Harri Tapper
Loimu ja lumi (Atena, 2012)
"Kenraalit pysyvät usein tyyninä. He saattavat sytyttää piippunsa taistelun alkaessa. Ennen kuin he ovat tuprutelleet sen sammuksiin, he ovat menettäneet tuhannen miestä. Sitten he kopsaisevat piippunsa tyhjäksi saappaan syrjään."Tapperin kuvaus Napoleonin sotaretkestä vuonna 1812 kohti Moskovaa tuntuu tiivistyvän tuollaiseen ajatukseen. Miehiä kuolee, miehiä kuolee. Kenraali voi polttaa piippua. Tapperin kirja ei anna sodasta ylevää kuvaa, vaan tekee rauhantyötä väinölinnamaiseen tapaan.
Tapperin kirja on samalla vetävä, ilotulitusmainen sanoilla leikittelevä, leikkisä mutta vakava romaani, ja tarinakokoelma hallitsijoista, kenraaleista, rivimiehistä, maaorjista. Ei puutu kuin se, että äänen olisi saanut Napoleonin hevonenkin. Tapperin lause on tässä kirjassa lyhyt ja napakka. Iskee välillä vyön alle, mutta usein nauruhermoon. Yhteen lauseeseen on välillä saatu niin paljon asiaa, että koko sota mahtuu 200 sivuun.
En ollut aiemmin lukenut Tapperilta mitään. Aluksi tuntui, että tästä kirjasta ei saa otetta. Yhtään samaistuttavaa henkilöä ei tule, sillä tarina vaihtuu nopeasti. Mutta romaanin ansiot ovatkin muussa. Kieli on mahtavaa. Ja jokin kirjassa tuo sellaisen olon kuin sen olisi kirjoittanut venäläinen. Mielikuva saattaa johtua ihan vain siitäki, että jossain kohti - ehkä vain yhdessä - lueteltiin venäläisiä esineitä tai ruokia kuin Liksomin Hytti nro 6:ssa. (Eihän näitä outoja muisti- ja mielikuvia saa aina jälkeenpäin enää kiinnitettyä mihinkään.)
Harri Tapper on ollut jo aiemmin Finlandia-palkintoehdokkaana. Olisikohan Loimu ja lumi tänä vuonna se kirja, jota kukaan ei listalle odota, mutta sieltä se kuitenkin löytyy?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti