Rimminen: Nenäpäivä

Hakkelehtiva, ungertaa, järkytettyys, jumahtaa, mynähtää, huhina, upahtaa, lompakkio, kekkiä... kummallisia sanoja tässä kirjassa ainakin riittää, nämäkin ihan muutamalta sivulta.

Mikko Rimminen
Nenäpäivä (Teos, 2010)

Irma eksyy ihmisten oville ja tulee soittaneeksi ovikelloa. Tapahtuu sitä ja tätä, ihmisvetoinen Irma sekoilee kohti tuntemattomia ihmisiä, välillä touhuaa jotain poikansa kanssa, ja tekee kai jotain kyselytutkimusta välillä. Aika kuluu, Nenäpäiväkin vilahtaa ohitse.

Rimmisen romaanissa ei tunnu olevan mitään tolkkua niinsanotun juonen osalta, tapahtumat eivät itsessään ole se, miksi näitä kirjoja jaksaisi lukea, ja osin siksi voisi melkein jättää lukemattakin. Kieli on - hmm... - mielenkiintoista ja jotkut tietyt tapahtumat on hienosti kuvattu. Kuitenkin kokonaisuudelta odottaisi enemmän. Joku toinen saattaisi tiivistää samat tapahtumat 100 sivuun ilman että lukija sinällään menettäisi mitään olennaista.

Lopultakin olisin odottanut enemmän. Minulle ei riitä se, että kirja tiivistetään yhteen lauseeseen. Että oltaisiin vain yhdessä ja mukavia toisillemme, me ihmiset. Se, mitä olen tästä kirjasta lukenut, lämpimästä ihmisrakkaudesta ja sellaisista, sitä en itse oikein löytänyt, se dimensio - että sivistyssanatkin käytetyksi tulisivat -  jäi minulle oudoksi.

Rimminen on nyt kirjoittanut Pussikaljaromaanin, Pölkyn ja Nenäpäivän. Kaikki olen lukenut (en tosin ole aivan varma, jaksoinko Pussikaljaromaania loppuun saakka), ja nyt tuntuisi, että riittää. Teksti, kerronta ja kaikki tuntuu jo nähdyltä. Olisiko tämän trilogian jälkeen Rimmisen jo aika uudistua?

Minna Joenniemi valitsi Nenäpäivän vuoden 2010 parhaaksi romaaniksi eli Finlandia-palkinnon saajaksi. Blogistin tavoite lukea (ainakin) kymmenen Finlandia-palkittua tänä vuonna on taas yhtä kirjaa lähempänä toteutumistaan.

Lue lisää mm. näistä: INAhdus, Jokken kirjanurkka, Järjellä ja tunteella, Kaiken voi lukea, Nora exlibris