(Petri Tamminen kirjassaan Muita hyviä ominaisuuksia)
* * *
Lauantai-iltapäivä Helsingin kirjamessuilla 2011. Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkintoehdokkaiden esittelypaneeli on juuri alkanut. Juontaja on esittänyt kaikille esikoiskirjailijoille ensimmäisen kysymyksen. Yksi kirjailija ei vastaa kysymykseen mitään. Hän vaivautuneen oloisesti siirtää mikin seuraavalle. Minä jään ihmettelemään, että ei kirjailija noin voi tehdä. Kirjailijan pitää osata esiintyä, pitää osata vastata.
Kevät 2012 vahvistaa käsitystäni siitä, että hyvä kirjailija osaa myös esiintyä. Hyvä kirjailija on sanavalmis. Hyvä kirjailija on hauska ja nokkela. Nelonen aloittaa YLE:n Uutisvuodon kanssa selvästi kilpailevan Hyvät ja huonot uutiset -ohjelman. Ohjelman neljästä vakiopanelistista kaksi on kirjailijoita. Janakkalan mielensäpahoittaja Tuomas Kyrö ja Hakaniemen perusdemari Miika Nousiainen ovat nyt jo muutaman kuukauden naurattaneet studioyleisöä ja televisiokatsojia keskiviikkoiltaisin.
Ja toki kirjailija Jari Tervo on lauantai-iltaisin ollut Uutisvuodossa tekemässä sitä samaa mitä Kyrö ja Nousiainen HHU:ssa. Runoilija Tommy Tabermannin korvasi aikoinaan Uutisvuodossa stand up -koomikko. Ja yksi koomikko on Hyvissä ja huonoissa uutisissakin. Ja minä ajattelen, että kirjailijat voittavat molemmissa ohjelmissa stand up -koomikot vähintään paksun romaanin mitalla.
* * *
Virike tämän tekstin muodon saavan pohdiskelun julkistamiseen juuri nyt tuli tietenkin YLE:n viimeviikkoisesta jutusta, jossa käsiteltiin näitä kysymyksiä. Teoksen kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo puolusti siinä ujoja kirjailijoita. "Moni kirjailija on valinnut tämän ilmaisumuodon juuri sen takia, että ylenpalttinen esiintyminen on heille vaikeaa", sanoi Hiidenheimo.
Jutun mukaan "monet sanavalmiit, julkisuudessa paljon paistattelevat kirjailijat luovat paineita niille, joilla sana ja esiintyminen ei ole yhtä hyvin hallussa." Eli valmiiksi jo kohtuullisesti myyvien Nousiaisen, Kyrön ja Tervon jokaviikkoinen verbaali-iloittelu kaiken kansan näkyvillä luo paineita muille kirjailijoille. Olinko minäkin ajatuksissani liian julma tuota kirjamessujen esikoiskirjailijaa kohtaan?
Toinen virike kirjoittamiseen tuli vasta lukemastani Petri Tammisen kirjasta Muita hyviä ominaisuuksia. Annetaanpa ääni takaisin jo alussa siteeratulle Tammiselle. Hän on kirjailija, joka on kirjoittanut kirjan siitä, että hän on ujo eikä osaa luontevasti toimia ihmisten kanssa.
Minä en osaa puhua. Arkisetkin keskustelutilanteet hermostuttavat minua. Tunnen että tämä ei pääty nyt hyvin. Niin kuin ei päätykään, lauseeni ajautuvat umpikujaan tai hiipuvat olemattomiin.
Esiintymispaikan ovella hoen kolmen sanan mantraa. - - "Arvokkaasti, älykkäästi, rauhallisesti." Hoen sanoja kun saavun Tampereen taiteiden yöhön tai Martinlaaksoon matineaan, vähän ennen kättelyjä ja nyökyttelyjä, hikoavia kämmeniä ja tolloksi puristettuja serviettejä, vähän ennen esiintymislavan kohinaa ja sitä pyörryttävää tunnetta, että tästä ei selviä ja että ihan pian joku huutaa: "Tuu pois sieltä, sä olet ihan paska."* * *
Kirjamessuilla tulee yhden viikonlopun aikana nähtyä varsin paljon kirjailijoita. Siellä myös vertailu on helppoa. Jos on juuri kuunnellut sujuvasanaista esiintyjää, seuraavana vuorossa oleva esiintymisjännittäjä saattaa tuottaa pettymyksen. Aina ei tosin ole kyse siitä, etteikö kirjailija osaisi esiintyä, tyyli ei vain aina miellytä. Edellisiltä Helsingin kirjamessuilta mieleeni jäi positiivisena esimerkkinä mm. aina niin viisaan kuuloinen Claes Andersson. Tommi Melenderiä taas en jaksanut kuunnella loppuun saakka.
Kevään aikana olen aktiivisesti seurannut Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen torstaisia Aamun kirja -lähetyksiä. Kymmenessä minuutissakin pääsee jo jonkinlaiseen käsitykseen siitä, nauttiiko kirjailija studion sohvalla istumisesta vai ei. Moni ei tunnu nauttivan. Samoin vastikään Elävästä arkistosta katsomani pätkä Turkka Hautalan haastattelusta toi sen tunteen, ettei hänkään taida kuulua esiintymisestä nauttiviin. Hautala myös kirjoittaa sosiaalisesti rajoittuneista ihmisistä. Kuten Petri Tamminenkin.
* * *
Ehkä kirjailijoiden oleminen esillä lisää heidän kirjojensa myyntiä, mutta sen ei toivoisi olevan pääsyy viihdeohjelmissa olemiseen. Toivoisi, että olisi olemassa jollain tavalla erikseen nasevien repliikkien mies Nousiainen Hyvissä ja huonoissa uutisissa ja kirjailija Nousiainen siellä jossain Maaninkavaaran takana. Mutta eihän se näin mene.
"Minä vain kirjoitan. Koetan keskittyä siihen. Kaikki muu on oikeastaan päälle liimattua, kaikki julkisuus tai sen puute kaikki PR ja markkinointi, jopa kaikki ylevät periaatteet, niitäkin pohditaan sitten vasta, kun on ensin kirjoitettu." Näin toteaa Juhani Känkänen YLE:n haastattelussa. Känkäselläkin - yhden näkemisen perusteella - olisi edellytyksiä olla hauska supliikkimies jossain hauskassa ohjelmassa. Minä sain hänestä sellaisen kuvan 12 osumaa -palkintojen julkistamistilaisuudessa helmikuussa.
* * *
Lukiessani Tammisen kirjaa myötätuntoni oli jo valmiiksi hänen puolellaan. Niin vaikeaa tuo kirjailijalle lähes pakollinen esiintyminen hänelle tuntuu olevan. En olisi halunnut hänelle muita hankaluuksia. Olin jo ymmärtänyt, että eivät kaikki voi olla ihailemani Nousiaisen kaltaisia nasevia televisiopellejä. Sitten kirjan loppupuolella Tamminen kertoo eräästä kirjaprojektistaan.
Keväällä 2007 ryhdyin kirjoittamaan romaania onnesta. Idea oli lennokas, halusin kertoa miehestä, joka uskoo onnen asuvan Ruotsissa ja joka lähtee tutustumaan tähän onneen kertoakseen suomalaisille miten se saavutetaan. Hän päätyy Göteborgiin ja siellä erinäisten seikkailujen jälkeen vankilaan. Tämän tutkintavankilan sellissä hän nyt kertoo tarinaansa.
Tein taustatyöt huolellisesti. Ylipuhuin perheen kesälomalla Göteborgiin ja kävin tutustumassa kaupungin poliisitaloon. Tarkoitukseni oli tehdä muistiinpanoja, mutta en sitten kehdannutkaan, istuin vain hetken aulassa niin kuin minulla olisi siellä asioita.Näin silmissäni ujon Tammisen poliisitalon aulassa esittämässä sen näköistä, että ei ole siellä tekemässä taustatyötä romaaniaan varten, vaan ihan oikeilla asioilla. Mutta annetaan Tammisen jatkaa.
Kirjoitustyöni etenivät hitaasti ja epävarmasti mutta etenivät kuitenkin. Syyskuun alussa poikkesin kirjakauppaan katsomaan uutuuksia. Nappasin hyllystä Miika Nousiaisen esikoisromaanin Vadelmavenepakolainen ja luin sen takakannen. Sitten luin kirjan ensimmäiset sivut, sitten pätkiä keskeltä, sitten kirjan lopetuksen. Minusta näytti, että Nousiainen kirjoitti suomalaisesta miehestä joka muutti Göteborgiin ja päätyi siellä vankilaan.Miksi juuri Nousiaisen piti viedä Tammiselta aihe?
* * *
Olen pitänyt varsin paljon kaikista Tammisen kirjoista, jotka olen lukenut. Samoin pidin mainitun esikoiskirjailijan teoksesta. Jari Tervoa en ole kovin paljon lukenut, mutta se, mitä häneltä olen lukenut, ei ole vakuuttanut. Tuomas Kyrön kirjatkaan eivät ole minun sielunmaisemaani erityisemmin uponneet. Kun ymmärrän katsoa vain kirjoja, arvioin näitä kirjailijoita aivan eri tavalla kuin silloin, jos teen arvioni myös julkisten esiintymisten perusteella.
YLE:n jutussa väliotsikko kertoo paljon: "Ennen luettiin juttu kirjasta, nyt kirjailijasta". Tämä sama ongelma tuntuu vaivaavan lähes koko lehdistöä. Onneksi on kirjablogit, joissa ei juuri näe juttuja kirjailijoista. Ja jos näkyy, niin kirja edellä. En ole kirjablogeissa nähnyt kuvaa yhdenkään kirjailijan vaatekaapista. Me kirjablogistit - röyhistäkäämme kollektiivisesti rintaamme - olemme kiinnostuneita kirjasta. Ja kirjailijaahan ei synny ilman kirjaa ja nimenomaan sitä kohtaan osoitettua kiinnostusta.
* * *
Historiallisen näkökulman siihen, pitääkö kirjailijan, etenkin prosaistin, olla esiintyvä taiteilija, tarjoaa Markku Envall uusimmassa kirjassaan Toinen jalka maassa. Esseessään "Tuote-esittelijäksi" hän toteaa aivan aluksi:
"Käsitykseni kirjailijan ja julkisuuden suhteesta on edistyksen vastainen ellei peräti taantumuksellinen."
Envall jatkaa, että hän on käsittänyt kirjailijan olevan luova taiteilija, mutta että nykyisin kirjailija on myös esittävä taiteilija. Edelleen Envall kuvailee, kuinka ennen uudesta kirjasta luettiin radiossa otteita ja kirjasta puhuivat kriitikot, toimittajat ja kustantajat. "Nyt kirjasta puhuu ennen muita kirjailija itse."
Envall haikailee vanhoja aikoja enemmänkin. Niitä aikoja, jolloin kirjailijalle riitti kirjan julkaiseminen. Kun kirjailijan ei tarvinnut samalla olla omien teostensa kauppamies. Kun markkinamiesten usko, että kirja ostetaan tekijän, ei kirjan itsensä takia, ei vielä ollut lyönyt läpi.
* * *
Blogistanian Finlandian 2011 sai eräs Katja Kettu. Ylioppilaslehti vuodelta 2009 palauttaa mieleen tarinan Ketun kirjailijauran alkuvaiheilta.
Vuosi 2005, Pentinkulman päivät Urjalassa. Esiintymisjännityksestä kärsivä kirjailija Katja Kettu on saamassa Tiiliskivi-palkinnon esikoisromaanistaan Surujenkerääjä. Juuri ennen kuin hänen pitäisi alkaa lukea tekstiään, hän saa tärinäkohtauksen. ”Rupesin tärisemään niin järjettömästi, ettei tilaisuutta pystytty enää jatkamaan”, Kettu kertoo.Onneksi esiintymisjännitys ei estä esiintymistä yleisölle kirjojen kautta, kirjoittamalla. Mutta on se silti mukava hetki, kun Nousiainen laukoo hyvän repliikin televisiossa. Eikä Nousiainen olisi siellä ilman kirjojaan.
Ansiokas postaus.
VastaaPoista--
Uutisvuodossa vierailee monia kirjailijoita, mutta ei kaikki.
Minusta jotkut hyvätkin kirjailijat ovat sangen ujoja, ja heidän omin alue on kirjoitettu ei puhuttu sana.
Hyvää pohdintaa. Ei kirjailijan tarvitse olla esiintyjä. Kirjoittaminenhan hänen työnsä on. Joillain sitten vain sattuu olemaan lahjoja molempiin.
VastaaPoistaErinomainen postaus, on paljon mihin tarttua, mutta tyydyn kommentoimaan vain pikaisesti.
VastaaPoistaNämä esiintymiset ja muut ovat vahvasti kirjailijan brändinrakennusta. Ajan henki on se, että kirjailija kauppaa kirjaansa ennen kaikkea persoonallaan, henkilökohtaisella brändillään. Kirja myy, jos persoona myy.
Jos eräs urjalalainen puuvillatehtaan karstaaja olisi kirjoittanut sotaromaaninsa vasta 2010 -luvulla, niin mitenhän hänelle olisi käynyt tässä nykyisessä mediamylläkässä? Ja miten olisi käynyt kirjan myynnille? Haluaisin uskoa siihen, että hyvä kirja puhuu aina puolestaan enemmän kuin kirjailija ja että hyvä kirja saa aina nostetta alleen.
Sitten on joku Ilkka Remes alias Petri Pykälä, jota ei näy yhtään missään ja myy silti aivan huikeita määriä. Tosin genrekin on hiukan eri.
Hyvä Merenhuiske, sanoit tärkeän asian. Hyvä ja kelpo suomalainen kirjailijahan on itseään esilletuomaton, herkkä ja vaatimaton, introvertti kammiossaan pysyttelevä ja vain kirjallisia lausuntoja antava, ei missään nimessä julkisuuteen tyrkylle tunkeva humoristi... Merenhuiske: "Joillain vain sattuu olevan lahjoja molempiin." Esiintymiseen ja kirjoittamiseen.
VastaaPoistaNiinhän se on. On ujoja ihmisiä ja ujoja kirjailijoita; niitä, jotka jännittävät aina ja niitä jotka eivät jännitä. Ja mehän jännitämme esiintymistä kaikki, me suomalaiset... Sattumalta tiedän että esim. mainitsemasi monilahjainen Claes Andersson on tehnyt kirjoissaan oikein numeron esiintymispaniikeistaan, silti hän on ollut julkisuudessa roppakaupalla eikä se hänen tuotantoaan sen arvottomammaksi tee.
Mitä Tuomas Kyröön tulee, hänen tuotantonsa sisältää toistakymmentä kirjaa vuodesta 2001, ohessa on syntynyt kolumneja, sarjakuvia,kuunnelmia, ym. Romaaniensa ja muiden kirjojensa ohessa hän on näiden vuosien aikana tehnyt "kaiken mitä tilataan ja on tilattu"... koska pelkillä apurahoilla ei tällä kielialueella perhettä elätetä. - Vasta hänen nykyinen bestsellerinsä Mielensäpahoittaja ja sen 80-vuotias romaanihahmo pakottivat miehen ulos autotallistaan - kirjoittamasta. - Ja voi pahus, hänhän osoittautuikin sekä puhekykyiseksi että nokkelasanaiseksi; ihan niinkin mainioksi, että pyydettiin vallan televioon ihmisiä nauratttamaan, minkä näyttää hyvin osaavan kuten ammattitoverinsa Nousiainenkin.
Viekö kirjailijan verbaalinen lahjakkuus arvoa uskottavana kirjailijana? Suomessa.
Lainaus blogista: "Jari Tervoa en ole kovin paljon lukenut, mutta se, mitä häneltä olen lukenut, ei ole vakuuttanut. Tuomas Kyrön kirjatkaan eivät ole minun sielunmaisemaani erityisemmin uponneet. Kun ymmärrän katsoa vain kirjoja, arvioin näitä kirjailijoita aivan eri tavalla kuin silloin, jos teen arvioni myös julkisten esiintymisten perusteella." - Ei muuten kannata vain "katsoa" kirjoja, kannattaa lukea ne ihan alkutuotannosta lähtien.
Meistä jokainen arvioi kirjoja oman mieltymyksensä mukaan. Ja julkisuudessa paljon esiityviin kasvoihin voi ja saa kyllästyä, edustavat ne mitä ammattiryhmää tahansa. - Mutta prototyyppistä kirjailijapersoonallisuutta ei ole olemassa ja jokainen esiintyköön, puhukoon ja kirjoittakoon sydämensä kyllyydestä.
Minä tykkään sekä HHU:sta että Kyrön ja Nousiaisen kirjoista. Tykkään myös Petri Tammisesta ja Markku Envallista.
Edellisen Anonyymin kanssa olen eri mieltä kohdasta, jossa hän yleistää kaikkien suomalaisten jännittävän esiintymistä. Jotkut jännittävät, toiset eivät. Joku saa paniikkikohtauksen kuten Kettu, toinen nauttii täysillä joka hetkestä huomion keskipisteenä. Eiköhän tämä päde myös kirjailijoihin.
VastaaPoistaAikanaan minulla oli ilo päästä kuuntelemaan, kun Maarit Verrosta haastateltiin kirjoistaa ja kirjoittamisesta asiantuntijayleisön edessä. Ujo ja pidättyvä kirjailija esiintyi miellyttävästi, mutta muistaakseni kertoi, että inhoaa esiintymistä. Eipä häntäkään kovin usein telkkarissa nähdä. Kari Hotakainen esiintyi toisella kerralla samalle yleisölle. Mies oli silloin vielä pienen piirin tuntema kirjailija, eikä hänenkään olemuksensa viestinyt nautinnosta, vaikka kuulijat nauttivatkin purevan nasevista vastauksista. Sittemmin Hotakainen on tv:ssäkin esiintynyt ihan mukavasti. Esiintymiseen voi siis kirjailijakin harjaantua.
Kirjailijajulkisuus on varmasti kaksiteräinen miekka siinä missä moni muukin asia. Jatkuva esillä olo voi pahimmillaan syödä aikaa varsinaiselta työltä. Samaten tuo persoonalla kirjojen myynti on vaikeaa. Toisia miellyttää, toisia ei. Kaikkia ei voi koskaan saada puolelleen. Aina tulee ärsyttäneeksikin jotakuta. On harmi, jos kirjailijan julkisuuskuva tulee hänen teostensa ja lukijansa väliin häiritsevästi. Sofi Oksanen ja Katja Kettukin ovat saaneet päälleen myös ikäviä asioita mediassa, kuten vaikka Arto Paasilinnakin viime aikoina. Vai mitä sanotte eilisen Hesarin kulttuurisivun jutun pikkukuvasta, jossa Paasilinna taputtelee naisihailijansa takapuolta...?
Kiinnostava postaus, siitä ja kommenteista tuli mieleen joitakin asioita.
VastaaPoistaOn varmaan kirjailijoita, kuten ihmisiä, joista osa on ujoja, pelkää esiintymistä ja osa on niitä, joista on mukava esiintyä. Omasta kokemustani voin vain todeta, että esiintymisjännityksestä ja haluttomuudesta esiintyä voi oppia pois jopa niin paljon, että alkaa suorastaan pitää omasta äänestään ja esiintymisestä niin paljon, että ei halua siitä luopua. (Voi toki käydä toisinkin, mutta aika monessa asiassa harjoittelu auttaa.)
Pitääkö kirjailijan olla joka mediassa esillä? Itse en seuraa kovin paljon noita ohjelmia, joissa kirjailijat ovat ja jos seuraan, alkaa kuva kirjailijasta fiksuna jotenkin karista. Tai lähinnä kirjailijasta tulee jotenkin arkipäiväinen. Kärsin varmaan jonkinlaisesta nero-myytistä, mutta jos kirjailija/ laulaja tulee kovin lähelle, mietin koko ajan, että miten noin pienestä ja arkipäiväisestä tyypistä voi tulla niin hyvää tavaraa. Johtuu varmaan siitä, että olen maalta, enkä ole tottunut kohtaamaan merkkihenkilöitä ;D
Jotenkin tuntuu, että miehille tämä esillä olo olisi parempi asia kuin naisille. Esim. Kyrö-tapauksessa tuntuu, että kansansuosio senkun nousee. Kun taas Sofi Oksanen, joka oli yhteen aikaan esillä ihan joka paikassa sai aikaan sellaista ei-tykkää-asennetta. Samoin kuin Pulkkisen naistenlehdissä olevat haastattelut ihan koko aika alkaa kääntyä jo itseään vastaan. Mutta no, kirjanmyyntiin esillä ololla taitaa olla vain hyvä vaikutus. Valitettavasi esillä oleminen ja näkyvyys ei takaa sitä, että kirjailija olisi jotenkin erikoisen hyvä kirjailija, esim. Härkösen medianäkyvyys ja viimeisin kirja. Jotenkin en vain tajua yhtälöä.
Näitä olen itsekin mietiskellyt.
VastaaPoistaMetsään mennään ainakin siinä kohtaa, jos meno menee sellaiseksi, että kustantaja ei lähde ottamaan kirjailijanalulta käsikirjoitusta vastaan, jos tämä ei ole valmis kissanristiäisiin... En tiedä ollaanko vielä näin pitkällä.
Mutta oikeasti, jos julkinen esiintyminen on kirjoittamisen kirjoittamaton pakko, saattaapa sen vuoksi joku lahjakkuus jättää kykynsä käyttämättä.Se olisi sääli.
Kiitos. Kommenteissa oli monia hyviä pointteja. Melkein kai tämän teeman voisi tiivistää viimeisimmän kommentin lauseisiin: "Mutta oikeasti, jos julkinen esiintyminen on kirjoittamisen kirjoittamaton pakko, saattaapa sen vuoksi joku lahjakkuus jättää kykynsä käyttämättä. Se olisi sääli."
VastaaPoistaTämä koko ajatus "kirjailijan sanavalmiudesta" lähti Nousiaisesta ja Kyröstä. Ja mieleen oli jotenkin jäänyt tuo kirjamessujen tapahtuma. Nyt sitten tuli sopivaan aikaan tuo YLE:n juttu ja Tammisen kirja, niin tuli koottua väljästi teemaan liittyviä ajatuksia samaan postaukseen.