Nuoren Voiman Liiton järjestämän Prosakin kirjailijavieraina olivat eilen Anna Tommola ja Hannu Raittila, nuori esikoiskirjailija ja jo varttuneempi Finlandia-palkittu. Esillä olivat molempien esikoisnovellikokoelmat, joista - mikä oli yllättävän nautinnollista - saimme kuulla kirjailijoiden lukemina yhdet novellit. Toki puhetta riitti novellien ympäriltäkin. Tommolan novellikokoelmaan palannen myöhemmin, luettu novelli kiehtoi riittävästi.
Tilaisuuden loppupuolella Raittila intoutui kritisoimaan romaanin ylivaltaa nykyisessä kirjallisessa maailmassa. Runot, esseet, novellit jäävät romaanin jalkoihin, mm. kaikenlaisten palkintojen vuoksi. Kaiken tämän Raittila toki ilmaisi paljon hienommin.
Kun oltiin novellien äärellä, ja Raittila innostui romaanien asemasta, (ja lisäksi suositteli alussa Tommolalle luettavaksi Raamattua, Tommola Raittilalle Carlsonin uutuutta), tulin kysyneeksi häneltä, miten hänen ensimmäinen romaaninsa tuli syntyneeksi. Kirjailija toki vastasi pidemmin, mutta tiivistettynä syy oli närkästys, hengellinen närkästys. Vuonna 1998 ilmestynyt romaani Ei minulta mitään puutu (nimi Psalmista 23) kuvaa lestadiolaisten suviseuroja ja niiden järjestämistä. Se närkästys oli syntynyt siitä, että noiden seurojen aikaan - joihin voi kokoontua jopa 80 000 ihmistä - ei puhuta mistään muusta kuin siitä, kuinka paljon kaikki on suurempaa kuin edellisenä vuonna. Niin, eihän se kovin hengelliseltä vaikuta.
Olin ensimmäistä kertaa Prosak-illassa. Luultavasti en viimeistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti