Lehtinen: Elämän hinta

Kirjailijan tiesin. Armoitettu tarinankertoja, sanottiin. Hyvä kirjoittamisen opettaja, kerrottiin. Yhtään kirjaa en ollut lukenut. Olinpas, kirjoitusoppaan Sanojen avaruus. Tämä esseekokoelma oli johdatukseni Lehtiseen kaunokirjailijana, jos nyt esseitä sellaiseksi voi nimittää.

Torsti Lehtinen

Elämän hinta - Esseitä (Kirjapaja, 2002)

Sisällysluettelo vähän jo varoitteli (34 esseetä 205 sivulla) siitä, mikä varmistui, kun alkoi lukea. Useat esseistä ovat vain parin kolmen sivun mittaisia rykäisyjä. Sellaisia, että vähän pidemmän ja laajemman esseen johdannoksi voisivat sopia, elleivät olisi niin sekavia.

Lukenut mies Lehtinen on, siitä ei jää epäselvyyttä. Osaa heittää sitaatin siitä, tästä ja tuosta. Mutta sellaisiksi moni essee jääkin. Vähän sitä, tätä ja tuota. Liian tiiviissä paketissa. Aikaa omille pohdinnoille kesken lukemisen ei jää, kun esseen lukaisee sillä aikaa kun kolme kuppia kahvia valuu pannuun.

Lehtisen esseet eivät ole hyvin kirjoitettuja. Useassa esseessä toistuu sama perusongelma. Kun muutama peräkkäinen kappale alkaa "Kierkegaard väitti, Tolstoi kirjoitti, David Humen mukaan", teksti ei vain vie mukanaan. Esseet jäävät sekaviksi ja rakenteeltaan rikkonaisiksi.

Niin. Lisäksi esseistä moni liikkuu kristinuskon ja jumaluskon asioissa. Aiheet ovat minulle kyllä tuttuja, mutta Lehtisen kanssa näissä asioissa eri näkökulmasta asiat näkevänä hänen tekstinsä tuntuu minusta välillä liikaa uskon puolustamiselta, ei esseemäiseltä pohtimiselta.