Sain eilen illalla luettua loppuun kirjan, jonka kirjoittaja on kirjoittaessaan ollut todennäköisesti nuorempi kuin kukaan muu kirjailija, jonka tuotantoa olisin tänä vuonna lukenut. Tämän yksityiskohdan toki tajusin vasta luettuani, päästyäni takakanteen saakka, jossa tekijän syntymävuosi mainittiin. Siihen asti jonkinlaisen muistikuvan ja kirjan tyylin vuoksi olin jo ajatellut, että kirjoittaja on nuori.
Matias Riikonen
Nelisiipinen lokki (Gummerus, 2012)
En ole oikein varma, miksi kirjan nimi on Nelisiipinen lokki. Tällä kirjalla, joka oli kuin kirkuva ja lentävä lokki, joka päästelee jätöksiään mihin vain, oli siipiä paljon enemmän. Niin paljon, että aluksi, kun niistä yritti pysyä laskuissa, se ei onnistunut. Loppupuolella tällaisesta seikasta ei enää välittänyt. Luki vain.
Nelisiipinen lokki alkaa koulusta. Ja alkaa niin tehokkailla kuvauksilla, että niiden kautta sai peruskouluaikojensa - joista alkaa olla jo aikaa - koulun ruokalan tuoksun muistiinsa. Siis nimenomaan sinä päivänä, kun ruokana oli kanaviillokkia. Mutta koulu ei kuitenkaan ole kuin kulissi. Ihmisistä tässä kirjoitetaan.
Ihmiset eivät saa yhteyttä toisiinsa. Itseensä yrittävät saada, tai omaan ruumiiseensa, mutta eivät onnistu siinäkään. Riikonen kirjoittaa ruumiillisista ihmisitä. Nämä olennot eivät siis ole mitään sivistystään esitteleviä, henkistä hyvinvointia tavoittelevia valkokaulustyöläisiä, vaan ihmisiä, joilla on tarve tuntea toinen lähellään, saada purettua tyttökalenterin aiheuttamat paineet ja joiden on putsattava wc-istuin ennen pyhää toimitusta.
Riikosen romaani on outolintu. En tiedä, mihin lokeroon se asettuu tai on asettumatta. Sivun mittaiset "virkkeet" toivat välillä mieleeni Esko Raennon kirjat, jokin tekstin tyylissä toi muutaman kerran mieleeni Janne Kortteisen viime vuonna ilmestyneen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa -teoksen. (Jota tosin en ole lukenut, mutta josta olen kuullut ja lukenut, joten viittaukseen voinee suhtautua varauksin.) Tämän romaanin perusteella voisi luulla, että Riikonen kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka ovat aloittaneet kolmella runokokoelmalla, mutta ei kai niitä runokokoelmia tuossa iässä ole vielä ehtinyt tehdä. Ehkä näemme niitä myöhemmin.
Tähän loppuun yritin laittaa näytteen kirjasta luettuna. En osannut. Tarkoitus ei ollut antaa näytettä kirjasta, vaan siitä rytmistä, jolla pääni alkoi lähes väkisin lukea Riikosen tekstiä. Tämä "päänsisäinen" lukutahti oli konemainen, ehkä hieman rap-henkinen. En lukenut kirjaa kuin tavallista romaania, vaan kuin hieman outoa sanataidetta. Ehkä se sitä olikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti