Lindgren: Akvaviitti

Siitä on kulunut neljäkymmentä vuotta, Olof sanoi. Kokonaista neljäkymmentä vuotta. Tai vaivaiset viisikymmentä vuotta. Paljon on muuttunut. Kaikki on muuttunut.

Torgny Lindgren

Akvaviitti (Tammi, 2007/2009)

Olof Helmersson pelasti yli neljäsataa sielua seudulla vuosikymmeniä sitten. Nyt hän palaa takaisin korjatakseen vahingot. Sillä hän on ymmärtänyt, että se kaikki oli väärin. "Jumalaa ei ole". Eikä sitä myöten tarvita mitään pelastustakaan. "Pelastus on sairaalloinen tunnemyrsky eikä mitään muuta." Ongelma vain on siinä, että suurin osa pelastetuista on jo kuollut, osa luopunut uskosta, eikä seurakunnassa ole enää kuin kaksi ihmistä. Asian kertominen niille kahdellekaan ei sitten ole kovin helppoa.

Kun kirja kertoo miehestä, joka yrittää saada ihmisiä kääntymään pois uskosta, luulisi sen jollain tavalla koskettavan minua. Kun kirja vielä ironisesti saa sen näyttämään aika samanlaiselta kuin uskoon käännyttämisen, pitäisi koskettaa vielä enemmän. Sillä sellaisen - toki lyhyemmän tekstin - olen joskus kirjoittanut itsekin.

Ihan hyvä romaani, mutta lopulta jätti aika kylmäksi: ulkopuolelle, vieraaksi. Kerronnan pyöriessä yhden henkilön tekemisissä häneen olisi halunnut saada paremman otteen, päästä jopa hänen nahkoihinsa. Vaikka kerronta olikin välillä jopa hauskaa. Lopulta mieleen jää vain kirjan yksi teema: me ja muut -asetelma, seudun toisilleen sukua olevat asukkaat ja muut ihmiset.

P.S. Hämmästyin, kun yritin etsiä muiden blogistien kirjoituksia tästä kirjasta. Löysin vain tämän: Leena Lumi.