"Minä kasvoin, luin kasan erilaisia kirjoja, ja pidän itseäni hyvin viisaana. Kiitos opettajille, jotka opettivat minut lukemaan. Kiitos neuvostovallalle, joka kasvatti minut. Kiitos viisaille amerikkalaisille, jotka keksivät tietokoneen. Kiitos, että voin kirjoittaa tämän tekstin vasemman käteni etusormella."
Ruben Gallego
Valkoista mustalla (Sammakko, 2003/2006)
Ruben Gallego syntyi Venäjällä. Hän joutui eroon perheestään jo aivan pienenä ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa useissa eri lastenkodeissa Venäjällä. Ruben ei kyennyt kävelemään eikä hänen kätensäkään - kuten alun lainauksesta käy ilmi - olleet täysin toimintakykyiset. Gallego kertoo kirjassaan elämästään lastenkodeissa, joissa olosuhteet olivat alkeelliset eikä Rubenin kaltaisilla vaikeavammaisilla ollut erityistä arvoa. Gallego pelkäsi kymmenvuotiaasta lähtien sitä, että joutuu oppivelvollisuusajan jälkeen 15-vuotiaana vanhainkotiin, jossa "ei elä talven yli".
Takaliepeessä on perinteiseen tapaan lainauksia kirja-arvioista. Niistä löytyy mm. lause: "Tämä kirja muuttaa lukijan maailmankuvan." Paljon sanottu, mutta ymmärrän, miksi joku on niin kirjoittanut. Kirjan kertomuksista (kirjahan koostuu pääosin lyhyistä, muutaman sivun mittaisista muisteloista) mieleeni jäi sellainen, jossa lastenkodin jalattomat ja/tai kädettömät pojat ihmettelivät, miksi terve ihminen oli lopettanut erään tappelun siinä vaiheessa, kun hänen polvensa oli lähtenyt sijoiltaan. "He eivät millään voineet ymmärtää, miksei poika ollut tapellut jalka murtuneena." Kun ei ole mitään menetettävää, kaiken näkee mahdollisuuksina. Kun on paljon menetettävää, pienikin menetys voi saada kadottamaan mahdollisuudet näkyvistä.
Minun maailmankuvaani kirja ei muuttanut. Siitä huolimatta se on vaikuttava kuvaus siitä, mitä ihmiset voivat tehdä ihmisille. Gallego ei saarnaa, ei tuomitse ketään. Hän kertoo, mitä hänelle on tapahtunut. Lukija saa itse tehdä johtopäätökset.
Tämä kirja on tarinakirja. Sen ydin on siinä koskettavassa kertomuksessa, jonka Gallego kertoo omasta elämästään. En sanoisi, että kirja olisi tyyliltään hienosti kirjoitettu tai että siinä olisi mielenkiintoinen tai vetävä rakenne. Kun juuri ennen tätä olen lukenut kirjan, joka oli rakenteeltaan ja sujuvuudeltaan hieno (Timonen: Aika mennyt palaa) ja kirjan, jonka tyyli oli omintakeinen ja samalla lähes ainoa syy lukea kirja (Riikonen: Nelisiipinen lokki), jään miettimään, olisiko se jo täydellinen kirja, jossa nämä kolme asiaa olisi yhdistettynä samassa romaanissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti