta sai peruskouluaikojensa - joista alkaa olla jo aikaa - koulun ruokalan tuoksun muistiinsa. Siis nimenomaan sinä päivänä, kun ruokana oli kanaviillokkia. Mutta koulu ei kuitenkaan ole kuin kulissi. Ihmisistä tässä kirjoitetaan.

Ihmiset eivät saa yhteyttä toisiinsa. Itseensä yrittävät saada, tai omaan ruumiiseensa, mutta eivät onnistu siinäkään. Riikonen kirjoittaa ruumiillisista ihmisitä. Nämä olennot eivät siis ole mitään sivistystään esitteleviä, henkistä hyvinvointia tavoittelevia valkokaulustyöläisiä, vaan ihmisiä, joilla on tarve tuntea toinen lähellään, saada purettua tyttökalenterin aiheuttamat paineet ja joiden on putsattava wc-istuin ennen pyhää toimitusta.

Riikosen romaani on outolintu. En tiedä, mihin lokeroon se asettuu tai on asettumatta. Sivun mittaiset "virkkeet" toivat välillä mieleeni Esko Raennon kirjat, jokin tekstin tyylissä toi muutaman kerran mieleeni Janne Kortteisen viime vuonna ilmestyneen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa -teoksen. (Jota tosin en ole lukenut, mutta josta olen kuullut ja lukenut, joten viittaukseen voinee suhtautua varauksin.) Tämän romaanin perusteella voisi luulla, että Riikonen kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka ovat aloittaneet kolmella runokokoelmalla, mutta ei kai niitä runokokoelmia tuossa iässä ole vielä ehtinyt tehdä. Ehkä näemme niitä myöhemmin.

Tähän loppuun yritin laittaa näytteen kirjasta luettuna. En osannut. Tarkoitus ei ollut antaa näytettä kirjasta, vaan siitä rytmistä, jolla pääni alkoi lähes väkisin lukea Riikosen tekstiä. Tämä "päänsisäinen" lukutahti oli konemainen, ehkä hieman rap-henkinen. En lukenut kirjaa kuin tavallista romaania, vaan kuin hieman outoa sanataidetta. Ehkä se sitä olikin.

3. lokakuuta 2012

Timonen: Aika mennyt palaa

Kun tavoitteena on lukea tämän vuoden esikoiskirjoja, ja yksi sellainen ilmestyy kirjablogistina tuntemaltani kirjailijalta, niin pakkohan kirja on lukea. Siitäkin huolimatta, että kirja ei välttämättä muussa tapauksessa olisi eksynyt lukulistalleni.

Karoliina Timonen
Aika mennyt palaa (Tammi, 2012)

On nainen, joka muuttaa perheensä kanssa Euroopasta Atlantin taakse miehen työn vuoksi. Ja on toinen nainen, joka on tullut aiemmin saman meren yli. Näiden kahden naisen tarinaa seurataan kahdessa eri aikatasossa, omina lukuinaan. Molemmat naiset kamppailevat äitiytensä ja naiseutensa kanssa. Naisia yhdistää se, jälkeen elävä näkee unia siitä, joka on elänyt ennen. Aika odotetusti - tai siis näin kirjoitan nyt, mutta en muista, odotinko sitä oikeasti - teema kehittyy jälleensyntymän ajatukseen. (Kirjan lukemisesta on yleisestä bloggaustavastani poiketen vierähtänyt jo pari viikkoa.)

Miesnäkökulma. Tästä on kirjoitettava. Kirjasta puuttuu se kokonaan. Kirjan kaikki keskeiset henkilöt ovat naisia. Toki aviomiehiäkin on, mutta he eivät ole keskeisiä henkilöitä. Naiset kertovat kirjassa senkin, mitä mies on. Varsinaisesti tämä ei ole mikään ongelma, mutta on osaltaan vaikuttamassa siihen lukiessa syntyvään tunnelmaan, että ei tätä kirjaa kyllä kovin moni mies taida lukea. Tai ainakaan kirjasta pitää. Minun paheeni on se, että naisten kirjoittamat kirjat ovat lukemistossani vähemmistössä, mutta Aika mennyt palaa oli jotenkin erityisesti nii-in naisen kirjoittama.

Timosen teksti on hyvää. Joskus minulle tulee esikoiskirjailijoiden ensimmäisiä teoksia vähän sellainen tunne, että kyseessä ei ole ihan valmis kirja. Nyt sitä ei tule. Vaikutelma saattaa tulla siitäkin, että aihevalinnassa on tiettyä rohkeutta. Mutta pääasiassa se syntyy siitä, että kirja vain nyt on kirjoitettu niin, että sitä on helppo lukea. Se vei mukanaan, vaikka en kirjan kaikista teemoista innostunutkaan.

Moitimme tunkkaisen keskiluokkaista ilmapiiriä. Kiitämme mielenkiintoista teemaa sekä hyvää luettavuutta.