Pääskynen: Vihan päivä

Nopeaksi sunnuntailukemiseksi tarttui omasta kirjahyllystä yksi vuoden 2006 Finlandia-ehdokkaista. Ylistystäkin saanut kirja ei jättänyt suurta muistijälkeä, lukeminen oli nopeaa, ja kenties unohtaminenkin.

Markku Pääskynen
Vihan päivä (Tammi, 2006)

“Vihan päivä on kaunis esimerkki teoksesta, jossa kaikki on kohdallaan, muoto ja tyyli, rohkeus ja lohtu.” Näin kirjoitti Hannu Marttila teoksesta Hesarissa 10.9.2006. Onhan kirja tiivis, taitavasti rakennettu paketti, mutta jotenkin pelkkä kieli, olkoonkin jollain tavalla kaunista, jopa runollista, ei pelasta sitä, että tarina jättää kylmäksi.

Muoto on varmasti harkittu. Lyhyt romaaniksi, pitkä novelliksi. Lapsuusmuistoja, nuoruusmuistoja, päivä kerrallaan etenevä nykyhetki kohti loppua, jossa odottaa valo. Paljastetaan asia sieltä ja täältä, mutta ei kerrota ihan kaikkea.

Kieli on hiottua. Satunnainen näyte kertokoon kielestä. "Söin paahtoleivän ja hörppäsin teetä. Tee tuoksui vastaleikatulta nurmelta. Tyttö kaatoi lisää. Tytön kyynär näytti ohuelta kuin harjanvarsi, sitä pitkin juoksi verisuonia." Mutta onko se jo niin hiottua, ettei siihen voinut tarttua, jäädä kiinni?

Ja itse tarina, rohkeus ja lohtu. Kyllähän tarina, periaatteessa, on koskettava. Käytännössä se ei kosketa. Kielikö kadottaa tarinan koskettavuuden? Eikö sen pitäisi nimenomaan tehdä tarina eläväksi? Mieskirjailija kirjoittaa naisesta. Miehenä, kuinkas muutenkaan, kirjaa lukiessa teksti tuntuu uskottavalta, naislukijoista en osaa sanoa. Masennus, elämänilon puute ja kaikki, eivät ne minulle välittyneet. Välittyi vain sanoja, jotka kertovat siitä ja tästä, kuten pääskyistä, jotka lentävät korkealla.

Tämä kirja ei ollut minua varten.