Vuoden ensimmäinen kirja on nyt luettu. Ensimmäinen Seppäläni. Ei erikseen valittu, vaan käteen osunut. Seppälä siksi, että Mooses Mentula pitää häntä kai yhtenä esikuvanaan. Ja muutenkin, kyllä Seppälän kirjoihin hyvä on tutustua, mutta olisin kai voinut paremmin valita, millä aloitan.
Juha Seppälä
Kuun nousu ja lasku (WSOY, 1999)
Miksi kirjan alussa ei voi selvästi kertoa, kuka on äänessä ja miksi? Tässä kirjassa ei kai ole kuin kaksi kertojaa, mutta siitä huolimatta alun epäselvyys alkoi rasittaa. Ottaisivat vaikka oppia Hotakaisen Juoksuhaudantiestä. Kyllä siinä heti tietää, että kuka kertoo tai kenestä kerrotaan.
Seppälän teos kertoo kahdesta miehestä, jotka ovat lähtöisin samalta kylältä. Joiden juuret ovat siellä, jos nyt heillä voi juuria sanoa olevan. Muistoja ainakin, jotka liittävät miehet vanhempiinsa. Miehet eivät romaanissa kuin aavistuksenomaisesti hipaise toisiaan, mutta jonkinlaisen saman maailman he jakavat siitä huolimatta, että toinen on kaupunkisosiologi ja toinen vittuvelkaansa pakoileva peräkamarin poika.
Luin kirjaa kohtalaisen väsyneenä. En silti usko, että se olisi syy siihen, etten oikeastaan koko kirjan aikana ollut oikein varma, mistä siinä yritetään kertoa. Romaani koostuu välillä todella lyhyistä, ehkä vähän novellimaisistakin kappaleista, eikä siitä mosaiikista aina ota selvää. Teos jää mielessä hajanaiseksi, eikä edes kielen paikoittainen rikkaus pysty mosaiikkia liimaamaan kehuttavaksi kokonaisuudeksi.
Kirjallisuuden valtionpalkinnon (v. 2000) perusteluissa kuvataan Seppälää ja tätä romaania näin hienosti: "Tutkiessaan äärimmäiseen rehellisyyteen pyrkien miehisen olemassaolon ydinkokemuksia, syyllisyyttä, pelkoa, epäonnistumista, lukkiutunutta kommunikaatiota, solmuista suhdetta naiseen, tukahdutettua vihaa, fyysistä ja psyykkistä juurettomuutta Seppälä on tradition hyödyntäjä ja uudistaja." Minä äärimmäisen rehellisesti pyrin tässä sanomaan, että miehinen olemassaoloni ei tavoittanut näitä Seppälän miehiä.
Mielenkiintoinen postaus vaikka Seppälää en ole itse lukenutkaan. Jäin miettimään tuota pohdintaasi kirjan teemasta tai juonesta tai kluusta, mikä lie. Kuitenkin lopun mainintasi valtionpalkinnon perusteluista sisältää valtavan määrän asioita jotka tuohon kirjaan on sisällytetty, Olisiko niitä liikaa ja ähkyn vaara? Blogissani olen aloittanut kirjoittamisprosessia käsittelevän kirjoitus-sarjan ja huomenna pohdimme juuri tuota teema-asiaa ja vähän muutakin. Mielenkiintoinen aihealue ja kirjoittajana itsellekin aika monimutkainen hahmottaa. Ehkä muiden mielipiteet ja ideat auttavat avaamaan solmuja.
VastaaPoistaMielenkiintoinen kommentti, joka saanee minut seuraamaan myös blogisi keskustelua. Asia kiinnostaa minua myös kirjoittajana.
VastaaPoistaSeppälän kirjassa näen pari ongelmaa. Ensimmäinen on kai henkilökohtaisempi. En nimittäin jaa sitä käsitystä miehisyydestä ja siihen jotenkin automaattisesti kuuluvista ominaisuuksista, jota Seppälän kuvaamat miehet edustavat. Ehkä juuri siksi en kai sitten tunnista tekstistä niitä viittauksia, joita esimerkiksi tuossa palkintoperustelussa mainitaan.
Toiseksi. Jos todella kirjoittaja on yrittänyt tuonkaltaisia aiheita tunkea samaan, kohtalaisen lyhyeen romaaniinsa, niin hän ei minusta ole siinä onnistunut. Mainitsemani novellimaisuus kai voisi olla sitäkin, että hän jättää tulkintatehtävää kovin paljon lukijalle. Mutta kun hän samalla sekoittaa kerronnan aikaa, paikkaa ja henkilöä, kirjasta tuli minulle käsittämätön mosaiikki.
Tästä kommentistahan tuli varmaan asiapitoisempi kuin tuosta varsinaisesta postauksesta. :) Mutta ehkä keskustelu jatkuu blogissasi, Marke.
Kiitos;) Tuohan kortesi kekoon keskusteluun!
VastaaPoista