Hautala: Kansalliskirja

Jos olisi joku HS:n esikoiskirjapalkintoa vastaava palkinto kirjailijoiden kolmansille teoksille, Kansalliskirja varmaankin olisi tänä vuonna ehdolla. Niin hyviä arvioita siitä on blogeihin ilmestynyt. Mutta minulle tämä kirja oli suuri pettymys.

Turkka Hautala
Kansalliskirja (Gummerus, 2012)

Kirja on täynnä yhdestä kahteen sivua lyhyitä tarinoita "arkisesta Suomesta". Siitä, jossa ei varsinaisesti pönötetä eikä etsitä glooriaa, vaan vain ollaan. Lähdetään baariin katsomaan peliä, tuijotetaan ikkunasta mäkihyppytornia.

Minä en oikeastaan usko, että tällaista kirjaa olisi julkaistu kenenkään esikoisteoksena, mutta valmiin kirjailijan nimellä tällaista voi myydä. Sillä tämä tuntuu jotenkin kummalliselta. Nämä eivät ole oikein novelleja, eivät oikein pakinoita. Tekee mieli kuvailla niitä sutaisuiksi. Osassa toki tuntuu olevan joku idea, mutta liian harvassa, että tästä kirjasta voisi pitää.

Sukulaisuutta tähän kirjaan tunnen löytäväni Phileppe Delermin teoksista, mutta ne sytyttävät paljon enemmän. Tai jos sitä piilevää hauskuutta haluaa, niin mieluummin luen Markus Kajon pakinointia. Hautalan tekstit ovat jotain, mistä ei saa otetta. Tai sitten en tunnista sitä Suomea, mitä hän yrittää kuvata. Tai: pidän sitä, mitä hän kuvaa, liian selvänä. En näe hienoutta siinä, että se on arkisesti kirjoitettu kirjan kansien väliin.

Nyt kolmen kirjan Hautala-putki on ohi. Syvällisempää tekstiä kirjoista ja kirjoittajasta tulee joskus myöhemmin, kun ajatukset ovat hautoneet itsensä.

Hautala: Paluu

Toisessa romaanissaan Turkka Hautala palaa Saloon: kaupunkiin, jonka nimeä kantavaan pikkukaupunkiin hän sijoitti ensimmäisen romaaninsa Salo. Ja tässä romaanissa hautalanikäinen päähenkilö Väinö Linna palaa Saloon: näennäisesti etsimään isäänsä, mutta lopulta lähinnä muistelemaan menneitä.

Turkka Hautala
Paluu (Gummerus, 2011)

Hautala on tässä kirjassa tehnyt lukijan kannalta ikävän tempun. Hän kirjoittaa itsensä ikäisestä miehestä. Kun juuri ennen kirjan lukemista olin nähnyt pätkän Hautalan haastattelua, luin kirjaa selvästi hautalankasvoisesta päähenkilöstä. Osittain tämä yhteenliittymä selittyy silläkin, että Väinö kärsii sosiaalisesti kömpelyydestä eikä puhuminen vieraille ihmisille ole aina helppoa. Ja kirjailija Hautala ei tuossa haastattelussa vaikuttanut varsinaiselta supliikkimieheltä.

Kirjassa on neljänlaisia osia. Ensinnä on tarina Väinöstä "nykypäivän" Salossa (jota, kaupungin nimeä, ei tosin missään vaiheessa suoraan mainita). Sitten on lapsuus- ja nuoruusmuisteloita. Kolmantena on Väinön isän muistelmatyylisiä päiväkirjamerkintöjä. Ja neljäntenä Väinön ja Eeva-siskonsa puhelinkeskusteluja. Minulle tämä mosaiikki ei toiminut. Vaikka jokaisella näkökulmassa on oma tehtävänsä, jotain siinä on silti liikaa. Lapsuusmuistot ovat välillä liian pitkiä, niiden yhteys nykyiseen ehtii katketa. Puhelut ovat jotenkin irrallisia, niiden sisällön kai olisi voinut kertoa muutenkin.

Tuo mosaiikin epäsymmetria johtuu toisaalta siitä, että kun kirjassa on oikeastaan selkeä loppuhuipennus, tarina ei tunnu etenevän sitä kohti. Se olisi voinut hyötyä tiivistämisestä.

Isä on alkoholisti. Poikakin juo saavuttaakseen tilan, jossa uskaltaa puhua. Alkoholista keskustellaan monessa yhteydessä, monessa porukassa. Selvyyttä ei tule siihen, miksi suomalaiset juovat. Eikä oikein siihenkään, miksi kirjassa juodaan. Alkoholi on kuitenkin jatkuvasti läsnä.

Jos lukisin tämän kirjan joskus uudestaan, ennen sitä pitäisi lukea Bukowskia, sillä hänet on kiedottu tähän kirjaan ja etenkin Väinön isän tarinaan niin, että uskoisin B:n tuntemisesta olevan iloa kirjaa lukiessa. Nyt tämä meni näin paljailtaan. Ja jätti hieman väljähtyneen maun.

Seuraavana lukulistalla on joka tapauksessa tuore Kansalliskirja.

Hautala: Salo

Mää puhu iha kene kans vaa. - -
Muut ei ol sellassi. Nee karssi osa ain poies. Sää muistas yhre tai kahre niist kasvoist jokka tule päiväs vasta. Jos sun pitä jolleki jotta sanno sää valittes sen tavallisimma tai tyylikkämmä näköse. Töis sää puhus vaan harval, niitol siä nii paljo, nii sää ittelles perusteles. Viä harvemmi sää kutsus kylää. Juhlis ja semmosiski sää tees helpoimma kaut: sää menes sel lua jonka tunnes entuurestas tai tiäräs mutkattomaks seuramiäheks.
Jokku valita joka kert. Huamata ain.
Jokku karssiutu ain poies.


Turkka Hautala
Salo (Gummerus, 2009)

Turkka Hautalan esikoisromaani oli heti ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi vuonna 2009. Kalevi Jäntin palkinnon Hautala myös sai. Hän oli ehtinyt aiemmin pärjätä J.H. Erkon kirjoituskilpailussa ja Martti Joenpolven novellikilpailussa. Tuon vuoden 2008 novellikilpailun parhaista kootun antologian luin aiemmin tänä vuonna.

En enää tarkasti muistanut, millainen Hautalan novelli oli. Yllättäen se tuli vastaan osana tätä Hautalan 10-osaista episodiromaania. Antologian novelli oli - toki hieman erilaisena - nyt yksi kymmenestä romaanin episodista. YLE:n Elävästä arkistosta löytyneen haastattelun myötä sain tietää, että kyseinen henkilö - sillä henkilöiden pohjalle nämä episodit rakentuvat - oli ensimmäisenä kirjailijan päässä syntynyt.

Salo kertoo suomalaisesta pikkukaupungista. Ei siis nimenomaan Salosta. Eikä edes oikeastaan siitä kaupungista, vaan ihmisistä kaupungissa, heidän mielenmaisemistaan ja siitä, miten noista maisemista toisaalta kutoutuu kokonainen kaupunki. Mukana on maahanmuuttaja, grillimyyjä, lehdenjakaja... pääosin sosioekonomiselta asemaltaan ei-niin-yleisesti-arvostettua väkeä. Kirja tosin alkaa ehkä yhden koko kunnan rikkaimpiin kuuluvan miehen näkökulmasta.

Hautala onnistuu kertomaan näiden ihmistensä, hahmojensa kautta varsin osuvasti suomalaista yhteiskuntaa ja ihmisten välisiä suhteita. Välillä tosin tuntuu, että kerronta on painumassa kliseisyyden kuoppiin. Tämä johtunee siitä, että osa kuvatuista ihmisistä tuntuu olevan juuri sellaisia kuin heidän yleisesti kuvitellaan olevan. Mutta jollain konstilla, ehkä osin huumorin voimin, Hautala nostaa tarinaa ylös niistä kuopista, johon se melkein on putoamassa.

Suurin ansio kirjassa on kai se, kuinka hyvin siinä päästään ihmisten iholle. Toisena ansiona edelliseen liittyen pitäisin sitä, että varsin hyvin päästään kiinni täysin erilaisten ihmisten ajatusmaailmoihin. Kolmantena Hautala osoittaa kykenevänsä kirjoittamaan monella tavalla, sillä kerrontatapa - murre yms. - vaihtelee romaanissa.

Seuraavaksi lukulistalla ovat Hautalan viime vuonna ilmestynyt romaani Paluu sekä juuri ilmestynyt Kansalliskirja. Niiden lukemisen jälkeen ajattelin paneutua kirjailija-Hautalaan vielä tarkemmin.

P.S. Alun lainaus on paikalliselta pikkukaupunkihullulta, jonka lyhyet, murteelliset tarinat on kirjassa sijoitettu varsinaisten episodien väleihin. Kyseinen kohta jäi kirjasta mieleeni kaikista selvimmin.

Queneau: Tyyliharjoituksia

Raymond Queneuan kirja Tyyliharjoituksia kuuluu Ranskan myydyimpiin kirjoihin. Siinä kerrotaan ruuhkabussissa tapahtunut pikku sattumus 99 kertaa tyylilajia vaihdellen. Idean tähän kirjaan Queneau sai kerran konsertissa istuessaan. Musiikkiesityksessä samaa teemaa muunneltiin loputtomiin, joten Queneau arveli, että samoin voi tehdä myös kirjallisuudessa.

Minä luin tämän kirjan eräänä sunnuntaipäivänä. Kirja ei ollut luettavana nautinnollinen. Se puudutti. Suosittelisin sitä lähinnä kirjoittamisen oppaaksi.

Raymond Queneau
Tyyliharjoituksia (Otava, 1973/1993)

Sen yhe ranskalaise kirjaa on myyty vissii tosi palijo. Vaikka eihä siinä oo mittää ideaa. Sama pikkujuttu siitä mitä tapahtu onnikassa kerrotaan melekee sata kertaa eri tavvoilla. Jostain mussiikkijutusta saanu se kirjottaja sen idean.

Mää ku luin sen yks sunnuntai niin en pitäny. Iha tylsä. Ehkä jolleki joka kirjottaa voisin sanoa että lueppa.

Ranska on eurooppalaisen sivistyskulttuurin kehto. Yksi tämän kulttuurin hedelmä on filosofi Queneaun moderni klassikko Exercises de style, jossa eräs pieni tapahtuma kuvataan 99 eri tyylilajin keinoin. Kirjailijan kerrotaan saaneen idean tähän kirjaan konsertissa barokkimusiikkia kuunnellessaan.

Eräs suomalainen lukija nautti teoksen sunnuntaina 25.3.2012. Hän ei kyennyt nauttimaan teoksesta, vaan totesi sen olleen puuduttavaa luettavaa. Kirjaa voinee hänen mielestään pitää paremmin opaskirjana kirjoittamiseen.

Olipa kirja
Lyhyt juttu muunnellen
Monella tavalla
En nauttinut, puudutti
Skriivaajille suositan

Olikohan se ehkä espanjalainen, tai varmaankin ranskalainen? Sukunimi alkoi ehkä W:llä, tai sittenkin Q.lla. Kirjaa on kuitenkin myyty jonkin verran, ehkä paljon. Siinä kerrotaan sama juttu 88 tavalla, ei kun oliko se 99? Idea tähän kirjaan oli tullut teatterissa, anteeksi, konsertissa. Ja sitten tämä tyyppi oli ajatellut että samaa voisi kokeilla ruoanlaitossa. Tai kirjallisuudessa, en nyt ole ihan varma.

Minä luin tämän kirjan yhtenä lauantaina tai sunnuntaina. Ehkä en nauttinut siitä, ehkä nautin. Mielestäni se voisi paremmin toimia oppaana lukemista harjoittelevalle. Mitä minä sanoin? Kirjoittamista tarkoitin.

Fiksummin tästä kirjasta on kirjoitettu mm. Amman lukuhetkessä.

Bosco: Ylitys

Ensikosketukseni kirjaan oli Radio Helsingin Norsuradiossa 28.2. käyty keskustelu, jossa toimittaja Anna-Stina Nykänen ja sosiologi Arto Tiihonen keskustelivat urheilusta ja vähän Boscon tuoreesta kirjastakin.

ASN: "Se on siitä harvinainen, siis että siinä huippu-urheilija itse kirjoittaa omista kokemuksistaan. Ja se kuvaa hirveen hyvin sitä kasvamista urheilusuvussa, jossa koko perhe ja kaikki ympärillä pyörii lapsesta lähtien urheilun ympärillä..." AT: "Millä tavalla kaikki merkitykset siinä elämässä liittyy jollakin tavalla urheilemiseen..." ASN: "Bosco kuvaa jotenkin siinä hirveen hyvin sitä että se on niin itsestään selvää se urheilun maailma, ja se että tuntikausia päivässä jo pikkutyttönä uhrataan siihen..." AT: "Joo, ja se on itsestään selvää siis, kun siinä maailmassa niinkun se on se ilma jota hengität, se on se kulttuurinen kitti, joka yhdistää sun tekemisen, olemisen, identiteetin, ystävät. Ja sen ulkopuolella on niinku sitten kauhean vaikea löytää – ei yksinkertaisesti oo edes aikaa - mutta ei tavallaan myöskään tajua sitä, miksi toiset on erilaisia..."

Manuela Bosco
Ylitys (Teos, 2012)

Minulle Manuela Bosco oli tähän asti penkkiurheiluharrastuksen vuoksi tuttu nimi. Tosin en nyt olisi muistanut, että hänen 60 m:n aitajuoksun ennätyksensä on 8,12 tai että hän oli mukana Sydneyn kisojen pikaviestijoukkueessa, joka pääsi välieriin. Mutta nimi on tuttu, ja tarina nimen takana - niin ajattelin - avaisi varmasti mielenkiintoisella tavalla maailmaa urheilijan pään sisältä. Ja se todella tapahtui.

Manuela on ollut viime aikoina otsikoissakin. En lue iltapäivälehtiä, en oikein tiedä, mistä siellä on puhuttu. Mutta koska kirjassa kerrotaan hänen itsemurha-aikeistaan, se toki herättää keltaisten toimittajien mielenkiinnon.

Kirja on kirjoitettu yllättävän hyvin, muistelmateokseksi se on paikoin jopa loistava, vaikka ihan joka hetki ei kirjassa kiinni pysynytkään tekstin, vaan ainoastaan tarinan vuoksi. Kiinnosti, millaista on nuoren urheilijan elämä, kun harjoittelu vie kaiken ajan, kun urheilu on tärkeämpää kuin mikään muu. Mitä se vaatii? Kiinnosti elämä kahden kulttuurin, italialaisen ja suomalaisen välissä. Kiinnosti, miten kehittyy (valmentaja)isän ja tyttären suhde, sillä siitä tämä kirja paljolti kertoo.

Mitä ajattelin kirjan luettuani? Ajattelin, että lopetan urheilun seuraamisen. En halua olla mukana koneistossa. Ajattelin, että noin vahva omistautuminen mille tahansa asialle on vaarallista. Sanotaan, että tullakseen huipuksi missä tahansa asiassa on harjoiteltava 10 000 tuntia. Kannattaako ihmiselämää kaikkine nautintoineen, iloineen ja suruineen uhrata minkään yksittäisen asian vuoksi? Oli se sitten tiede, taide, politiikka tai urheilu.

Hotakainen: Jumalan sana

Juoksuhaudantie oli minulle merkittävä kirja. Se teki minulle Hotakaisesta merkittävän kirjailijan. Asemaa betonoitiin lukemalla Ihmisen osa. Molemmat kirjat kertovat osuvasti, hauskasti ja oivaltavasti suomalaisesta yhteiskunnasta, maailmasta. Tätä samaa odotin Jumalan sanalta, joka nimensä puolesta tuntuu jatko-osalta Ihmisen osalle. Petyin. Suuret odotukset ensin hieman nitkuivat, kunnes tuli niiden aika romahtaa jossain kesken romaanin.

Kari Hotakainen
Jumalan sana (Siltala, 2011)

[Toimituksen huomio: Blogisti on niin pettynyt tähän kirjaan, ettei jaksa selostaa sitä kovin pitkästi.]

Investointipankkiiri Hopeaniemi istuu kivellä ja katsoo maailmaa. Kivi on Saariselällä. Tuhkapilvi estää lentämisen Helsinkiin, jossa pitäisi olla elämän ensimmäisessä tv-haastattelussa. Apuun tulee Hopeaniemen isän vanha autonkuljettaja Armas, jonka kanssa Hopeaniemi taittaa matkaa Suomen läpi kohti Pasilan studiota.

[Välihuomio: Ihmettelin koko kirjan ajan, miksi Saariselältä Helsinkiin piti ajaa vitostietä eikä nelostietä. Jaguarillakin ajettuna itäisempi reitti on ainakin 80 km pidempi. Tätä ei mitenkään selitetty kirjassa.]

Matkalla kuunnellaan isän opetuksia, puhutaan kovasti Raamattuun viitaten (kertojasta riippumatta), uneksitaan, näytetään lukijalle palasia jostain puheesta, jonka merkitys jää minulle aivan vieraaksi, selostetaan musiikkia. Pysähdytään, jatketaan matkaa. Kunnes ollaan perillä. Pasilassa siis, ei kai oikeastaan missään muussa mielessä perillä.

Kirja jättää minut tyhjäksi, kylmäksi. Jättää tyhjäksi kuin se, minkä mukaan on tullut nimetyksi: Jumalan sana.

Kirjasta ovat enemmän pitäneet ja paremmin kirjoittaneet ainakin Salla, Noora, Jori, Morre, Kirahvi ja Yksisarvinen. Kaikki tuntuvat pitäneen kirjasta ainakin jonkin verran. Miksi minä en? Oliko odotukset kohtuuttomat vai eikö tällaista nykyaikakritiikkiä ja verbaalista tykitystä vain olisi sopinut lukea yksinkertaisen tyylikkään keskitysleirikuvauksen jälkeen? Samanlainen olo on jäänyt joskus jonkun muun kirjankin jälkeen. Olkoon. Siirrytään eteenpäin. Seuraava kirja on jo kesken. Tai kaksikin. Vai kolme.

Kertész: Kohtalottomuus

Matka Suomesta Auschwitziin ja takaisin, hotellit, pääsyliput museoon ja kaikki muu maksavat paljon. Imre Kertészin kirjan Kohtalottomuus saa kirjastosta lainattua ilmaiseksi. Nyt heti lukemisen jälkeen tuntuu, että kirja, jossa kerrotaan elämästä keskitysleireillä, vaikutti minuun paljon enemmän kuin vajaa kahdeksan vuotta sitten tehty vierailu Auschwitz-museossa. Kirja osoitti voimansa.

Imre Kertész
Kohtalottomuus (Otava, 1975/2003)

Kirja on tarina nuoresta unkarilaisesta juutalaispojasta, joka toisen maailmansodan loppuvaiheessa joutuu kesken arkisen matkan reissulle, joka johtaa keskitysleireille, mm. Auschwitz-Birkenaun leirille.

Etenkin kirjan alkupuolella tulee ajateltua kaikkea sitä, mitä lukijana tietää, mutta poika ei tiedä. Se ajatus toki kantaa kirjaa muutenkin: poika ei ole käynyt museossa, jossa kerrotaan leirin kauhuista. Hän tarkkailee maailmaa sen hetkisten pojanaivojensa kautta. Kun lukija tietää, että Auschwitz ei ollut mikään hyvä ja kaunis paikka, poika ei sitä tiedä.

Ulkoa kuulin sen sijaan lähestyvää kopinaa, ovien pauketta, junasta ulos tunkeutuvien matkustajien äänten sorinaa, ja nyt minun oli myönnettävä, ettei tosiaankaan ollut epäilystä siitä, ettemmekö olisi olleet perillä. Olin toki iloinen, luonnollisesti...

Pojan kautta keskitysleirien elämää kuvataan toteavasti, kiihkottomasti, ilman minkäänlaista osoittelevuutta tai jälkikäteistiedon tuomaa moraalista paatosta. (Ja jotenkin aivan älyttömän hienosti.) Ja samalla näytetään se, että kun todella on jossain maailmassa sisällä - nyt siis keskitysleirillä - niin ihminen alkaa tehdä tulkintoja sen maailman säännöistä käsin. Kertészin teos johti minua filosofisten pohdintojen äärelle. Esimerkiksi pohtimaan sitä, mitä oikein on ihmisyys ja kuinka pitkä matka siitä, että toiset ihmiset luokitellaan muita huonommiksi, on siihen, että heillä ei ole enää ihmisarvoa.

Romaanin rakenne on yksinkertainen. Se kuvaa kronologisesti tapahtumia pojan elämässä. Alussa ollaan kotona Budabestissa, lopussa palataan Budabestiin, siinä välissä käydään vuoden verran keskitysleireillä. Alku ja loppu onnistuneesti kehystävät ansiokasta keskitysleirikuvausta. Alku osoittaa, mistä lähdetään liikkeelle, miten ero juutalaisena muihin ihmisiin alkaa näkyä. Lopussa taas ollaan suurten kysymysten äärellä: pitäisikö unohtaa, miten elämä jatkuu?

Paluu Budabestiin - siis pojan elossa selviäminen - ei ole mikään erityinen juonipaljastus, kun teos on ainakin osittain omaelämäkerrallinen. Kertész on itse kokenut samoja asioita kuin kirjan Gyorgy-poika. Enkä ole kateellinen siitä, että hän on saanut elää sellaisen elämän, josta saa kirjoitettua koskettavia ja vaikuttavia romaaneja. Tai ainakin tämän yhden.

En tarkalleen tiedä, minkälaisia asioita kirjailijan muut teokset sisältävät, mutta tämän kirjan perusteella olen vakuuttunut siitä, että haluan lukea lisää. Nobelin palkinto taannee muidenkin kirjojen laadun.

P.S. Nopealla googlaamisella ainoa blogiteksti kirjasta löytyy Satun luetuista.

TBR100

Tulipas tämäkin tehtyä kuten ajan virrassa elävän blogistin kuuluu. ;)

Listalle näyttää eksyneen kaikenlaista kirjallisuutta omasta hyllystä, muistin kätköistä ja vanhoista pitäisi kai lukea -listoista. Hyvin todennäköistä on, etten listatuista kirjoista ole lukenut kolmen vuoden päästä puoliakaan.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Claes Andesson: Kuvien takana
Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu
Margaret Atwood: Orjattaresi
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Johan Bargum: Syyskesä
Frédéric Beigbeder: 8,99e
Thomas Bernhard: Betoni
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Minna Canth: Työmiehen vaimo
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
J. M. Coetzee: Kesä
Niels Fredrik Dahl: Matkalla ystävän luo
Virginie Despentes: Pane mua
Umberto Eco: Ruusun nimi
Markku Envall: Samurai nukkuu
Jenny Erpenbeck: Kodin ikävä
Monica Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Anna Gavalda: Lohduttaja

William Golding: Kärpästen herra
Giovanni Guareschi: Isä Camillon kylä
Laura Gustafsson: Huorasatu
Joel Haahtela: Elena
Robert Harris: Pompeji
Pirjo Hassinen: Sano että haluat
Ernest Hemingway: Joen yli puiden siimekseen
Nick Hornby: Hornankattila
Kari Hotakainen: Jumalan sana
Kari Hukkila: Kerettiläisesseet

Antti Hyry: Kurssi
John Irving: Garpin maailma
Juha Itkonen: Kohti
Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
James Joyce: Odysseus
Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka
Franz Kafka: Linna
Jaan Kaplinski: Sama joki
Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä
Volter Kilpi: Alastalon salissa

Jaan Kross: Keisarin hullu
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Juhani Känkänen: Elämäni mustimmat hetket
Leena Lander: Käsky
Jean-Marie Gustave Le Clézio: Autiomaa
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Torgny Lindgren: Akvaviitti
Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa
Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin

Toni Morrison: Jazz
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Robert Musil: Mies vailla ominaisuuksia
Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni
Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
Markus Nummi: Karkkipäivä
Antti Nylen: Vihan ja katkeruuden esseet
Sofi Oksanen: Puhdistus

George Orwell: Vuonna 1984
Erno Paasilinna: Tähänastisen elämäni kirjaimet
Ulla-Maija Paavilainen: Sinulle luotu
George Perec: Elämä: käyttöohje
Per Petterson: Hevosvarkaat
Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia
Hannu Raittila: Pakosarja
J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
Philiph Roth: Ihmisen tahra

Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet
Mari Saat: Lasnamäen lunastaja
Asko Sahlberg: Eksyneet
Pirkko Saisio: Punainen erokirja
Hannu Salama: Siinä näkijä missä tekijä
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa
Jose Saramago: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi
Jean-Paul Sartre: Inho
Bernhard Schlink: Lukija
Henryk Sienkiewic: Quo vadis

I. B. Singer: Orja
Wislawa Szymborska: Ihmisiä sillalla
Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8
Tomas Tranströmer: Surugondoli
Olga Tokarczuk: Vaeltajat
Jean-Phileppe Toussaint: Kylpyhuone
Antti Tuuri: Eerikinpojat
Leon Uris: Exodus
Johanna Venho: Syntysanat

Lauri Viita: Moreeni
Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat
Robert James Waller: Rajamusiikkia
Mika Waltari: Feliks onnellinen
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
Jeanette Winterson: Ihoon kirjoitettu
Virginia Woolf: Majakka
Jaakko Yli-Juonikas: Valvoja
Robert Åsbacka: Urkujenrakentaja
Hanne Örstavik: Rakkaus

Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen esikoisromaani Vanikan palat kuvasi Anteroa lapsena Oulun kasarmilla. Luin tuon kirjan jo vuosia sitten. Tarkkoja muistoja ei ole, mutta jotkut kuvat kirjasta palasivat mieleeni lukiessani taas Väisästä.

Hannu Väisänen
Toiset kengät (Otava, 2007)

Toiset kengät on jatkoa Vanikan paloille. Se kuvaa Anteron nuoruusvuosia Oulussa. Perhe muuttaa heti kirjan aluksi kasarmilta Vainiolle omaan taloon. Yksinhuoltajaisä yrittää paimentaa perhettä: tyttöä ja neljää poikaa. Antero kasvaa, taiteelliset taipumukset alkavat saada konkreettisia, vaikkakin välillä surkuhupaisia muotoja.

Kirjasta tekisi mieli poimia vaikka mitä kohtia kuvaamaan Väisäsen tapaa käsitellä kieltä ja kuvailla asioita. Kirjan hienous tuntuu nimenomaan olevan kielessä. Nyt valintani kohdistuu kirjan keskiosiin, lukuun, jossa Antero lapsuus viimeistään alkaa käsitteellistyä nuoruudeksi.

Eräänä kevätpäivänä, sellaisena kun tekee mieli riisuutua ja paiskoa kaikki ahdistavat talvihynttyyt tienposkeen ja hieroa kutisevia jäseniään, minä tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta. Minulla oli enää kaksi jalkaa ja kättä, tunsin miten ne kuuluivat vain minulle, että vain minä pystyin säätelemään niiden toimia.
- -
Eikä irtoaminen koskenut lainkaan, vaikka olinkin kuullut jonkinlaisen ratkeamisen äänen juuri kun olin yrittämässä rautatietä tasoristeyksen kohdalla. Se ei ollut tavarajuna joka irrotteli vaunujaan Tuiran asemalla. Kesti kauan ennen kuin tajusin ettei ääni tullut ulkoa vaan sisältäni.
- -
Minusta oli siis tullut oma, rajattu kappale. Hankalaa oli se että kappale muuttui jatkuvasti, joka päivä ja yö. Aamullas en ollutkaan sama nuorukainen, joka edellisenä iltana oli kiertynyt toiveikkaana vuoteeseensa. Usein yö jätti jälkeensä tiukkaan lampaan suoleen sullotun muhkuraisen makkaran joka etsi suutaan johon kahvin olisi voinut kaataa.

Oikeastaan Toiset kengät kuuluu niihin kirjoihin, joista voisi aivan hyvin tietää "juonen" eikä se lukukokemusta haittaisi. Toisaalta tässä kirjassa juoni on mielenkiintoinen käsite. Kirja kun koostuu luvuista, jotka ovat osa Anteron nuoruutta. Kirja etenee toki kronologisesti, mutta varsin hyppäyksittäin. Luvut usein rakentuvat jonkun nuoren ihmisen elämän kannalta merkityksellisen tapahtuman ympärille. Osa niistä on yleisiä, osa yksityisiä, mutta kaikissa tapauksissa niillä rakennetaan kirjan Anteroa kohti kirjan lopussa odottavaa itsenäisyyttä, joka muotoutuu Savonlinnaan taidelukioon menemisen muotoiseksi.

Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Väisäsen ja kirjan Anteron kanssa samassa kaupungissa. Tai en siis samassa, vaan siinä kaupungissa, joka oli olemassa kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuin Anteron kaupunki. Typpitehtaan, jonka räjähdys on yksi kirjan tapahtumista, piippu seisoo edelleen minun lapsuusmaisemassani. Nämä tekijät varmasti lisäsivät intoani lukea kirjaa. Väisäsen kuvittama Oulu oli varsin helppo saada omiin silmiinsä.

P.S. Jos olet lukenut kirjan, mielenkiintoista vertailukohtaa kirjan tapahtumiin saa Oulun kaupungin nelisatavuotisjuhlien vuoksi tehdystä lehdestä, jossa on uutisia mm. typpitehtaasta, monumentaalikeskuksesta ja Heinosen profeettasisaruksista.

Steinsdóttir: Omaa tietä

Bongasin tämän kirjan Hannalta Kirjainten virrasta, hänen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen lukusuunnitelmistaan, ja ajattelin kirjan olevan sopiva täyttämään Islannin kokoinen aukko omassa IaE-haasteessani.

Kristín Steinsdóttir
Omaa tietä (Lurra Editions, 2006/2010)

Kristín Steinsdóttir kuuluu kuuluu kustantajan mukaan islantilaisen nykykirjallisuuden kärkinimiin. En kiistä sitä, sillä islannin kirjallisuuden tilanteesta ei ole sen enempää tietoa nyky- kuin muinaiskirjallisuuden osalta. Tämä hänen romaaninsa oli Islannin ehdokas Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2008, joten ei hän ainakaan täyttä arvostusta vailla ole.

Kirjan päähenkilö ja samalla ainoa merkittävä henkilö on vanha nainen, leski. Hänen nimensä on Sigbruöyr tai jotain sinne päin, jotenkin hankalan näköisesti islanniksi kirjoitettuna. (Häiritsivät koko lukemisen ajan nuo vaikeasti kirjoitetut islanninkieliset nimet.) Leskirouva S on hieman omalaatuinen yksinelävä ihminen.

Mutta tuohon rouvaan melkein rakastuu. Hän on todella sympaattisen oloinen hahmo, joka voittaa lukijan puolelleen sillä, ettei hän todellakaan yritä olla mitenkään järkevä. Hänestä saa kuvan, että hän on mitä haluaa olla. Eikä hänen tarvitse elää sillä tavalla kuin muut ihmiset haluaisivat. Hänestä tulee jollain tapaa mieleen Mikko Rimmisen Nenäpäivän rouva. Molemmat omalaatuisia vanhoja naisia. Mutta tämä rouva on kuitenkin ihan erilainen. Steinsdóttir kirjoittaa naisen elämästi jokseenkin kertovalla otteella. Mitään ei erikseen ehkä selitellä. Nainen vain on sellainen kuin on. Tapa, jolla Hemingway kuvasi vanhusta, oli kenties vähän samankaltainen.

Kirja oli myös mielenkiintoinen ikkuna islantilaiseen kirjallisuuteen, sillä kirjassa oli jonkinverran nimeenomaan islantilaista. Lähinnä se tuli esille jonkinlaisena päähenkilöön henkilökohtaisestikin kietoutuvana mystiikkana.

P.S. Kirja tuli luettua jo joku päivä sitten, eikä enää oikein saa otetta. Valitan.

Osavuosikatsaus I / 2012

Vuoden 2012 ensimmäinen viidennes on takana. (Täsmällisemmin: näin karkausvuonna se tulee täyteen ensi yönä klo 4.48.) On osavuosikatsauksen aika, kuukausikatsauksia luettuihin kirjoihin ei tässä blogissa ole näkynyt.

On tullut sitten luettua.

Olen kai aina ollut sellainen lukija, että luen välillä todella ahkerasti, mutta välillä saattaa olla pitkiä taukoja, jolloin tulee luettua vain satunnaisesti. Yhden kuukauden aikana on ennenkin tullut luettua yli kaksikymmentä kirjaa. Nyt tämä aktiivisen lukemisen on venähtänyt jo varsin pitkäksi, mikä ainakin osittain johtunee tästä blogi-innostuksesta. Mutta todennäköistä on, että seuraavan viidenneksen aikana ei tule luettua niin paljon kuin alkuvuonna. Aikaa tarvitaan muuhun elämään, ja erityistä huomiota minun olisi kai kiinnitettävä siihen, että tulisi myös kirjoitettua jotain. Vaikka onhan se paljon helpompaa lukea toisten hienoja tekstejä kuin yrittää saada omia lauseita kapaloitua, kappaleita rakennettua ja rakennetta hiottua.

(Luetut kirjat löytyvät omalta sivultaan, tavoitteet ja haasteet omaltaan, tuolta sivupalkista. Jos siis listamuotoa kaipaa. Yksittäisiin kirjapostauksiin löytää joko luetuista tai sitten kirjailijan nimen mukaan tunnistelistasta.)

- - - - -

Aloitan haasteista. Olen kirjoittanut Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteen kommentteihin joulukuussa, että "luulin jo, etten tartu mihinkään haasteisiin". Luuloksi se on todella jäänyt. KKK-haasteen lisäksi olen mukana nyt - ehkä lisääkin tulee - Kirjavan kammarin eurooppalaista kirjallisuutta lukevassa Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa, saman kammarin suomenruotsalaista kirjallisuutta lukevassa haasteessa sekä Valkoisen Kirahvin lanseeraamassa Lue kirja hyllystäsi -haasteessa, jota varten hyllystäni yhtäkkiä löytyykin lukemattomia kirjoja. (Hah, kerrankin toimii tuo sana molemmissa merkityksissä oivallisesti!)

KKK-haasteen aloitin jo joulukuun puolella Liksomin Hytti nro 6:lla. Vuoden alussa jatkoin Kristina Carlsonin Maan ääreen -romaanilla ja nyt olen aloittanut pitkään omassa hyllyssäni seisseen Irja Ranen Nauravan neitsyen. Tavoitteenani siis on lukea kuusi naisen kirjoittamaa Finlandia-palkittua kirjaa, joita en ole aiemmin lukenut. Ongelmaksi tämän kovien kotimaisten haasteen kanssa on tullut se, että nälkä on kasvanut syödessä. Minulla on jo listaa kerättynä toisesta kuuden kirjan kokoelmasta, jonka voisin suorittaa tähän haasteeseen. Sillä listalla on selvästi vanhempia klassikoita. Ja jostain syystä miesten teoksia.

Ikkunat auki Eurooppaan -haaste on varsin petollinen haaste: petollisesti koukuttava. Kun sillä ei ole mitään rajaa. Ja jotenkin pidän tuosta kartan kanssa asian seuraamisesta. Ja tämä haaste on laittanut minut jotenkin järjestelmällisesti miettimään, keitä uusia kirjailijoita voisi lukea. Reilussa kahdessa kuukaudessa olen ehtinyt avata ikkunan jo jokaiseen viiteen osaan Eurooppaa ja maitakin on korkattu jo kahdeksantoista. Norjalaisia olen lukenut kolme, ranskalaisia kaksi, muista maista edustus on vielä yhdessä.

Näistä eurooppalaisista kirjailijoista on löytynyt paljon uusia ihastuttavia tuttavuuksia. Päällimmäisenä mielessä tuntuu nyt olevan puolalaisen Olga Tokarczukin romaani Alku ja muut ajat. Myös norjalainen Per Petterson Kirotulla ajan katoavalla virrallaan koukutti niin, että Pettersonin muitakin kirjoja on luettava.

Underbara finlandsvenskor vid papper -haasteessa tutustutaan suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen. Tähän kategoriaan kuuluvia kirjoja on luettuna kuusi. Kun näitä luettavia on etsinyt, on kyllä todella tajunnut sen, että ei ole erityisen hyvää käsitystä ollut toisella kielellämme kirjoittavista suomalaisista. Finlandia-palkintoehdokkainakin olleita nimiä katsellessa joutuu toteamaan, että aivan outo nimi on. Paras lukukokemus on tullut Robert Åsbackan romaanin Torin laita kanssa. Kamalinta oli lukea Bo Carpelanin alkutuulta. Melkein kauhistuttaa ajatus, että jos aikoo lukea kaikki Finlandia-palkitut kirjat, Carpelania on luettava lisää.

Omasta hyllystäkin on löytynyt monta hyvää teosta ja monta on vielä lukemattakin, vaikkei tuossa nyt näytä valtavasti kaunokirjallisuutta olevankaan. Muutama metri. (Ja osa pahvilaatikoissa odottamassa jotain loppusijoitusta.) Suurin osa luettavasta kirjallisuudesta tulee silti kannettua kirjastosta.

- - - - -

Asetin vuoden alussa muutamia tavoitteita lukemiselle, ettei vain into hiipuisi kesken kaiken. Turha pelko ollut ainakin tähän asti vuotta.

Tavoite yksi, uusi maailmankuulu kirjailija joka kuukausi. (Ja pakko sanoa, että tuo sana maailmankuulu on kyllä mielenkiintoinen. Sitähän käytetään vain ihmisistä, jotka eivät oikeasti ole maailmankuuluja.) Tammikuussa luin Orhan Pamukin Hiljaisen talon. Pamuk on näitä uudempia Nobel-palkittuja. Ja häneltä voisin lukea kyllä lisääkin, ei tarvitse tuota ensimmäistä jättää viimeiseksi. Helmikuun hahmoksi valitsin James Joycen, jolta luin esikoisnovellikokoelman Dublinilaisia. Se helpotti ainakin ajatusta siitä, että Odysseuksenkin voisi lukea. Maaliskuulle on tulossa vuoroon tuoreehko Nobel-palkittu Imre Kertesz.

Tavoite kaksi, naiskirjailijoiden osuus luetuista vähintään kolme seitsemäsosaa. Tämän tavoitteen kanssa näyttää olevan hankalaa, sillä luettavaksi eksyy miesten kirjoittamia kirjoja, jos asiaa ei yhtään ajattele. Juuri nyt osuus on 34,8 %, kun sen pitäisi olla 42,7 %.

Tavoite kolme, kymmenen F-palkittua teosta. Neljä on jo luettu, viides kesken. Yhteensä olen kaikista finlandiapalkituista lukenut kai kymmenen tai yksitoista (kahdestakymmenestäkahdeksasta). Melkein eniten  näistä tänä vuonna luetuista kai pidin kaikkien aikojen ensimmäisestä palkitusta, Paasilinnan esseekokoelmasta. (Paasilinnaakin pitäisi lukea enemmän.) Carpenin Alkutuulesta, kuten mainittua, en pitänyt, Karlsonin Maan ääreen oli yllättävän hyvä, Rimmisen Nenäpäivä ei sytyttänyt, hänen Pölkkynsä tuntui paremmalta. Mutta koko vuoden tavoite on kohta puolessa välissä, vaikka vuodesta ole mennyt kuin viidennes, joten ehkä tämä täyttyy ennen kuin vuosi loppuu.

Tavoite neljä, kaksitoista suomalaista tänä vuonna ilmestyvää esikoisteosta. Kaksi luettu, Grönroosin Lumen syli ja Pekkolan Aamun kirkastus. Ensin luettu, jälkeen mainittu oli pettymys. Grönroosia taas uskalsin luettuani arvailla jo HS:n kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Tämän tavoitteen kanssa on helppo elää, sillä lukulistalle on helppo löytää kirjoja. Ja tuleepahan seurattua kotimaista kirjallisuusmaailmaa.

Tavoite viisi, kolme ensimmäistä teosta aiemmin lukemattomalta kirjailijalta peräkkäin. En ole vielä lukenut, mutta paljastan sen verran, että ne kaksi ensimmäistä kirjaa ovat jo lainassa, kolmannen pitäisi tältä suomalaiskirjailijalta ilmestyä tässä kuussa. Eli juttua on tulossa. Tästä on tarkoitus kirjoittaa pidemmästi ja ehkä sillä tavalla "asiallisesti", mitä en tavallisesti kirjapostauksissa tee.

- - - - -

Yhteensä olen lukenut - ja niistä jotain raapustellut blogiin - vuoden ensimmäisen viidenneksen aikana 40 romaania, kahdeksan novelli- tai kertomuskokoelmaa, neljä esseekokoelmaa ja yhden runoteoksen. Eli olen ollut varsin lukeva ihminen.  (Tosin on huomautettava, että lukemistani romaaneista taitaa aika harva olla yli 400 sivun mittaisia. Joukossahan on myös muutama selkeästi pienromaaniksi laskettava teos.)

Jos vuoden kaikki viidennekset olisivat samanlaisia, olisin vuoden lopussa lukenut 200 romaania, 40 novellikokoelmaa, 20 esseekokoelmaa ja viisi runoteosta. Yhteensä 265 teosta. Se kai olisi jo aika paljon.

Nyt on jäänyt kirjoittamatta myös sellaisista (kirja)bloggaamisen arvoisista aiheista kuin Maaninkavaaran teatteriesityksestä, Helsinki Poetry Connectionin runoilloista, Liken (nais)kirjaillasta ja monesta muusta ajatuksia herättäneestä kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyvästä. Muistutanpa jatkossa itseäni aiheesta.

Seuraavan viidenneksen aikana haluaisin olla mennyttä viidennestä enemmän myös kirjoittava, omaa kaunokirjallista tekstiä luova ihminen. (Kaiken muun elämän lisäksi.)

Åsbacka: Torin laita

psykologiset romaanit - rakennemuutos - teollisuusyhdyskunnat - elämänkaari - perheet - arkielämä - avioero - miehet - ystävyys - kulttuuritapahtumat - taide - grillit - kioskit - pikkukaupungit - Ruotsi - Skoghall. Ehkä näillä asiasanoilla löytää jatkossakin hyviä kirjoja.


Robert Åsbacka
Torin laita (Schildts, 2006/2007)

Voiko nakkikioskin ympärille kirjoittaa romaanin, jossa käsitellään rakkautta, elämää, ruokaa ja yhteiskuntaa osuvasti? Kyllä voidaan, ainakin Åsbacka on sen osannut tehdä. Conny on nakkikioskiyrittäjä kuten on ollut isänsäkin. Nakkikioski on pikkukaupungissa torin laidalla. Eikä sillä mene erityisen hyvin. Roger, entinen merimies, auttaa Connyn liiketoimia eteenpäin. Ja samalla Connya.

Kirjassa liikutaan alkupuolella useammassa aikatasossa. Connyn elämässä on ollut lapsuus, lapsuudenihastuksen kanssa pariutuminen, lapsi, mutta myöhemmin ero. Kuvioissa ovat myös Connyn isä, vaimo ja ex-vaimo Elisabet ajankohdasta riippuen, lapsi Agnes. Ja muutama muu. Henkilöitä on lyhyeen romaaniin vähintään riittävästi. Toisaalta heidän tarinansa kietoutuvat sujuvasti yhteen. Ihmisten elämä on varsin tavallista, ns. peruselämää, josta lukija saa otteen - kiitos kirjailijan sujuvan ja tarkkanäköisen tekstin.

(Tämä kohta on ehkä sopiva tähän. Kirjan kirjallisia ansioita se nyt ei erityisesti paranna, mutta kirjassa oli ainakin yksi leivän ohje, jota ajattelin itse kokeilla. Ehkä sitä toistakin ohjetta. Nämä ohjeet Roger kertoi Connylle, että grillin sämpylät varmasti menisivät kaupaksi.)

Kirjassa on paljon ilmaa, tai väljyydeksi kai sitä hienommin sanottaisiin. Ehkä niin paljon, että jos ei heti alkupuolella onnistu uppoutumaan ihmisiin ja paikkoihin, voi tulla tunne, että ihmiset jäävät irrallisiksi, katkelmat kauas toisistaan kuin saaret ilman venettä. Mutta kun kirjaan on päässyt sisälle, osasista muodostuu mielenkiintoinen kokonaisuus. Hieman jäin kaipaamaan sitä, että olisi päässyt syvemmälle muutamiin ihmisiin, ehkä kirjasta olisi voinut tehdä pidemmän. Nyt tuntuu, että paljon asiaa oli saatu mahtumaan 190 sivuun.

Melkein harmittaa, että näin hyvät kirjat makaavat kirjaston hyllyillä, eikä niitä kukaan lue. Nytkin minulla oleva kappale on pääkaupunkiseudun kirjastojen ainoa lainassa oleva nide tästä kirjasta. Tämäkään ei ole edes mitenkään hankala kirja, vaikka vähän eri aikatasoilla loikitaankin. Ja ollut sentään Finlandia-palkinnon saajaksi ehdolla, kai sen jostain tasosta pitäisi kertoa.

Leikas: Melominen

Että osaakin rasittaa se, että noin puolet kirjasta on kirjoitettu kursiivilla. Ja ilman oikean laidan tasausta. Joku roti pitäisi kirjoissa sentään olla! Olisivat vaihtaneet vaikka fonttia, niin ei olisi tarvinnut kursivoida. Ärsyttää! Siinä ensitunnelmat kirjasta.

Antti Leikas
Melominen (Siltala, 2011)

Osa I luettu, eli sivulle 131 asti. Jotenkin tuntuu, ettei kirja ole antanut vielä mitään. Epämääräistä ajatustenvirtaa. Työpaikan touhuja, kokousta. Sekalaisia työkavereita, joista ei oikein saa otetta.

Osa II luettu, sivulle 190 asti. Eli kirja on lopussa. Toisessa osassa kuvailtiin lapsiperheen iltatoimia, yötä lasten kanssa, ja aamua, kun pitää viedä lapset kouluun ja päiväkotiin ja mennä itse töihin.

Kustantaja lupasi takakannen esittelyssä näin: "riemastuttavan omapäinen esikoiskirjailija - - vie meidät - - tavalla, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. - - Yhden normipäivän aikana Jaakkola [eli tämän kirjan päähenkilö] ehtii - - tarjota - - lukijalle - - filosofisia pohdintoja - - suurta myötätuntoa herättävän kuvan lapsiperheen arjesta - ja monet hyvät naurut."

Tänä vuonna lukemistani kaikkein tylsin kirja. Mutta minä en olekaan ollut kuvatun kaltaisessa työssä. Ja minulla ei ole lapsia, ei omia eikä pomon lapsia, jotka se on tehnyt nykyisen vaimon kanssa. Ehkä minä en siksi vain ymmärrä.

Obreht: Tiikerin vaimo

"Sota oli muuttanut kaiken. Toisistaan erotettuina entisen maamme osilla ei ollut enää samoja ominaisuuksia, jotka niillä oli aiemmin ollut osana kokonaisuutta. Se mikä oli aiemmin ollut yhteistä - maamerkit, kirjailijat, tiedemiehet, historia - oli jaettava uudestaan uusien omistajien mukaan."

Téa Obreht
Tiikerin vaimo (WSOY, 2011/2012)


Olin kymmenvuotias, kun sota Balkanilla alkoi. Sotatoimien alueella päättyessä Kosovon sodan jälkeen olin jo lähes täysi-ikäinen. Tuo alue ja siellä käytävä sota on ollut uutisissa jatkuvasti koko nuoruuteni ajan, ja nimenomaan silloin, kun olen alkanut kiinnostua yhteiskunnasta, maailmasta. Tätä kirjaa lukiessa tämä kaikki tuli jotenkin mieleen, sillä kirjan minäkertoja, nuori naislääkäri elää sodan jälkeisessä todellisuudessa alueella, jossa sota on muuttanut kaiken.

Sodan jälkeinen Jugoslavia on kuitenkin vain paikka, jossa asiat tapahtuvat. Tämä nuori nainen ei lopulta edes ole kirjassa erityisen keskeisessä asemassa. Häntä ja hänen työtänsä lääkärinä - mm. rokottamassa vapaaehtoistyössä pieniä orpolapsia -suuremmaksi nousevat tarinat, joihin liittyy tytön isoisä. Mutta ei, isoisäkään ei ole niissä se, johon huomio kiinnittyy, vaan jokaisessa tarinassa on omat vetovoimatekijänsä.

Tiikerin vaimo on yksi tarinoinnin kohteista. Kuolematon mies toinen. Herkkiä lauluja soitteleva, mutta raakalaismainen seppä kolmas. Ja oli niitä muitakin. Natalian, tuon lääkärin, isoisä on näissä tarinoissa enemmän läsnä kuin Natalia itse. Natalia taas kiertyy tarinaan mukaan sitä kautta, että isoisä on juuri kuollut. Hän on ollut Natalialle tärkeä, ja Natalia isoisälle. Mutta: henkilöiden väliset suhteetkaan eivät ole olennaisia.

Tärkeää, ehkä jopa olennaista, kirjassa ovat kansantarinat, myytit, uskomukset, ihmisten suhde niihin. Miten pienessä kylässä jokin myytti vaikuttaa? Miten kuolemaan suhtaudutaan? Miten tarinat syntyvät? Viimeisen kysymyksen äärellä Obreht on ehkä tuntenut olevansa omimmillaan, sillä hän todella osaa kirjoittaa tarinoita.

Tykästyin kirjan kerrontaan. Aluksi luulin, että kyse on mukavantuntuisesta minäkerronnasta, mutta koska kirja ei ole vain minäkerrontaa, se ei voinut johtua siitä. Kyse oli jostain muusta. Tuntui, että kerrontatyyli jotenkin nopeutti lukemista, vaikka oikeasti kirja taitaa vain muuten olla helppolukuinen. Ei siis missään nimessä nopeasti luettava, vaan hyvin kirjoitettu. Miten sen siis sanoisi? Tämä oli kirja, jonka voisi lukea nopeasti, jos haluaisi, mutta ei halua lukea nopeasti, koska silloin pelkää, että jotain jää saamatta.

Tästä Orange-palkinnon (brittipalkinto englanniksi kirjoittavalle naiselle) saaneesta nuoren naiskirjailijan esikoisteoksesta ovat bloganneet myös (ainakin) anni.M, Norkku, Sanna ja Suketus.

P.S. Kirjaston kirjaa luin. Yhtäkkiä kirjan välistä tipahti paperi, jossa luki "Sinua rakastetaan". Mistähän edellinen lukija sen muka tiesi?

Haahtela: Traumbach

Kirjoista on mukava löytää itsensä. Jochen kirjoittaa muistikirjaansa ylös ajatuksia, joita hänelle tulee mieleen. "Suru on simpukan sisään jäänyt hiekanjyvä, vuosien aikana hioutunut helmi." Juuri niin kuin minä, jos päähäni ilmestyy ajatus, jolla uskon olevan kirjallista käyttöarvoa. Mutta se ei ole tämän kirjan varsinainen teema.

Joel Haahtela
Traumbach ( 2012)

Jochen, nuori mies, etsii haastattelua varten miestä nimeltä Traumbach Itä-Saksan kaupungissa, josta ihmiset ovat alkaneet muuttaa länteen.  Herra Traumbach asuu niissä taloissa, jotka "ovat juuri sitä samaa harmaata, joka näyttää imevän valon maailmasta."  Etsimisen pitäisi olla aivan helppoa, osoite on tiedossa, mutta kaikki ei suju aivan yksinkertaisesti. Etsimisessä käy kuin kirjailijalle, jota Jochen kirjassa muistelee: "Kirja oli aina jotain ihan muuta kuin mitä hän oli suunnitellut. Oli joku lähtökohta ja alkuun nerokkaan oloinen juoni, mutta sitten alkoivat tarinan edetessä valinnat..." Lopulta se, mitä kirjassa tapahtuu, ei tunnu kovin olennaiselta. Enemmän kiehtoo yksittäiset lauseet, kappaleet, jonkinlaiset fragmentit.

Haahtelan kertojaratkaisu on mielenkiintoinen, mutta ehkä hieman pikkunokkela. Kun kertoja muuten tuntuu tietävän paljon, vaikkei sitä aina heti kerrokaan, en näe oikein järkeä kirjan kohtauksessa, jossa kertoja kadottaa päähenkilön kaupungin kaduilla olettaessaan Jochenin reitin väärin. Kertojalla leikitellään muutenkin, sillä välillä kerrotaan, että "huomaamme juuttuneemme jälleen tyhjänpäiväisiin pohdintoihin, jotka estävät tarinan etenemisen, sillä tarina todella etenee." Kertojaääni tuo mieleeni vasta lukemani Saramagon, mutta Haahtelan tapa käyttää sitä ei tunnu niin hyvältä.

Kirjan loppu hämmentää minua. Vaikka kirja onkin jokseenkin unenomainen, ei unen päättymisen tarvitsisi silti olla niin outo. Alun unenomaisuus ei liity siihen, miten paikkoja tai ihmisiä kuvataan, sillä sen Haahtela tekee täsmällisesti: "hänen edessään on huone, joka on kooltaan arviolta kolme metriä kertaa kolme metriä". Pohdiskelut, jotka tuntuvat vellovan välillä jossain todellisen ja epätoden välimaastossa, ovat sitä unenomaisuutta. Lopussa kuitenkin kaikki tuntuu kääntyvän toisenlaiseksi: mikään ei oikestaan olekaan niin kuin on annettu ymmärtää, eikä mikään ole edes kuin eilen. Toisella tavalla tämäkin olisi voinut onnistua, mutta nyt loppu ei vain ole tyylikäs.

Olen aiemmin lukenut Haahtelalta vain Naiset katsovat vastavaloon, josta pidin, ja jota lukiessani en ollut lainkaan tietoinen sellaisesta haahtelapidosta, jota on nähtävillä kirjablogeissa. Traumbach ei nouse tuon ammoin luetun edellisen Haahtelan veroiseksi, mutta jonnekin fanijoukon liepeille silti kuulunen.

Verronen: Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä

Milläkö perusteella kirjat valikoituvat luettaviksi? Tämä kirja siksi, että kaipasin luettavaksi novelleja, ehkä hieman jotain naisen kirjoittamaa, mutta etenkin siksi, että en ole Maarit Verroselta lukenut mitään. Verronen on jotenkin kirjailijanimenä kummitellut mielessä todennäköisesti siksi, että joskus kouluaikoina häntä Oulussa on esitelty oululaisena kirjailijana, vaikka onkin syntynyt Kalajoella ja asuu nykyään Helsingissä.

Maarit Verronen
Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä (Tammi, 1999)

Eksyneitä, outoja, yksinäisiä. Kummallisia, erilaisia. Verrosen 20 lyhyen novellin kokoelma on täynnä ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla hukassa. Joskus he ovat hukassa maailmassa, mutta yleensä itsensä kanssa.

Novellissa Pieni pyöreä kaupunki mies omistaa elämänsä sellaisen kaupungin asioille, jota ympäröivä muuri siirtyy koko ajan kohti keskustaa. Kun muuri katoaa lopulta kokonaan, suuren asiantuntemuksen asiassa hankkinutta miestä taputellaan olalle. Mutta miehen elämästä merkitys katoaa samalla hetkellä, vaikka sitä ei kerrota. Muurin siirtyminen kuvaa Verrosen novelleille tyypillistä elementtiä: ei ole väliä, onko joku asia mahdollista, kunhan sen avulla saadaan jotain kerrottua.

Toisessa mieleenjääneessä novellissa nainen pelkää murtovarkaita. Hän asennuttaa taloonsa kaikki mahdolliset turvajärjestelmät. Muut ymmärrettävästi pitävät häntä hieman häiriintyneenä. Nainen lopulta tilaa ryöstön, jotta häntä uskottaisiin. Ja kuolee lopulta ryöstäjän aiheuttamiin vammoihin. Lopuista 18 novellista en paljasta mitään.

Verrosen henkilöt ovat hieman turhan outoja, että heihin samaistuisi, mutta riittävän normaaleja, että joinakin hetkinä tuntee olevansa melkein samanlainen kuin he. Ja sekös vasta pelottavaa on: olla niin outo.

Novellikokoelma oli mielenkiintoinen välipala, normaalista lukuvirrasta sopivasti poikkeava. Verrosta pidetään oman tiensä kulkijana, jonka kirjoissa on mukana fantasiaa ja scifiä. Tähän teokseen niitä ei ollut eksynyt niin paljon, että minua olisi alkanut häiritä.

Saramago: Oikukas kuolema

"Kunnia sille jolle kunnia kuuluu, eli ensimmäinen instituutio, joka erittäin selvästi havaitsi miten vakavaan sieluntilaan kansa oli yleisesti ottaen joutunut, oli katolinen apostolinen rooman kirkko, josta sopisi oikeastaan käyttää yksinkertaisuuden vuoksi lyhennettä kark, kun nyt kerran elämme aikaa, jolloin jokapäiväistä viestintää niin yksityisellä kuin julkisellakin saralla hallitsee ylettömäksi paisunut alkukirjainlyhenteiden viljely."

José Saramago
Oikukas kuolema (Tammi, 2005/2008)

Eräässä kuningaskunnassa ei erään vuoden alettua kukaan enää kuolekaan. Outo ongelma tuottaa ongelmia, joita joutuvat ratkomaan kirkko, valtio, hautaustoimistot, tavalliset ihmiset. Tämän ongelman ympärillä pyöritään - lähinnä kirkon ja valtion toimintaa irvaillen - kirjan ensimmäinen puolikas.

Toisessa osassa ihmiset alkavat taas kuolla, mutta nyt saaden asiasta ennakkovaroituksen. Paitsi yksi mies. Tuoni, tuo personoitu kuoleman jumalatar, alkaa keskittyä tämän miehen kohtaloon.

Saramagon irvailu eri toimijoiden ajatuksista ja toimenpiteistä kuoleman lakkoillessa hauskuttaa jonkin aikaa. Sitten alkaa tuntua, että kirja on yksi turhan pitkäksi venytetty Markus Kajon pakina. Ja toisen osan tarinan yhteyttä ja suhdetta alun yleiskertomukseen en oikein ymmärrä. Se jää hämäräksi. Mikä on sen tarkoitus?

Oikukkaassa kuolemassa tulee esiin Saramagon pitkien virkkeiden ja polveilevan kerronnan ongelma. Mikäli tarina ei lukijaa vie eikä vedä, virkkeistä tulee kompastuskiviä. Lukeminen edistyy hitaasti, mikä ei vetämättömän tarinan kanssa yhdistettynä jätä lukukokemuksesta erityisen miellyttävää muistoa.

P.S. Alun lainaus kertoo Saramagon tavasta kirjoittaa ainakin tätä kirjaa: varsinaiseen asiaan sisällytetään puoli-irrallisia huomioita maailman tilasta ja tapahtumavirrasta.

Pelo: Taivaankantaja

"Kuolon alhossa, murheen laaksossa, laulaa Vendla niin, ettei kukaan kuule, mutta silti niin lujaa, että hän ei itse kuule mitään muuta. Tekee mieli puristaa Maannon kädestä kuin Maammo puristaa häntä, puristaa se rikki. Kun he tulevat Kalanaisen eteen, Vendla tietää, että nyt se on sanottava se sana joka sanotaan. Se on sana, jolla Herran Jeesuksen omat tervehtivät toisiaan."

Riikka Pelo
Taivaankantaja (Teos, 2006)

Vendla on pieni tyttö pienessä kylässä 1960-luvun lopulla. Häntä kasvattaa Maammo, isoäiti, sillä Pieta-äiti on ajettu pois äpärälapsen vuoksi. Kylässä tuntuu vahvasti vaikuttavan uskovaisten yhteisö, johon jollain tapaa Maammokin kuuluu, vaikka hänen syntejään kirjassa välillä kaivellaankin.

Tarina keskittyy muutamaan päivään, jolloin kylän koululla pidetään isoja seuroja. Samalla Vendla kulkee omissa oloissaan ja ajatuksissaan metsässä ja niityllä lehmän kanssa. Ihmisenpoika (Vendla nimeää ihmisiä huvittavan mielenkiintoisella tavalla: Rättärityttö, Taivaanmies, Kalanainen), joka on jumalaton entinen rauhanturvaaja, osuu Vendlan kanssa samaan kohtaan useamminkin. Hänestä muodostuu Vendlalle merkittävä hahmo. Seuroissa Vendlaa ollaan siirtämässä isoon perheeseen, kun Maammo ei enää hänestä osaa huolehtia. Kaikki tämä nähdään kirjassa pääosin Vendlan silmin.

Pelon kirja on lyhyt, ja se tuntuu tarinaltaan vielä kokoaankin lyhyemmältä. Ehkä se johtuu siitä, että tapahtumia ei paljon ole, vaan osa kirjan pituudesta tulee Vendlan ajatuksenjuoksun seuraamisesta. Kirjan loppupuolella toki on pidempi kohtaus, kun yhteisöä kohtaa onnettomuus: lapsia on pudonnut jokeen, ja heitä naarataan sieltä. Tämän tapahtuman ympärille koko tarina tuntuu kietoutuvan, kun naaraamassa on sekä uskovaisia että kylän muuta väkeä. Voisi jopa ajatella niin, että ne lapset, joiden olisi joku toivonut pelastuvan, hukkuvat, ja toisinpäin.

Kustantajan esittelystä tai mistään arviosta en ole viittausta asiaan löytänyt, mutta asia näyttää silti selvältä. Pelon kuvaama uskonnollinen yhteisö on selvästi lestadiolainen. Siitä kertovat laulut, joita Vendlakin laulaa, tervehdyssanat, synninpäästön julistuksen sanat. Siitä kertoo myös julkirippi, jota Maammo joutuu tekemään. Näistä uskovaisista ei kirjasta kovin kaunista kuvaa saa. Tosin tällä hetkellä lestadiolaisuuden julkinen kuva on muutenkin hieman säröillä.

Pelon romaani oli Runeberg-ehdokkaana ja sai Tiiliskivi-palkinnon. Sen ilmestymisestä on kuitenkin jo yli viisi vuotta eikä seuraavaa ole näkynyt. Jääköhän tämä ainoaksi Pelon kirjaksi?

P.S. Tänään, reissun tuoman bloggaustauon jälkeen lisätty myös:
Satu Grönroos: Lumen syli
Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Kurkov: Kuolema ja pingviini

Mies elää pingviinin kanssa kerrostaloasunnossa ja kirjoittaa työkseen nekrologeja. Siinä on lyhyesti kirjan nimi aukiselitettynä. Lisäksi toki on syytä mainita, että nekrologit kirjoitetaan elävistä ihmisistä, mutta vähitellen käy ilmi, että kauaa kirjoitusten kohteet eivät elä.

Andrei Kurkov
Kuolema ja pingviini (Otava, 1996/2006)

Kirjassa eletään neuvostoajan jälkeisessä Ukrainassa, joka ei tämän kirjan perusteella ollut kovinkaan turvallinen, järjestäytynyt tai vakaa yhteiskunta. Minä en sitä kuuluisaa Kafkaa ole lukenut kuin Oikeusjutun verran, mutta tiedän, etten ole ainoa, joka voisi tästä romaanista käyttää termiä kafkamainen. Tehtävänannot päähenkilö-Viktorille putkahtavat välillä varsin yllättäen, selittelyjä tai perusteluja kaikille tapahtumille on kirjasta turha etsiä. Ihmisetkin ilmestyvät Viktorin elämään selittelemättä, ja yhtä oudosti monet heistä myös siitä katoavat.

Kirjassa on pingviinin lisäksi jatkuvasti läsnä kuoleman tuntu. Yhtäkkisen, odottamattoman kuoleman tuntu. Ja sen pelko. Myös Viktor saa pelätä henkensä puolesta. Vaarattoman tuntuinen tehtävä, nekrologien kirjoittaminen, muuttuu vaaralliseksi, kun nekrologeilla alkaa olla selvä yhteys kuolemantapauksiin.

Misa-pingviinistä muodostui kirjaan yllättävän hauska yksityiskohta. Eikä pingviiniä voinut missään välissä unohtaa, vaikka siitä ei olisi hetkeen kerrottukaan, sillä kirjan lukujen numeroinnit oli koristeltu pingviinin kuvalla.

Kokonaisuutena kirjaa ei osaa pitää kuvauksena sen enempää Ukrainasta, elämästä pingviinin kanssa, toimimisesta jonkinlaisen mafian kanssa kuin kirjoittamisesta. Se on yhdistelmä niitä kaikkia, mutta ei mitään erikseen. Kuolema ja pingviini on absurdi tarina, josta en näin muutama päivä lukemisen jälkeen tunnu saavan enää otetta, vaikka kirjaa oli oikein mukava lukea.

Grönroos: Lumen syli

Kun aloittaa aivan liian myöhään illalla kirjan, jota ei sitten tule jätettyä kesken, kirjassa on jotain taikaa. Lukemisen lopettaminen säädyllisen nukkumaanmenoajan jälkeen on merkki siitä, että kirjailija on onnistunut  sanojensa käsillä sulkemaan lukijansa kirjan syliin.

Satu Grönroos
Lumen syli (Atena, 2012)

Eletään 1960-luvun loppupuolta kaupungissa. Helmi menee kouluun, äiti Elsa käy töissä pankissa, isästä ei Helmillä ole tietoa. Asuntoa lämmitetään puilla, asioilla käydään ulkohuussissa. Maailma, josta tällaisella 80-luvun lapsella ei ole oikein näkemystä, mutta vanhemmat lukijat saanevat kirjasta myös nostalgisia tuntemuksia. Olen kai parikymmentä vuotta liian nuori siihen, että pääsisin kirjan maailmaan kunnolla kiinni.

Helmin paras kaveri kuolee fyysisesti heti koulun alussa, mutta henkisesti hän kulkee Helmin mukana vielä pitkään sen jälkeen, vaikka aikuiset yrittävät asian vain unohtaa. Äiti tosin ei asiasta edes heti kuule. Helmin näkökulmasta Elsa-äidillä onkin aina vain kiire. Välillä taloon tupsahtavat asumaan myös hunsvotti-isoveli Pena ja vanhainkodista lomalle tuleva hankala isoisä. Vakituisesti talossa elävät, mutta kirjassa vähälle huomiolle jäävät Helmin isoveljet, kaksoispojat.

Toisena kertojana, tosin hieman sivuun jäävänä, on Helmin Kaarina-opettaja. Kaarinakin aloittaa koulun, Helmin luokka on hänen ensimmäisensä. Kaarina myös tulee vahingossa, e-pillereistä huolimatta raskaaksi, joka tuo mukanaan omat, aikakauteensakin sidoksissa olevat ongelmansa. Kirja alkaa koulusta, ja oikeastaan vasta lopussa Kaarinan tarina kytkeytyy taas Helmin elämään.

Grönroos kertoo lennokkaan upeasti pienen lapsen mielenliikkeistä, jotka liikkuvat sekä oikeasti tapahtuvassa että siinä, mitä tapahtuu vain Helmin päässä. Välillä olisin kaivannut kirjaan pidempiä lukuja, pidempiä yhtäjaksoisia tapahtumaketjuja. Nyt luvut ovat kovin lyhyitä, pieniä tarinoita perheen ja etenkin Helmin elämästä, jotka tosin kutoutuvat hyvin yhteen.

Veikkaus: Lumen syli on yksi kymmenestä ehdokkaasta Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2012.

Hovden: Saamelandia

"Esikoisromaani Saamelandia kuvaa lämmöllä pohjoisen paikkakunnan omalaatuista elämää, ja se on saanut norjalaiset kriitikot vertaamaan kirjailijaa Arto Paasilinnaan", kirjoitetaan kustantajan sivuilla. Paasilinnamaisena teoksena minäkin tätä luin, ja mikäli jotain viime vuosituhannella luetuista Paasilinnoista muistan, niin kyllä tätä voisi suositella Paasilinnasta pitäville.

Magne Hovden
Saamelandia (Otava, 2010/2012)

Poikamieskaksikko Roy ja Leif ymmärtää kalastusreissulla, että ajatus rikastumisesta arktisten tunturipurojen vedestä tehdyillä jääpaloilla, joiden sisään on upotettu yksi lakka, ei toimi. Aiemmin on jo osoittautunut huonoksi ideaksi poronsarvista ja vehnäjauhoista tehty erektiojauhe Arctic Power Powder. Sen sijaan ajatus Saamelandiasta - paikasta, jossa turistit voivat kokea, mitä on olla aito saamelainen - tuntuu hyvältä, joten sitä aletaan toteuttaa, vaikka ymmärrystä sen enempää saamelaisuudesta kuin liiketoiminnasta ei tunnu kummallakaan olevan.

Tällaisesta lähtötilanteesta ponnistaa Hovden tarinan liikkeelle. Siihen sekaan sekoitetaan rahakuljetusryöstö, saamelaisia vihaava norjalainen, saamelainen poromies ja pari suomalaista puukkomiestä sekä muutama satunnainen nainen, niin soppa on kasassa kuin Saamelandiassa ilman reseptiä tehty poronkäristys. Erilaisia tarinanpätkiä yhdistää lopulta lähinnä vain - mikä on kovin ennalta-arvattavaa - tapaaminen Saamelandiassa kirjan lopussa.

Perinteinen veijaritarina siis, jossa viihdyttävyys on filosofisuutta ja vakavuutta paljon tärkeämpää. Toki jonkinlaista kansanfilosofiaakin harjoitetaan, mutta sen merkitys ei nouse suureksi. Parhaiten kirjasta mieleeni jäi yleisesti kuvaukset pohjoisnorjalaisesta elämästä, maisemasta ja ehkä sielunmaisemastakin. Juuri kirjan tapahtumapaikoilla en ole tainnut käydä, mutta niin lähellä, että sain paikat silmiini. Ilman maisemia silmissäni kirjan anti olisi jäänyt vaisuksi. Eli sellaiseksi keskiverroksi A. Paasilinnan tasoiseksi kirjaksi.