Rane: Naurava neitsyt

"Niin tapahtui, että kun eteläinen lujaan puhalsi ja aurinko selkeältä taivaalta paahtoi, lumi suli yhtenä päivänä. Vesi jymisi vuorilta, eikä tämä hyvä joki tainnut sitä itseensä mahduttaa, vaan paisui ja kävi vaahtoon. Kaupungissa tulva nousi sillan kannelle ja kauppiaat, jotka vartosivat ansiota pääsiäismarkkinoista, saivat kiiruusti kuljettaa verkansa ja suolansa hirttomäelle turvaan. Pahemmin oli minun laitani, Kristus armahda!"

Irja Rane
Naurava neitsyt (WSOY, 1996)

Olen ostanut Ranen romaanin joskus kauan sitten osana projektiani hankkia hyllyyni kaikki Finlandia-palkitut kirjat. Tuo projekti sittemmin on jäänyt pahasti kesken. Eikä tämän romaanin lukeminenkaan ole tapahtunut aiemmin. Nyt tartuin vuoden 1996 Finlandia-voittajaan osana Kuusi kovaa kotimaista -haastetta, jota varten päätin lukea kuusi naisen kirjoittamaa F-palkittua romaania. Tämä oli joulukuun jälkeen kolmas sellainen. Finlandia-palkittuja olen tämän vuoden puolella lukenut nyt jo kuusi kappaletta. Näyttää siltä, että jos teen jonkun listan tai otan tavoitteen, niin sitten tulee luettua listalla olevia kirjoja.

Irja Rane oli minulle täysin tuntematon kirjailija. Mitään en hänestä tiennyt ennen kirjan lukemista, ainoatakaan kirjaansa en ollut lukenut. Luettuani kirjan tuli etsittyä vähän lisätietoa. Muun muassa Yliopisto-lehden haastattelusta sitä löytyy. Samasta haastattelusta löytyy myös Ranen kuvaus kirjoittamisensa syistä:

"Kirjoitan, koska haluan saada ajatuksiani sellaiseen hahmoon, jonka voi nähdä selkeämmin. Puheeksi tai kertomukseksi muokatusta ajatusten ja tunteiden koostumasta syntyy konkreettinen asia, jota voi käsitellä; katsoa ja tutkia, Rane pohtii ja jatkaa, että toki muodon antamisessa ajatuksille on pelkästään esteettisiäkin pyrkimyksiä."

Naurava neitsyt on triptyykki, joka sisältää kolme eri kertomusta, joita kaikkia yhdistää vain naurava neitsyt, ensimmäisessä kertomuksessa 1300-luvulla tavattavan Johanneksen tekemä, samoihin aikoihin eläneen Bartolomeuksen arvostelema ja 1930-luvulla rehtori Kleinin näkemä.

Täytyy tunnustaa, että (nyt, kun muutama päivä on ehtinyt vierähtää kirjan loppuun lukemisesta, ja alkuosan lukemisesta ehkä kuukausi) tästä kirjasta ei jotenkin kovin ihmeellistä jäänyt mieleen. Tapahtumat muistaa, kielen muistaa. Ensimmäisessä osassa tuli välillä sellainen olo, että on kuin lukisi Raamatusta Sananlaskujen kirjaa. Mutta ei oikein muuta. Kolmen osan yhteydet eivät auenneet minulle. Varsinkin viimeinen osa tuntui jäävän irralliseksi.

Mutta silti tämä on niitä kirjoja, joita tulee lukiessa ihailtua, mutta koko ajan on tunne, ettei ehkä täysin ymmärrä kaikkea, mitä kirjassa ehkä on. Etenkin ensimmäisen kertomuksen kieli vie mukanaan, mutta hieman tavallisesta poikkeavasta syystä. Sitä vain lukee ja miettii, miten kirjailija on saanut kieleen niin hienosti vanhan sävyn.