Suomessa on kai menossa jonkinlainen esseebuumi, ja tästä buumista ei voi juuri puhua mainitsematta Nyleniä. Vihan ja katkeruuden esseet on kääntäjä Nylenin esikoisteos.
Antti Nylen
Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas, 2007)
Kirjassa on viisitoista esseetä. Joita kai pitäisi yhdistää kirjan nimen mukaisesti tyyliseikkana vihaisuus ja katkeruus. Kirjoitan "kai", koska en oikein osannut pitää tämän kirjan esseitä erityisen yhteensopivina. Oletin, että esseet liittyisivät enemmän toisiinsa, sillä olen ymmärtänyt Savukeitaan julkaisevan nimenomaan esseekirjoja. Ei siis satunnaisista esseistä tehtyä kokoelmaa. Mutta tämä yhdistävyys voi kuitenkin piillä vihassa ja katkeruudessa. Asiassa olisi viisaampi, kun lukisi Nylenin seuraavan kokoelman Halun ja epäluulon esseet.
En oikein pitänyt Nylenin tyylistä. Hänen tekstinsä tuntuvat välillä kovin sekavilta. Asia liikkuu kappaleesta toiseen turhan nopeasti, lainaukset, kursivoinnit, sulkumerkit ja muut sellaiset tekevät tekstistä rauhattoman näköistäkin.
Entä se asia? Mieleeni jäi lähinnä yksi niistä kirjan pisimmistä (ja ehkä parhaimmista) esseistä eli kirjan ensimmäinen essee lihansyönnistä. Sitä Nylen käsittelee - tosin provokatiivisesti - mutta kuitenkin mielenkiintoisella tavalla. Useat esseet, niiden tarkoitus, mieli ja merkitys, jäävät hämäriksi. Ehkä en vain ole oikeaa lukijakuntaa. Hämäräksi, vieraaksi jäämistä pidän siinä mielessä pahana merkkinä, että tällaisten esseiden olisi kai tarkoitus saada ihminen ajattelemaan, keskustelemaan tekstin kanssa. Ei ainakaan vain nyökyttelemään, että näinhän se on, näinhän se on, näinhän se on.
Olo on kirjan lukemisen jälkeen harvinaisen pettynyt, sillä olin odottanut Nyleniltä paljon enemmän. Melkein tuli sellainen olo, etten jaksa edes kirjoittaa koko kirjasta.
Savukeidas on tehnyt hyvää työtä esseen esiin nostamisessa. Parannettavaakin löytyy. Kirja hajoaa konkreettisesti käsiin. Helmet-palvelun kautta löytyvistä 34 kappaleesta tätä kirjaa kymmenen kohdalla lukee "korjattavana". Mutta lopuista kirjoista vain yksi on kirjaston hyllyssä, muut lainassa. Joten kiinnostusta tällaiseen jo viisi vuotta vanhaan teokseen kuitenkin on.
En ole lukenut tätä esseekokoelmaa, mutta eipä bloggauksesi siihen varsinaisesti edes houkuta ü
VastaaPoistaJäin miettimään tuota pohdintaa, että kaikille kirjoille ei itse ehkä kuitenkaan ole sitä oikeaa lukijakuntaa, vaikka saattaisi halutakin olla. Se on rehellistä myöntää. Ehkä se riippuu lukuhetkestäkin, aina ei jaksa syventyä samalla tavalla, tai myöhemmin sama teos saattaa avautua aivan toisella tavoin.
Minusta tämä Nylen on kuitenkin hyvin kiinnostava persoona. Hän onnistuu olemaan hyväksytysti arvokonservatiivi intellektuelli aikana, jolloin etenkään uskonnollinen konservatiivisuus ei ole kovin yleisesti hyväksyttyä, trendikästä, saati älykästä.
(Terävä havainto tuo, että Helmetin kirjoista 10/34 on korjattavana ü)
Siitä olen täysin samaa mieltä, että Nylen on kiinnostava persoona (myös tämä esseisti-Nylen, joka ei ehkä ole aivan sama kuin reality-Nylen).
PoistaUskontoperäinen arvokonservatiivisuutensa ei ehkä tässä teoksessa lopulta paljon näkynyt. Hmm. Vai jäiköhän vain huomiotta...
Todennäköisesti yksi syy tekstin vieraaksi jäämiseen oli se, että Nylen kirjoittaa paljon asioista, joista ei ole itsellä juurikaan tietoa. Eikä onnistu tuomaan sitä asiaa "tutuksi", jotta sitä tällaisen ei-juuri-siitä-asiasta-kiinnostuneen olisi helppo lukea.
Niin, muistan jonkun keskusteluohjelman jossa hän oli vieraana (Olisiko ollut Voimala). Hän on katolilainen ja puhui juuri siitä, miten yhteiskunnallinen ilmapiiri on sellainen, että on ikäänkuin älykkäämpää olla liberaali. Arvokonservatiiveja ajattelijoita ei juuri julkisuudessa ole, ainakaan hyväksytysti.
PoistaOlen lukenut Nylénin toisenkin esseekokoelman, Halun ja epäluulon esseet. Pidin enemmän tuosta ensimmäisestä kokoelmasta. Tai pidin ja en pitänyt: paljon asioita, joita en its allekirjoittaisi, mutta esitystapaa ihailen.
VastaaPoistaEn muista, oliko Nylénin kokoelman alussa jokin esipuhe, jossa tuota viha-näkökulmaa olisi selitetty. Kysymys tuli mieleeni, kun luin Virpi Hämeen-Anttilan esseetä antologiasta Mitä essee tarkoittaa? Siinä hän puhuu vihaisista nuorista esseisteistä, ja siteeraa heille ohjenuoraksi sopivaa tekstiä Vihaamisen nautinnosta (vuodelta 1826, kirjoittanut William Hazlitt): "Puhdas hyvyys muuttuu pian tylsyydeksi, siitä puuttuu vaihtelua ja eloisuutta. Tuska on hapanimelää, siitä puuttuu vaihtelua ja eloisuutta. Rakkaus taantuu kyltyneenä välinpitämättömyydeksi tai inhoksi. Vain viha on kuolematonta."