Valkokankaalla Varasto

On jo kulunut aikaa siitä, kun luin Arto Salmisen hienon romaanin Varasto. On kulunut aikaa jo siitäkin, kuin viimeksi luin Salmisen romaanin. Viimeksi lukemani taisi olla Lahti. Olen pitänyt Salmisen kirjoista, enkä voinut siis jättää väliin Taru Mäkelän ohjaamaa elokuvaa, joka perustuu Salmisen romaaniin. Kävi sitten niin, että istuin katsomassa Kari-Pekka Toivosta (Rousku), Aku Hirviniemeä (Raninen) ja Minttu Mustakalliota (Karita) jo ensi-illan näytöksessä eilen.

Komediaksi nimittävät elokuvaa. Ja naurattihan se. Ei minua niin paljon kuin takana istunutta muuta yleisöä, mutta riittävästi. Vaikuttikohan nauramiseni määrään se, että salmismainen huumori ei ollut ehkä niin outoa kuin monille muille katsojille. Tuskin kaikki olivat kirjaa lukeneet. Hesarin arvion elokuvasta olivat ehkä lukeneet, sillä kovimmat naurut irtosivat juuri siinä kohdassa, josta arviossa mainitaan: "Vesa-Matti Loirilla on pikkuruinen rooli ja vain yksi repliikki, mutta se onkin sitten sitä hauskempi." Loiri on sivuroolissa Karitan äidin miesystävänä.

Elokuvaa katsoessani mietin, kuinka hyvin muistan kirjan tapahtumat. Totesin, etten lopulta kovin hyvin. Tuntui siltä, ettei siihen oltu kyllä juuri mitään lisätty, paitsi loppuun, mutta silti en muistanut juonta, tapahtumia sillä tavalla etukäteen, että se olisi katsomiskokemusta muuttanut juurikaan sellaisesta elokuvasta, jota ei ole aiemmin kirjana lukenut.

Niin. Kirjailija on minulle tuttu, tämä Arto Salminen. Ohjaaja Taru Mäkelä ei nimenä ollut niin tuttu. Piti katsoa, että mitä hän on tehnyt aiemmin. Tietenkin juuri hän on ohjannut Kari Hotakaisen Klassikkoon perustuvan elokuvan klassikko. Nyt kun näitä kahta elokuvaa ajattelee saman ohjaajan tuotoksina, ei voi olla ajattelematta, etteivätkö ne olisi jokseenkin samanlaisia. Arkista absurdia "alaluokan" huumoria molemmissa.

Eli jos pidätte Salmisen romaaneista, käykää ihmeessä katsomassa Varasto-elokuva. (Tästäkö tuli nyt mainos? Ehkä.) Ei siinä ole ainakaan pilattu kirjaa. Lisäksi hyvät näyttelijäsuoritukset antavat kirjaan verrattuna todella mielenkiintoista lisämaustetta. Hymyilyttävän hyvää näyttelemistä!

Andersson: Oton elämä

Kun kirjailija on entinen vasemmistopoliitikko ja ikääntyvä kirjailija, ja romaanin päähenkilö on entinen vasemmistopoliitikko ja ikääntyvä kirjailija, tulee väistämättä mieleen, onko tämä kirja Claes Anderssonista. Kirjamessuilla Andersson kertoi, ettei ole, tai ettei ainakaan kokonaan ole. Kirjassa sentään Otto kuolee (vai kuoleeko?) ja hänellä on rapussa naapurina kai aivan kuvitteellinen nainen. Tätä kirjaa kuitenkin tuli luettua Anderssonin pohdintoina nykyajasta.

Claes Andersson
Oton elämä (WSOY, 2011)

Aivan aluksi haluan - kuten eräs nykyinen vasemmistopoliitikko kerran aloitti - miettiä sitä, mikä tämä kirja oikein on. Kirjailijan tai kustantajan - kumman lie - määrittelemänä se on aikalaisromaani. Ja mikähän sitten on aikalaisromaani? "Kirjallisuus jäsentää ja auttaa näkemään, mitä ajassa tapahtuu." Sellainen ajatus löytyi aikalaisromaanista. Minä luin - ehkä alun pienen hämmennyksen jälkeen - tätä kirjaa oikeastaan esseekokoelmana, jossa romaanimaiset tapahtumat toimivat kehyskertomuksena. Varsinaisesti kirjassa ei tapahdu mitään, jos ei laske tapahtumiksi muistoja ja pohdintoja maailmasta.

Toiseksi jään miettimään, mitä tämä kirja antaa lukijalle kahdenkymmenen vuoden päästä. Nyt kirjaa saattoi vielä lukea jokseenkin itsensä kanssa samanhenkisen, vaikkakin vanhemman, miehen jorinoina maailman menosta. Kun kirjan tapahtumat olivat ajallisesti lähellä, ne vielä palautuivat omaan mieleen ja näin antoivat kirjalle sisältöä. Mutta kun maailma muuttuu ja ikääntyvän miehen pohdinnat maailmasta sen mukana, mitä antaa joskus myöhemmin tällainen romaani, jossa ei ole varsinaisesti minkäänlaista tarinaa?

Voisi näistä pohdinnoista pian luulla, etten pitänyt kirjasta. Kyllä pidin. Hyvä kirja se on, mutta romaaniksi ei minun makuuni. Lukisin mieluummin samalta kirjailijalta esseitä maailman menosta. Tämä väkinäisesti romaaniksi puettu teos ei sillä tavalla sytyttänyt. Asiat, joista kerrottiin, olivat lukemisen arvoisia. Lause, jota käytettiin oli usein varsin hyvä. Mutta tarina petti, se ei kantanut eikä täten yhdistänyt kirjaa riittävästi. Luulen, että sen vuoksi tälle kirjalle käy omassa muistissa niin, että se hautautuu, unohtuu. Kuten ne ajassa tapahtuvat asiatkin, joista Andersson - kirjan Otto - kertoo.

Katso myös: Erjan lukupäiväkirja ja Kulttuuri kukoistaa

NaNoWriMon hengessä

Heti alkuun on siis selvennettävä: en ole osallistunut marraskuussa "kansalliseen romaaninkirjoituskuukauteen", jonka kai suomeksi pitäisi KaRoKirKu. Kirjoitin kyllä marraskuussa jotain, mutta en lainkaan siinä hengessä.

Mutta joulukuussa kirjoitin. Tavoite oli alunperin kirjoittaa erästä tarinaa joka päivä kuukauden 24 ensimmäisen päivän ajan. Aivan tuohon tavoitteeseen en yltänyt, sillä muutama päivä jäi välistä. Joinakin päivinä kirjoittaminen jäi aivan iltaan, tekstin sain valmiiksi juuri ennen keskiyötä. Tai siis kello kahtatoista, en minä sitä aikaa osaa keskiyönä pitää.

24 päivän aikana kirjoitin tuohon tarinaan 8894 sanaa. Jos olisin samalla kirjoitusvauhdilla jatkanut vielä kuusi päivää (jolloin olisin saanut täyteen marraskuun päivien määrän), koossa olisi ollut noin 11100 sanaa. Kun NaNoWriMossa on tavoitteena 50000 sanaa, aika kaukana ollaan noista määristä. Tosin 50000 sanan tavoite on alunperin määritetty englanninkieliselle tekstille, ja karkean arvion mukaan 50000 sanaa englanniksi on käännettynä noin 34000 sanaa suomeksi.

Kirjoitustahtini oli siis noin kolmannes siitä vauhdista, mitä helpotettu nanowrimotahti olisi. Tosin tuona aikana en erityisesti keskittynyt kirjoittamiseen, eikä tuo tarina ollut ainoa, jota kirjoitin. Lisäksi tuli vielä luettuakin jotain. Selityksiä siis on. Eikä missään nimessä missään vaiheessa tavoitteenani ollut mikään sanamäärä.

Tuollaisessa ei-niin-suunnitellussa kirjoittamisessa näyttää olevan joitakin ongelmia. Yksi, joka tekstistä näkyy ainakin omiin silmiini, on se, että luettavana oleva kirja näytti jonkin verran vaikuttavan tyyliin, jota käytin. Toki tämän huomasin kirjoittaessani, enkä yrittänytkään olla niin kuin se ei vaikuttaisi. Tuo nyt kuitenkin on vain kirjoitusharjoitus, jossa annoin itselleni luvan kokeilla erilaista tyyliä kesken tarinan.

(Tarina, jota kirjoitin, on täällä jo aiemmin mainitsemani, Juoksufoorumille jo pari vuotta sitten aloittamani tarina kai juuri eläkkeelle jääneestä miehestä, joka aloittelee juoksuharrastusta. Tarinan kokonaisuudessaan - sisältäen myös alkupuolen, jota tässä ei käsitelty - voi lukea täältä.)

Ehkä ensi vuonna kuitenkin - tuon "joulukalenteriprojektin" innostamana - voisin kokeilla oikeaa NaNoWriMoa. Voisiko tämä olla jopa uudenvuodenlupaus? Toki voi, sillä eihän niiden toteutumiseen kukaan usko silloin, kun niitä annetaan.

Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksom
Hytti nro 6 (WSOY, 2011)

Taakse jää maisemien kuvailu, ikkunasta näkyvät jurtat, jääkuutiotähdet. Taakse jää junassa soiva klassinen musiikki, miehen kuorsaus. Taakse jää muistot Moskovasta, miehen tarinat menneistä, Venäjänmaan ylistykset. Taakse jää Arisa, Vadim. Taakse jää Irina, Mitka. Tämä on vielä romaania.

Parempi kuin Isänmaan tähden, parempi kuin Kallorumpu? Jokaisella on oma tämänsä. "Liksomilla on on ainutlaatuinen taito kehitellä eläimellisistä järkäleistä ja muusta vinksahtaneesta väestä täysin tunnistettavia ja rakastettavia ihmisiä." Pekka Milonoff. Tämä ei ole romaania, tämä on Finlandia-palkintoa.

Että olikin erilainen kirja. En osaa sanoa, että olisin pitänyt. Luin, näin ja lopetin. Tunnesidettä kirjaan ei syntynyt, ei tyttöön, ei mieheen, ei hyttiin, ei Neuvostoliittoon. Puksutin kirjan läpi kuin juna, välillä asemille pydähdellen. En saanut nenääni hytin hajuja. En tullut tajuamaan, millainen ääni miehellä on. Näin silmissäni maisemat; niihin Liksom keskittyikin, liikaa.

Kirjan tapahtumien aikaan olin viisivuotias. Neuvostoliitto on minulle outo kuten sen ajan maailmakin. Siksikö tämä kahdeksankymmenlukulainen neuvostoliittolainen ajankuva jää minulle vieraaksi? Olenhan lukenut muitakin menneisyyteen sijoittuvia kirjoja ilman tunnetta ulkopuolelle jäämisestä. En tiedä. Onhan kirja hienosti kirjoitettu. Kenties sen palkintonsakin ansaitsi. Minä jätän palkitsematta.

P.S. Kuvittelin hytin menosuuntaan nähden oikealle puolelle junaa. En tiedä miksi, ei sitä varmaan kerrottu. Asemat ja kaupungit jäivät mielessäni aina vasemmalle. Mitenkäs muilla?

Jordan: Ilmetty

Palasin eilen, joulupäivän aamuna kirjalliselta Dublinin matkalta. Matka oli mielenkiintoinen.


Neil Jordan
Ilmetty (Like, 2011)

Kirjan perustarina on taidokkaasti rakennettu. En muista lukeneeni aiemmin mitään kirjaa tästä teemasta, joten kirjalla oli minulle tässä mielessä teemauutuusarvoa. Niin, kirja siis kertoo kahdesta pojasta, myöhemmin miehestä, jotka asuvat Dublinissa, toinen etelä- ja toinen pohjoispuolella, ja jotka sekoitetaan toisiinsa yhdennäköisyytensä vuoksi. Myöhemmin he kyllä sotkeutuvat toistensa elämiin aivan tarkoituksellakin. Tästä peruslähtökohdasta Jordan on luonut mielenkiintoisen kertomuksen siitä, miten kahdesta voi tulla joskus kolme, tai sittenkin ehkä vain yksi tai puolitoista.

Dublin, Tonkajoki, aukko muurissa, hiekkaranta. Joutsenet nousevat lentoon. Jordan osaa hyvin kuvailla ympäristöä, jossa tarina liikkuu. Hän tekee sen vielä niin, ettei lukeminen jumitu kuitenkaan yksityiskohtiin. Koskaan en ole Dublinissa käynyt - paitsi vähän Google Streetviewin avulla hetki sitten - mutta yllättävän hyvin kaupunki tuntui piirtyvän silmiin lukiessa.

Lukukokemuksena miellyttävä. Osittain tätä miellyttävyyttä lisäsi jako sopivan mittaisiin lukuihin. Kirja tuli luettua aika monessa pätkässä. Ehkä oli pelkkää sattumaakin se, että tunsin kirjan jatkuvan aina jostain mielenkiintoisesta kohdasta. Tai sitten Jordan oli onnistunut vangitsemaan mielenkiintoni lukijana jatkuvasti.

Joululukemisto 2011

Tämän vuoden joulunajan lukemistoni koostuu kolmesta kirjasta.

Ensimmäinen näistä on kesken, noin puolivälissä. Ja on tähän mennessä kyllä ollut lukemisen arvoinen.
Kirja on Neil Jordanin Ilmetty, jonka suomalainen kustantaja Like tiedotti kirjan tulleen juuri palkituksi jollain irlantilaisella kirjallisuuspalkinnolla. Pitänee tutustua lukemisen loputtua tuohon palkintoonkin.

Toinen kirja on sitten tämän vuoden Finlandia-voittaja. Eli Liksomin Hytti nro 6. Se vaikuttaa nopeahkosti luettavalta. Jotenkin odotan sen lukemista, mutta en ole asettanut mitään erityisiä odotuksia kirjalle.

Kolmas kirja on Claes Anderssonin Oton elämä. Tämä on taas näitä Kirjamessujen jälkeisiä. Kirjamessuilla kuuntelin, kun Esa Silander (josta muuten en erityisesti pidä haastattelijana) haastatteli Anderssonia. Toki jotenkin pidän Anderssonista henkilönä muutenkin, vaikken kirjojaan olekaan juuri lukenut.

Näistä on siis tulossa jotain tekstiä lähiaikoina. Tuskin nimittäin niistä mikään jää kesken tai edes jää pitkän ajan lukemiseksi.

Ala-Harja: Tom Tom Tom

Kirja on ollut hyllyssäni noin 10 vuotta, tarkasti en muista. Jostain syystä, ehkä huonon takakansitekstin vuoksi, kirja on jäänyt lukematta. Vaikka onkin kirja, joka oli vuonna 1999 jopa Finlandia-ehdokkaana.

Riikka Ala-Harja
Tom Tom Tom (Gummerus, 1999)

Eikä tämä kirja syyttä ole Finlandia-ehdokkaana ollut. Ala-Harjan esikoisromaani on hieno teos. Nousee tämän vuoden - paljonhan en kyllä ole lukenut - parhaisiin lukukokemuksiini.

En usko, että sillä, mitä kirjassa tapahtuu, on tämän lukukokemuksen kanssa erityitstä merkitystä. On nainen, mies ja heidän yhteinen lapsensa. Nainen on kansanedustaja ja pitää kiirettä. Miehellä ei enää ole kiire. 14 vuotta sitten lähti, nyt on palannut Suomeen. Mutta makaa sairaalassa aivoinfarktin jäljiltä. Jotain on jäänyt sanomatta tytölle, mutta mitä? Jos kykenisi sanomaan muutakin kuin jaa jaa, se ehkä selviäisi kirjassa.

Ja tämä tyttö, koditon juureton paikaton isäton ehkä äiditönkin työtön. Ajatukset sinne tänne. Mietteet tänne sinne. Matkalla siellä ja täällä. Omassa kämpässä, saaressa isän talossa, sairaalassa. Ala-Harjan käyttämä kieli vie viekkaasti lukijan Kokon - siis tämän päähenkilötytön, josta käytetään sukunimeä - aivoituksiin.

Koska kirjan kieli oli tässä se juttu, enkä oikein osaa sitä kuvailla, annan tekstin puhua puolestaan. Lopuksi kaksi satunnaista tekstinäytettä:

Ja jalat kahdenmaattavan sängyn toisessa päässä, nuori nainen tässä ajattelee, että jotenkin tämä on silti selkeä tilanne, kun on syy jota miettiä, katsoa ja porata, ettei nyt ihan turhaan ja yleisesti. Keittiön lautasella pinnasta hyytynyt keitto ja takaraivossa pakastunut ajatus, keittiön mukissa kevytcolaa, josta hiilihappo karannut, pakastelokerossa kertaalleen sulanutta soijajäätelöä, purkka tumpattu kahvimukin laitaan ja lentokoneen ääni jossain kaukana tuomassa loppuunmyydylle urheilustadionille Tomin ikäisten miesten ikivanhaa yhtyettä.

Tämä nainen tänä päivänä tässä autossa haluaisi, että tapahtuisi uusia asioita ja niiden taustat muuttuisivat. Hyviä yllättäviä tapahtumia. Ettei hän olisi kuin graniittinen mitäänsanomaton patsas, paikalleen jähmettynyt, jota vain turisti nopeasti vilkaisee.

P.S. Kysymys mahd. lukijalle: Mitä Ala-Harjan romaania suosittelet seuraavaksi?

Asiasanapilvi 20 romaanista

Keräsin kahdestakymmenestä tänä vuonna lukemastani romaanista Helmet-palvelun asiasanat. Poistin niistä kaunokirjallisuus, romaanit, psykologiset romaanit -tyyppiset asiasanat sekä ne, jotka olivat vain kerran. Lopuista tein osoitteessa www.wordle.net sanapilven.

Pilven ideana on se, että ne sanat, jotka esiintyvät useimmin, ovat suurimpia. Yllättävän hyvin pilvi näyttää kertovan sen, mistä aiheista kertovaa kirjallisuutta on tullut luettua. Sekin kertonee jotain (pilven ulkopuolelta), että kahdeksassa kirjassa oli asiasanana psykologiset romaanit.

Ehkäpä näillä pilvillä voi leikkiä lisääkin.

Kirjavainen: Viereenkatsoja

Muistan joskus aiemmin aikoneeni lukea tämän kirjan. Nyt se sattui silmiin kirjastossa, joten otin mukaan. Myöhemmin etsin kirjasta lisätietoja. Se on esikoisromaani elokuvaohjaajalta, jonka ohjaama sotaelokuva Hiljaisuus pyörii parhaillaan. Kirja oli ehdolla myös HS:n esikoiskirjapalkinnon saajaksi 2009. Palkinnon voitti tuolloin Leena Parkkisen teos Sinun jälkeesi, Max.

Sakari Kirjavainen

Viereenkatsoja (Johnny Kniga, 2009)

Kirjaa oli mukava lukea heti alkusivuista lähtien. Luin kirjan puoliväliin illalla. Sitten oli pakko alkaa nukkua, vaikka kirjaa en olisi oikeastaan halunnut jättää kesken. Seuraavana päivänä jatkoin kirjaa illansuussa, kunnes taas piti lopettaa. Illalla luin sitten loppuun. 168-sivuinen kirja ei tosin vaadi lukijalta suurta ajankäyttöä. (Kirja oli muuten sopivan kokoinen luettava, siis sopivan leveä ja korkea. Mutta siitä aiheesta kirjoittanen myöhemmin lisää aivan omana aiheenaan.)

Kirja kertoo miehestä, joka syystä, joka jää hieman hämärän peittoon, makaa sairaalasängyssä. Mies on ehkä joutunut tuohon tilaan, lähinnä odottamaan kuolemaansa, aikaisemmin kuin olisi kohtuullista. Sairaalassa hän keskustelee vain hoitaja S:n kanssa, jotka keskustelut kyllä lyhenevät koko ajan, sekä huonetoverinsa kanssa. Huonetoverin kanssa käydään periaatteellisia keskusteluja, joihin jännite ladataan sillä, että huonetoveri on vanha uskova mies, kun taas päähenkilö on jotain aivan muuta.

Se aivan muu paljastuu myös takaumissa, joita kirjassa on enemmän kuin sairaalasänkykehyskertomusta. Vaeltelu nuoruuden Tukholmassa, Berliinissä, jopa Jäämerellä sekä omassa asunnossa Inarintiellä Helsingin Vallilassa ovat kirjassa olennaisia. Mutta eivät niin olennaisia, kuin se loputon itsen ja maailman tutkistelu, jota päähenkilö mielessään pyörittelee. Ja minä nyt näytän pitävän tällaisista kirjoista.

Kirjan takakannessa kirjaa mainostetaan mm. näin: "aforistiseen tarkkuuteen yltävä taidonnäyte taitavalta tarinanpunojalta." Kyllä, taitavasti punottua tarinaa, jossa siirtymät sängystä Berliiniin, josta takaisin Vallilan kautta huonetoveriin eivät häiritse, vaan vievät tarinaa eteenpäin. Sanonta "aforistinen tarkkuus" jää mietityttämään. Kirjassa toki on aforisminomaista, tai paremmin sanottuna fragmentinomaista iskevää pohdintaa, mutta ostaako tai lainaako joku kirjan sen vuoksi, että sitä mainostetaan sanalla aforistinen? Onko aforistinen todella myyntivaltti? Aforismikirjoja, jotka todella ovat aforistisia, ei juuri osteta.

Julkisesti Avoin Mieslukija

Minulla on blogi, jossa kerrotaan lukemisesta. Olen siis julkisesti avoin mieslukija.

Ensimmäisestä blogikirjoituksesta on tänään kulunut kuukausi. Olen kirjoittanut kuukaudessa 20 kirjasta ja lisäksi olen näpytellyt muutaman muun tekstin.

Kirjabloggaukseni ovat yleensä lyhyitä, heti kirjan lukemisen jälkeen mieleen tulevia havaintoja, möläytyksiä. En pyri erityisen hienoihin ja monipuolisiin analyyseihin tai kirjallisuuskritiikkeihin, vaan pitänen tätä lähinnä lukupäiväkirjana.

Tarkoitus on myös kertoa kirjoittamisesta, koska sitäkin harrastan. Vielä se puoli on jäänyt aika vähälle huomiolle blogissa.

Näissä kirjablogeissa näyttää olevan todella vähän miesbloggaajia. Muutaman olen löytänyt. (Ehkä lisään ne blogit, tai siis linkit niihin, tähän tekstiin myöhemmin.)

Huomenna olisi Vallilan kirjastossa klo 18 Julkisesti Avoimet Mieslukijat -loppujamit. En ole menossa paikalle. Ainoa Jamit-tapahtumani on ollut Kirjamessujen Relander-haastattelu.

Niin. "Lukutoukka, kirjaurpo, mammanpoika, vissysukkapoika. Nämä herjaavat nimitykset ovat arkipäivää merkittävälle osalle Suomen kansaa. Nimittäin miehille, jotka lukevat kirjoja. Kiusaamisen pelossa monet miehet eivät saata uskaltaa avata kirjaa julkisesti saatikka myöntää olevansa mieslukija." Minä uskallan.

Ja ne luvatut miesten kirjablogit (täydennetään, kun jaksetaan):
http://artotee.blogspot.com/ - Elämää ja aspartaamia

http://hdcanis.blogspot.com/ - Hyönteisdokumentti

http://joklaaja.blogspot.com/ - Jokken kirjanurkka

http://kaikenvoilukea.blogspot.com/ - Kaiken voi lukea

http://ketjukolaaja.blogspot.com/ - Tahaton lueskelija

http://penjami.wordpress.com/ - Jäljen ääni
http://poplaari.blogspot.com/ - Poplaari
http://taasyksikirjablogi.blogspot.com/ - Taas yksi kirjablogi

http://vielapalaalukulamppu.blogspot.com/ - Vielä palaa lukulamppu