"Kuten tunnettua, ajatukset, jotka pyörivät meidän päässämme, olkoot ne sitten levottomuudesta tai tyytymättömyydestä syntyneitä, ja samoin muunlaiset, kumpaankaan mainittuun ryhmään kuulumattomat mietteet väsähtävät ja kyllästyvät itseensä ennemmin tai myöhemmin, pitää vain antaa ajan kulua ja jättää ne laiskasti harhailemaan, niin kuin niille luonnostaan sopii, eikä lietsoa niitä millään uudella ärsyttävällä tai kantaa ottavalla tuumailulla, ja ennen kaikkea pitää erityisesti varoa puuttumasta niiden kulkuun joka kerta kun jo muutenkin harhautumaan valmiin ajatuksen eteen ilmestyy houkutteleva tienhaara, syrjäpolku tai sivuraide."
José Saramago
Kaikkien nimet (Tammi, 2000/1997)
Edellä esitetty virke kuvaa hyvin Saramagon teosta. Lyhyttä, lakonista lausetta tästä kirjasta ei löydä, ei. Sen sijaan pitkiä, rönsyileviä virkkeitä löytyy. Virkkeitä, joita välillä joutuu lukemaan uusiksi, että muistaa ja ymmärtää, mitä oikein sanottiinkaan. Ja mikä pahinta: nämä virkkeet ovat koukuttavia. Minä, joka yleensä ihailen lyhyttä, selkeää lausetta, pidin tästä tyylistä. Kaikkien nimet on ensimmäinen Saramagoni, mutta ei taida jäädä viimeiseksi.
Kun José-herra on kuumeessa, minuakin palelee. Kun hän kastuu, tunnen sadepisarat kasvoillani. Tai kun hän pimeässä nousee portaita, näen tapahtuman elokuvakohtauksena. Siis romaani on vaikuttava.
Juoni, jos nyt siitä on edes syytä puhua, on varsin yksinkertainen. Kyse on sattumalta syntyneestä päähänpinttymästä. Väestörekisterikeskuksen mitätön virkailija joutuu seikkailuun, joka on hänen aiempi elämänsä huomioon ottaen erittäin poikkeuksellinen.
Siinä samalla - kertoessaan tästä miehestä - Saramago kirjoittaa niin paljon muustakin. Filosofinen, välillä ehkä jopa runollinen (olikohan?) teos. Vaikka kirja oli minulla välillä pitkän aikaa keskeneräisenä, sanon sitä silti koukuttavaksi. Taitavan kielenkäytön maaginen voima veti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti