Ehdin tätä jo jonkin aikaa metsästää. Eilen sain käsiini, sopivasti itsenäisyyspäivän aattona. Tänään, itsenäisyyspäivän aamuna, luin kirjan loppuun. Tuntuu, että pitää lukea joskus uudestaan.Jenni Linturi
Isänmaan tähden (Teos, 2011)
Tuntematon sotilas ja Hotakainen. Sotakuvaus tuo mieleen ensimmäisen, kieli jälkimmäisen. Ei koko kirjan leveydeltä, mutta paikoitellen.
Linturin lause oli se, jota tässä kirjassa odotin. Siitä oli maininnut sekä Hesarin kriitikko että joku kirjablogisti. Tarkoitus oli jopa aluksi se, että lukiessa keräisin ylös kirjassa olevat aforistiset lauseet. Sitä olen tehnyt joskus aiemminkin. Tämä jäi, mutta lauseet silti osuivat. Vaikka epäilinkin, toimisivatko ne tekstistä irroitettuina.
En ole ollut erityisesti sotakirjojen ystävä. Tuntemattoman olen toki lukenut, eräällä joululomalla, yöllä, kerralla. Muita sotakirjoja en juuri nyt muista edes lukeneeni, paitsi Raustelaa joskus lapsinuorena. Tosin en ole aivan varma, onko tämäkään minulle sotakirja. Enemmän tämä on minulle kertomus vanhoista miehistä. Vanhuus koskettaa enemmän kuin sota. Ehkä siinä kirja ei ole täysin onnistunut. Vai onko vanhuus sittenkin kamalampaa kuin sota?
Lukeminen oli aluksi tahmeaa. Sanoja joutui tarpomaan kuin mutaista aroa. Vähitellen lukeminen alkoi nopeutua, pääsin marssimaan kovemmalle alustalle. Tämä kirja pitäisi kai lukea siksi uudestaan, että osaisi katsella sitä eri tavalla. Nyt olin liikaa kiinni kielessä. Voi tosin olla, että jos luen tämän toiseen kertaan, kiinnitän huomioni taas kieleen, lauseeseen. Ja poimin niitä talteen.
P.S. Linturi on sekä kirjamessujen esikoiskirjatilaisuudessa että television Aamun kirja -haastattelussa vaikuttanut siltä, ettei hän oikein tunnu välittävän julkisuudesta, jota näinkin hyvän kirjan kirjoittaminen tuo. Onko muilla samanlaisia havaintoja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti