Pelo: Taivaankantaja

"Kuolon alhossa, murheen laaksossa, laulaa Vendla niin, ettei kukaan kuule, mutta silti niin lujaa, että hän ei itse kuule mitään muuta. Tekee mieli puristaa Maannon kädestä kuin Maammo puristaa häntä, puristaa se rikki. Kun he tulevat Kalanaisen eteen, Vendla tietää, että nyt se on sanottava se sana joka sanotaan. Se on sana, jolla Herran Jeesuksen omat tervehtivät toisiaan."

Riikka Pelo
Taivaankantaja (Teos, 2006)

Vendla on pieni tyttö pienessä kylässä 1960-luvun lopulla. Häntä kasvattaa Maammo, isoäiti, sillä Pieta-äiti on ajettu pois äpärälapsen vuoksi. Kylässä tuntuu vahvasti vaikuttavan uskovaisten yhteisö, johon jollain tapaa Maammokin kuuluu, vaikka hänen syntejään kirjassa välillä kaivellaankin.

Tarina keskittyy muutamaan päivään, jolloin kylän koululla pidetään isoja seuroja. Samalla Vendla kulkee omissa oloissaan ja ajatuksissaan metsässä ja niityllä lehmän kanssa. Ihmisenpoika (Vendla nimeää ihmisiä huvittavan mielenkiintoisella tavalla: Rättärityttö, Taivaanmies, Kalanainen), joka on jumalaton entinen rauhanturvaaja, osuu Vendlan kanssa samaan kohtaan useamminkin. Hänestä muodostuu Vendlalle merkittävä hahmo. Seuroissa Vendlaa ollaan siirtämässä isoon perheeseen, kun Maammo ei enää hänestä osaa huolehtia. Kaikki tämä nähdään kirjassa pääosin Vendlan silmin.

Pelon kirja on lyhyt, ja se tuntuu tarinaltaan vielä kokoaankin lyhyemmältä. Ehkä se johtuu siitä, että tapahtumia ei paljon ole, vaan osa kirjan pituudesta tulee Vendlan ajatuksenjuoksun seuraamisesta. Kirjan loppupuolella toki on pidempi kohtaus, kun yhteisöä kohtaa onnettomuus: lapsia on pudonnut jokeen, ja heitä naarataan sieltä. Tämän tapahtuman ympärille koko tarina tuntuu kietoutuvan, kun naaraamassa on sekä uskovaisia että kylän muuta väkeä. Voisi jopa ajatella niin, että ne lapset, joiden olisi joku toivonut pelastuvan, hukkuvat, ja toisinpäin.

Kustantajan esittelystä tai mistään arviosta en ole viittausta asiaan löytänyt, mutta asia näyttää silti selvältä. Pelon kuvaama uskonnollinen yhteisö on selvästi lestadiolainen. Siitä kertovat laulut, joita Vendlakin laulaa, tervehdyssanat, synninpäästön julistuksen sanat. Siitä kertoo myös julkirippi, jota Maammo joutuu tekemään. Näistä uskovaisista ei kirjasta kovin kaunista kuvaa saa. Tosin tällä hetkellä lestadiolaisuuden julkinen kuva on muutenkin hieman säröillä.

Pelon romaani oli Runeberg-ehdokkaana ja sai Tiiliskivi-palkinnon. Sen ilmestymisestä on kuitenkin jo yli viisi vuotta eikä seuraavaa ole näkynyt. Jääköhän tämä ainoaksi Pelon kirjaksi?

P.S. Tänään, reissun tuoman bloggaustauon jälkeen lisätty myös:
Satu Grönroos: Lumen syli
Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini