Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Join tätä kirjaa. Muutaman kerran piti laskea vesilasi kädestä, että ehtisi niellä varmasti edelliset ennen kuin kaataa lisää sisuksiinsa. Mutta koko lasillinen piti juoda kerralla, pitkiä taukoja ei voinut pitää. Oli pakko tietää, mitä kirjassa vielä tapahtuu, mitä tapahtuu peikolle, mitä Enkelille? Nopeudesta huolimatta vesi maistui hyvältä, raikkaalta. Siinä maistuivat luonnon mineraalit, vaikka se ihmisen tekosia olikin.

Johanna Sinisalo
Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000)

Rauhallinen ilta kotona. Sohvalla olisi avoinna, keskeneräisenä Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva, joka ensimmäisten 50 sivun perusteella on vaikuttanut hyvältä. Mutta jotenkin ei nyt tunnu siltä, että jaksaisi lukea sitä. Tartun Johanna Sinisalon kirjaan. Olen sen muutamaa päivää aiemmin tuonut kirjastosta - monettakohan kertaa? - kotiini. Siinä on fantasia-aineksia, mikä vierastuttaa. Ja takakannen tekstin perusteella ei vaikuta oikein kiinnostavalta. Mutta Kuusi kovaa kotimaista -haastetta varten on luettava joko tämä tai Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies. Aloitan siis Sinisalon kirjan.

Ensimmäinen luku on otsikoitu "hämärä jo maille hiipi". Kirjan nimi siis viittaa selvästi Päivänsäteeseen ja menninkäiseen. Sen toki jo tiesinkin. Mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän jouduin haukkomaan henkeäni. Niin hienosti Sinisalo sen laulun oli tähän kirjaan sisällyttänyt. Ja kaiken muunkin peikkotaruston, joko olemassa olevan tai itse keksityn. Ja toki peikko löytyy illalla, kun hämärä jo on hiipinyt maille.

Mikael - nuori valokuvaaja, homoseksuuali, Enkeli - siis löytää kerrostalon pihalta metsänpeikon, ja ottaa sen hoiviinsa. Tämä on se, mistä kirja kertoo. Miehestä, peikosta, taruista peikon ympärillä. Ja niiden lisäksi miehen elämästä, muista miehistä. Seksistäkin miesten kanssa. Jostain syystä toinen luku on otsikoitu "tunsi kummaa leiskuntaa". (Aivan sattumaa on se, että mainittu Wilden kirja on kesken.)

Ja kolmas: "loisteesi mun sokeaksi saa". Peikosta tulee yllättävä tekijä Mikaelin elämässä useallakin tavalla. Yksi asia, jolla peikko sokeuttaa ihmisen, liittyy Mikaelin työhön. Peikko on häkellyttävä. Vangitsee katseen, saa sokeaksi. Mutta lopulta tämäkin juonne vie kohti pimeyttä. Neljäs luku onkin "pimeys vie hengen multa". Ja viimeinen viides "ja toinen yötä rakastaa". Mutta ei niistä sen enempää, ei kerrota kaikkea.

Lukemani pokkarin takakannessa on ote Finlandia-palkintoperusteluista: "Vaikuttavinta Johanna Sinisalon romaanissa on tapa, jolla se rakentaa jaetun, enemmistön jakaman todellisuuden sisään toisia todellisuuksia." Minä en ehkä sanoisi sitä noin hienosti ja monimutkaisesti. Sinisalo on osannut yhdistää toden todentuntuisesti taruun, tarun todentuntuiseen. (Ehkä peikko kerrostaloasunnossa ei minusta tuntunut edes kovin kummalliselta, luinhan aiemmin tänä vuonna myös Andrei Kurkovin romaanin miehestä ja pingviinistä.)

Sinisalon fantasiaa tuli luettua melkein kuin dekkaria. Niin paljon kiinnosti, mitä tulee tapahtumaan, mitä tekee Mikael, mitä peikko, miten kaikille käy? Siksi kai minulle tuli tunne, että kirja on pakko lukea kerralla loppuun. Yritin siis olla ahmimatta, mutta ahmin silti.

Niin. Tämä ylistyslaulu kai johtuu ihan siitä, että en uskonut pitäväni kirjasta lainkaan. Kuvitelmat heittivät peikonpyllyä. Niin ennakkoluuloinen sitä on. Ja niin tyhmä!

Tokarczuk: Alku ja muut ajat

Kirjasta kerrotaan, että se on Olga Tokarczukin läpimurtoteos. Ennen en ole ymmärtänyt, että läpimurtoteos tarkoittaa teosta, joka murtaa hieman varautuneen ennakkoasenteen ja lyö itsensä läpi lukijan sydämeen. Nyt tiedän, sillä Alku ja muut ajat oli sellainen kirja.

Olga Tokarczuk
Alku ja muut ajat (Otava, 2000/2007)

"Alku on paikka, joka sijaitsee maailmankaikkeuden keskipisteessä." Romaanin aloituslause on vahva, mutta sitä Alku tässä romaanissa on. Se on romaanin keskipiste, kuin päähenkilö. Lisäksi lause kuvaa sitä, että kirjan henkilöiden maailmankaikkeudessa Alku on todellakin keskipiste. Siitä on lasten kautta kerrottuna hienoja kuvauksia kirjassa.

Alku ja muut ajat on romaani puolalaisesta kylästä nimeltä Alku. Kirja alkaa ensimmäisen maailmansodan ajoista päättyen jo lähelle 1900-luvun loppua. Kylän elämää seurataan monen sukupolven aikana, mutta tämä ei silti ole varsinainen sukuromaani, vaan nimenomaan kyläromaani. Ja kertojina eivät ole vain ihmiset. Äänensä saavat niin näkki, koira kuin Jumalakin.

Romaani on takakansiesittelyn - joka tällä kertaa osuu varsin hyvin - mukaan "kansanuskomusten ja kristillisten legendojen aarreaitta, filosofinen romaani ajan tuhoavasta voimasta ja ihmisen tarpeesta etsiä järjestystä katoavasta maailmasta". Kirjaa voisi kuvata kokoelmaksi pieniä kertomuksia kylän elämästä, mutta silloin tuntisi tekevänsä kirjalle vääryyttä. Nuo lyhyet kertomukset nivoutuvat toisiinsa niin sujuvasti, että missään nimessä tämä ei ole kertomuskokoelma, vaan ehjä tarina. Kertoja on kaikkitietävä sanan laajassa merkityksessä: tietää myös muiden kuin ihmisten asiat.

Kuten saattoi arvata, kirjaan lyö leimansa myös toinen maailmansota. Ensin tulevat saksalaiset, sitten venäläiset. Alku jää rintamalinjalle. Sota-ajasta poimin yhden sitaatin saksalaisesta sotilaasta, joka kiintyy kylään niin, että voisi jopa sodan jälkeen kuvitella muuttavansa sinne.

Hän jopa ajatteli, että kun maailma on selvinnyt koko sekasotkusta hän voisi ottaa molemmat naisensa mukaan ja asettua sinne kasvattamaan karppeja ja pyörittämään myllyä.
Koska Jumala luki Kurtin ajatuksia kuin karttaa ja oli tottunut täyttämään kaikki hänen toivomuksensa, hän antoi hänen jäädä Alkuun iäksi. Hän määräsi Kurtille yhden niistä yksittäisistä, sattumanvaraisista luodeista, joita sanotaan Jumalan lähettämiksi.

Ei elämä kylässä ennen sotaa eikä sen jälkeenkään kaunista ja helppoa ole, mutta sota toi minun mielessäni kylän elämään ja sitä kautta kirjaan selvän lisämausteen. Sota on niitä asioita, joita ihminen ei helposti käsitä. Ja sen järjettömyys tulee ilmi joskus pienissä asioissa.

- Missä Ivan on? Izydor kysyi luutnantilta.
- Pogib. Kaatunut.
- Ei, sanoi Izydor, ja luutnantti katsoi häntä hetken aikaa.
- Potšemu njet? Miksi ei?

Tokarczukin teos on sekä hauska, surullinen, koskettava, hymyilyttävä, ihmetyttävä, viihdyttävä, opettava että helppolukuinen. Minä en olisi etukäteen uskonut, että voin pitää tällaisesta mystiikkaa ja kaikkea muuta luovasti sekoittelevasta kirjasta. Olin väärässä.

Ajan kanssa näen, säilyykö kirjan tenhovoimaisuus. Nyt tuntuu, että tuli luettua kirja, jonka lukemisen muistaa. Enkä ole ainoa, joka tästä kirjasta on pitänyt. HS:n kritiikin viisi viimeistä sanaa ovat: "päällimmäiseksi jää hurmaavan kerronnan lumous".

Läpimurtoteoksen ovat lukeneet ja siitä sanoja paperille - pyh, nettiin! - laittaneet myös peikkoneito (Uppoa hetkeen) ja Penjami (Jäljen ääni).

P.S. Linkkivinkki mm. Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa mukana oleville: Puolalaista kirjallisuutta ja kirjoja Puolasta suomeksi

Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Tämä kirja voitti yhden Helsingin kaupunginkirjaston 12 osumaa -palkinnoista. Ilman tuota palkintoa en olisi tähän varmaan huomannut tarttua. Ja koska tuon palkinnon tarkoituksena on nostaa esiin vähemmälle huomiolle jääneitä teoksia, jotka ansaitsisivat kirjastolaisten mielestä enemmän media- ja muuta huomiota, se siis minun kohdallani onnistui. Toki romaanille on jo aiemmin myönnetty mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto.

Per Petterson
Kirottu ajan katoava virta (Otava, 2008/2011)


Kirjaa lukiessa tulee rauhallinen olo. Se varmaan osittain johtuu jo kirjan kannesta, joka on sitä, ja jopa kirjan nimestä, vaikka siinä on kirottu. Eikä kirjassa tapahdu mitään yhtäkkistä. Kävellään, tehdään työtä, paukautetaan auton ovia, nukutaan, noustaan sängystä. Petterson kuvaa asioita rauhallisesti. Ja mies, jota hän kuvaa, on ajatuksiltaan ja teoiltaan pääosin rauhallinen.

Ja mitä Petterson tarinoi? Välillä pohdin, että onko kirjassa varsinaista suurta sisältöä kovin paljon. Mutta kyllä sitä on. Lähtöasetelma on jo sisällöllinen. Kommunismi on kaatumassa, siihen on ennen uskottu. Avioliitto on kaatumassa, vaikka ennen asiat ovat olleet hyvin. Äiti tekee kuolemaa, ja välejä halutaan selvittää. Kyllä näihin sisältöä tulee lähes huomaamatta.

Ensisijaisesti kirjassa ihailen tapaa, jolla Petterson kirjoittaa isoista asioista. Hän toteaa ne - mikäli ilmaisu kirjalliseen viestintään sopii - ilmeettömästi, kuin sivumennen. Mutta ne eivät silti mene ohi. (Tai ne eivät menneet, jotka huomasin.)

Minä toistaiseksi uskon sen, minkä kustantaja mainostaa. "Per Petterson on kansainvälisesti suurin kirjallinen sensaatio Pohjoismaista sitten Peter Hoegin." Ja lisäksi havahdun siihen, että olen tänä vuonna löytänyt jo kaksi norjalaista kirjailijaa, joilta haluan lukea enemmän: tämä Petterson ja Hanne Örstavik.

Jordan: Ilmetty

Palasin eilen, joulupäivän aamuna kirjalliselta Dublinin matkalta. Matka oli mielenkiintoinen.


Neil Jordan
Ilmetty (Like, 2011)

Kirjan perustarina on taidokkaasti rakennettu. En muista lukeneeni aiemmin mitään kirjaa tästä teemasta, joten kirjalla oli minulle tässä mielessä teemauutuusarvoa. Niin, kirja siis kertoo kahdesta pojasta, myöhemmin miehestä, jotka asuvat Dublinissa, toinen etelä- ja toinen pohjoispuolella, ja jotka sekoitetaan toisiinsa yhdennäköisyytensä vuoksi. Myöhemmin he kyllä sotkeutuvat toistensa elämiin aivan tarkoituksellakin. Tästä peruslähtökohdasta Jordan on luonut mielenkiintoisen kertomuksen siitä, miten kahdesta voi tulla joskus kolme, tai sittenkin ehkä vain yksi tai puolitoista.

Dublin, Tonkajoki, aukko muurissa, hiekkaranta. Joutsenet nousevat lentoon. Jordan osaa hyvin kuvailla ympäristöä, jossa tarina liikkuu. Hän tekee sen vielä niin, ettei lukeminen jumitu kuitenkaan yksityiskohtiin. Koskaan en ole Dublinissa käynyt - paitsi vähän Google Streetviewin avulla hetki sitten - mutta yllättävän hyvin kaupunki tuntui piirtyvän silmiin lukiessa.

Lukukokemuksena miellyttävä. Osittain tätä miellyttävyyttä lisäsi jako sopivan mittaisiin lukuihin. Kirja tuli luettua aika monessa pätkässä. Ehkä oli pelkkää sattumaakin se, että tunsin kirjan jatkuvan aina jostain mielenkiintoisesta kohdasta. Tai sitten Jordan oli onnistunut vangitsemaan mielenkiintoni lukijana jatkuvasti.