Hassinen: Sano että haluat

"Hassinen on maaginen kertoja, aistivoimaisen kuvauksen mestari, tunnelman luoja, ympäristön tarkkailija."
"Hassinen on omaa luokkaansa ihmisten välisten voima- ja valtasuhteiden kuvaajana."
Ensimmäinen Hassiseni ei lunastanut lupauksia. Hieman pitkästyttävä tarina, jonka loppu ei ollut onnistunut.

Pirjo Hassinen
Sano että haluat (Otava, 2009)

Laura on psykologi ja kirjan minäkertoja. Jimi on hänen miehensä, joka on intohimoisesti työhönsä suhtautuva keittiömestari. Essi on Jimin työkaveri, joka on jotain enemmän kuin vain työkaveri. Kimmo on Essin on/off-miesystävä. Näiden neljän henkilön elämien ympärille Hassinen on rakentanut romaanin, joka pääasiassa kuvaa parisuhdetta.

"Kukaan ei tiennyt mitä Essille oli tapahtunut." Kirja alkaa tällä lauseella. Kun asialle tulee selitys vasta aivan kirjan lopussa, tietty dekkarimaisuus liimautuu päälle lopullisesti. Katoamisen ympärille tuntuu rakentuvan kirjan juoni, joka tosin suunnilleen kahdessa (en pysynyt näistä oikein kärryillä, eikä kirja innostanut niin paljon, että olisin jaksanut asiaan perehtyä) aikatasossa sitten kuvaa sitä, mitä on tapahtunut ennen Essin katoamista ja mitä sen jälkeen.

Romaani oli aivan liian pitkä. (En yleensäkään erityisemmin välitä pitkistä romaaneista.) Tässä tapauksessa muutamia rönsyjä karsimalla teoksesta olisi saanut luettavamman ja enemmän mukanaan pitävän. 410 sivua sisälsi mm. paljon lapsuusmuistoja ja Lauran muistikuvia asiakkaidensa kertomuksista. Näiden yhteyttä varsinaiseen tarinaan ei oikein aina tullut hahmottaneeksi. Etenkin psykologin asiakkaiden tarinoilla tunnuttiin haettavan kirjaan jonkinlaista syvällisyyttä siinä kuitenkaan onnistumatta. Sillä se varsinainen tarina - josta tämänkaltainen kirja kuitenkin elää - jää vähän hahmottomaksi, kun siihen on sisällytetty liikaa sivupolkuja.

Müller: Matala maa

"Ylemmäs ne eivät enää päässeet, ja minä tallasin perhoset kengälläni vapahtaakseni ne. Piukka samettivatsa halkesi ja ruiskautti lattialle valkoista maitoa. Silloin inho luikerteli kengistäni minua pitkin ylös ja kietoi nyörejään kurkkuni ympärille, ja sen kädet olivat laihat ja kylmät kuin vanhuksilla, joiden olin nähnyt makaavan kannellisissa vuoteissa ihmisten istuessa niiden äärellä rukoilemassa."

Herta Müller
Matala maa (Tammi, 1982/1989)

Herta Müller on Romaniassa syntynyt, Saksassa asuva romaniansaksalainen kirjailija. Siksi hän on sopiva kirjailija luettavaksi, koska näin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen saa mukaan uuden maan: Romanian. Lisäksi Müllerilla jatkan tämän vuoden tavoitettani lukea joka kuukausi jotain joltain minulle uudelta "maailmankuululta" kirjailijalta. Vuoden 2009 kirjallisuuden nobelistina hän sopii joukkoon. Näyttää siltä, että joka toinen kuukausi luen jotain tuoreehkoa nobelistia ja joka toinen vanhempaa kirjallisuutta. Tässä kuussa tarkoitus on lukea Müllerilta muutakin kuin tämä hänen esikoisteoksensa.

Matala maa on hieman outo kokoelma. Niminovelli nimittäin kattaa kirjan 131 varsinaisesta tekstisivusta 74 sivua. Loput 14 tarinaa mahtuvat siis alle 60 sivuun. Lyhin teksti on sivun mittainen, alle viisisivuisia taitaa olla suurin osa teksteistä. En oikein nopeasti ajatellen määrittelisi näitä novelleiksi. Mutta mitä ne sitten ovat? Ehkäpä "vain" kertomuksia.

Alun lainaus on niminovellin alkupuolelta. Siitä saa varsin hyvän kuvan kirjailijan tyylistä. Se on sisältörikasta, kuvailevaa ja kummallisella tavalla tiivistä. Ja hieman samalla tavalla inhorealistista kuin ainoa lukemani Ian McEwanin kirja. (Tai sitten tämä yhteys tulee mieleeni vain siitä, että McEwanissa pörrää kärpäsiä ja tässä perhosia.) Kirjan takakannessa kuvataan minusta varsin hyvin: "Suuri osa Müllerin proosan vaikuttavuudesta perustuu hänen ilmaisunsa tiiviyteen ja kuvallisuuteen." (Ote HS:n arviosta)

Müller kuvaa - ainakin pääasiassa - saksalaiskylän elämää Romaniassa diktaattori Ceausescun aikana. Mutta tässä kirjassa se diktatuurissa eläminen tai hieman syrjittynä saksalaisena oleminen ei ehkä ole aivan niin keskeisessä asemassa, mitä kuvittelen sen olevan Müllerin muissa teoksissa. Siksi tullen lukemaan häneltä muutakin, koska jostain syystä nimenomaan hänen teostensa yhteiskunnallinen ulottuvuus on se, miksi kirjailija Herta Müllerista edes kiinnostuin.

Todennäköisesti seuraava Müllerini on vuonna 2010 suomeksi ilmestynyt Tänään en halunnut tavata itseäni. Matalasta maasta jää lähinnä mieleen Müllerin tyyli ja kieli. Ehkä tämä jää muistikuvatasolla vain johdannoksi muuhun tuotantoon, jolta odotan enemmän.

Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Valmistauduin tämän kirjan lukemiseen varsin huolellisesti. Kun oli selvää, että romaani on Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden kolmekymmentä vuotta nuorempi kaksoisveli, mutta en jaksanut lukea uudelleen kauan sitten lukemaani Paasilinnan kirjaa, katsoin Risto Jarvan ohjaaman elokuvan Jäniksen vuosi ennen Kyrön kirjaan tarttumista.

Tuomas Kyrö
Kerjäläinen ja jänis (Siltala, 2011)

Kerjäläinen Vatanescu saapuu Suomeen ja saa paikan jostain Helsingin kadunkulmasta. Siinä hän ei kauaa pysy, vaan matka jatkuu kohti Lappia ja takaisin helsinkiläisen citykanin kanssa. Matkalla sattuu kaikenlaista paasilinnamaisen epäuskottavaa.

Kerjäläinen ja jänis on kaiken tapahtumisensa, huumorinsa ja esikuvansa jäljittelyn lisäksi aikalaisromaani nyky-Suomesta. On kerjäläisiä, on luonnon tuhoamista, laitonta työvoimaa, etnisiä ravintoloita. Tässä mielessä Kyrö onnistuu minusta paremmin kuin saman kustantamon Hotakainen kirjallaan Jumalan sana.

Jos olisin lukenut kirjan jo viime syksynä, minulta olisi jäänyt kirjasta huomaamatta jotain. Nimittäin Kyrön tarinankerronta kirjassa on välillä yllättävän samanlaista kuin televisiossa. Tietyt lauserakenteet ja pienen tarinan käännekohdat toivat lukiessa mieleen Kyrön äänen ja kasvot.

Jotkut kaipasivat viime vuonna tätä kirjaa Finlandia-ehdokkaaksi, mutta ymmärrän varsin hyvin, miksi se ei siellä ollut. Vaikka kirjassa on ansiokasta terävänäköisyyttä, huumoria ja kiinnostava yhteys Paasilinnaan, ei kirjan tarina ja kerronta kuitenkaan ole mestarillisen romaanin tasolla. Jos tiivistäisin asian yhteen lauseeseen, kysyisin: "Mitä tämä kirja olisi sellaisenaan?" (Ja vastaväite: pitäisikö tämän olla jotain ilman paasilinnayhteyttä?)

P.S. Luin tämän kirjan osana 24 tunnin lukuhaastettani.

Kolme kirjanselkämysrunoa

Hesarin sivuilta bongasin paljon helpomman tavan tehdä runoja kuin tuo lehtirunous, jota siellä aiemmin on kovasti mainostettu. Siispä illanratoksi, kun ei jaksanut viikonloppuna luetuista kirjoistakaan kirjoittaa juuri nyt, tein muutaman runon kokeeksi. Tämä oli kivaa! Kokeilkaa! (Teillä, hyvät lukijat, on kuitenkin paremmat kameratkin.)

Parasta miehelle / polkupyörällä ajamisen taito.

Sydän tietää paremmin / muita hyviä ominaisuuksia.

Yksinäisyys, / älä pelkää puhumista.

Ennen unta / toisen kanssa / ihoon kirjoitettu

tietämättömyys.

Hyvin puhuttu / yhden yön pysäkki.

Toivon mukaan, / tarkemmin ajatellen.

Sanojen avaruus, / katse kaukaisuuteen.

Tie luovuuteen.

Ihmiskoe: 24 h lukemista

Satun vinkkaamana ja Dewey´s Read-a-thon -tapahtuman innoittamana aloitan tänään klo 15 yhden vuorokauden eli 24 tunnin mittaisen lukemisprojektin. Pidän oman projektini henkilökohtaisena testitapahtumana, kun ei tästä näytä Suomessa mitään ilmiötä syntyvän. Englanninkielisen maailman Read-a-thon tapahtumia voi seurata halutessaan mm. Twitteristä.

Hyllyssä on tätä varten odottelemassa kirjoja mm. Tuomas Kyröltä, Pirkko Saisiolta, Jenny Erpenbeckiltä, Agneta Aralta, Katja Kalliolta, Kim Echliniltä, Anja Kauraselta, Markus Nummelta ja Herta Müllerilta. Koska ajattelin yöllä kuitenkin nukkua, en todennäköisesti ehdi lukea kuin viisi kirjaa. Tai se on oikeastaan tavoite. Mikään noista kirjoista ei näyttäisi olevan yli 400-sivuinen, joten viisi on kohtuulliselta tuntuva määrä kirjoja vuorokauden ajalle. En ajatellut ottaa paineita lukemistahdista. Mahdollisimman kliseistä ilmausta käyttääkseni: teen parhaani ja katson mihin se riittää.

Hieman mietityttää, että jos lyhyessä ajassa lukee monta kirjaa, jääkö niistä mitään mieleen. Ottaako muisti vastaan kaunokirjallista tekstiä enää huomenna puolenpäivän jälkeen? Kokemusta tällaisista projekteista on lähinnä opiskeluajalta, kun tenttiä edeltävänä iltana aloitti viimeisten kirjojen lukemisen ja luki myöhään yöhön ja ehkä vielä aamulla ennen tenttiä vähän jatkoi lukemista.

Tähän samaan postaukseen päivitän väliaikatietoja. En vielä tiedä, kuinka usein niin teen.

* * *

16.53 Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis luettu ilman ainoatakaan taukoa (ellei kyljen kääntämistä miellä tauoksi). Kirjaston Bestseller-laina piti lukea ensimmäisenä, että varmasti tulee luettua ennen eräpäivää. Ja oli hyvä aloittaa jollain etukäteisarvioituna helposti luettavalla kirjalla. Kirjan mitta virallisesti 327 sivua, mutta taisipa olla aika väljästi aseteltuna sanat sivuille.

19.10 Katja Kallion Syntikirja (303 sivua) luettu. Oli muuten hyvä kirja. Selkeä, siisti, luettava lause Kalliolla. Eikä lukeminen edes tunnu vielä pahalta. Pieni kahvitauko tuli pidettyä välissä. Nyt on raittiin ilman ja pienen juoksulenkin aika.

21.55 Fredrik Långin 219-sivuinen Kärsivä mies ei rakastu luettu juuri loppuun. Sitä ennen tehty puolen tunnin juoksulenkki oli tarpeen. Juostessa tuli mietittyä vähän sitä, että tällainen lukeminen on kuin söisi täytekakun kerralla. Jos kahvilassa syö vain yhden leivoksen, jokaisesta suupalasta nauttii erikseen. Mutta jos kotona on koko kakku, sitä tulee ahmittua liikaa. Långin kirjaa parempaakin lukemista olisi varmasti ollut. Lisäksi olin saattanut lukea kirjan aiemminkin joskus kauan sitten.

22.57 Saksalaisen Jenny Erpenbeckin esikoisromaani Vanhan lapsen tarina luettu. Pienoisromaaniksi kai tuota voisi sanoa, 115 sivua. Tästä tuli muuten vuoden ensimmäinen teos, jonka kirjoittaja on saksalainen. Sekin kohta Ikkunat auki Eurooppaan haasteen kartasta saa väriä. Tämä kirja taitaa muuten jäädä mieleen pidemmäksikin aikaa. Oli nimittäin sinällään helppo kirja, mutta välillä jokseenkin kamalia ajatuksia, jonkinlaista puistatusta herättävä.

Ennen nukkumista taitaa vielä upota ainakin yksi kirja. Tarttuisko Karkkipäivään? Vai lukisiko Herta Müllerin novelleja? Hmm. Iltapalan aika kuitenkin ensin.

1.14 Vajaat seitsemän varttia luettu, Markus Nummen Karkkipäivä jää kesken sivulle 174. Aika nukkua.

9.58 Karkkipäivä takana. 383 sivua. Hyvä kirja. Vielä viisi tuntia aikaa. Ehtii kaksi kirjaa lukea, jos osaa valita sopivat.

11.30 Puolet Anja Kaurasen romaanista Sonja O. kävi täällä luettu. Miksihän tuotakaan ei ole lukenut aiemmin? Reilut kolme tuntia aikaa, Sonjaan menee vielä 1,5 tuntia.

12.57 Sonja takana, pieni tauko edessä. Näyttää siltä, että saan kaikki kirjat luetuksi loppuun juuri ennen kuin kellon viisari aloittaa matkansa taas alaspäin. Niin kuin viisarin ylämäessä lukisin nopeammin tai kuin pommi räjähtäisi, jos kirkonkellojen kumahdellessa en olisi saanut kirjaa loppuun. (Ei enempää näitä nyt.) Kirkonkellot muuten kuuluvat ikkunastani näin sunnuntaisin.

13.24 Vielä viimeinen kirja. Keltaisen kirjaston sarjaan kuuluva Leonardo Sciascian Huuhkalinnut näyttää sopivankokoiselta tähän aika-aukkoon. Kirjasta tai kirjailijasta en tiedä mitään, mutta se alkaa lupaavasti: "Linja-auto oli lähdössä, moottori kävi vaimeasti, tuontuosta yskähdellen ja nikotellen." :) Hämmentävää on se, että tämä lukeminen ei ole tuntunut oikeastaan missään vaiheessa puuduttavalta. Vähän kuin vain tekisi pitkää työvuoroa.

14.51 Huuhkalinnun 133 sivua takana. Kyllä nämä yhteiskunnalliset romaanit jaksavat näköjään aina kiinnostaa. Enää ei ehdi lukea mitään.

* * *

Vuorokausi lukemista on nyt takana. Nukuin välissä yli kuuden tunnin yöunetkin. Söin, käväisin kaupassa, kävin juoksemassa. Eli aivan pelkkää lukemistahan aika ei ole ollut.

Ehdin lukea seitsemän romaania. Listaanpa ne vielä tähän lukujärjestyksessä:

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (Siltala, 2011) 327 s.
Katja Kallio: Syntikirja (Otava, 2009) 303 s.
Fredrik Lång: Kärsivä mies ei rakastu (Tammi, 2000) 219 s.
Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (Avain, 1999/2011) 115 s.
Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava, 2010) 383 s.
Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981) 295 s.
Leonardo Sciascia: Huuhkalinnut (Tammi, 1961/1984) 133 s.

Yhteensä luin siis 1775 sivua vuorokaudessa. Todennäköisesti, lähes varmasti, varmasti enemmän kuin koskaan ennen yhden vuorokauden aikana. Kun kirjat laittaa pinoon pöydälle, niistä tulee 15,5 cm korkea pino. (Pinon paksuuteen vaikuttaa sekin, että vain Kaurasen kirja on pokkari, muut kovakantisia.)

* * *

Siitä, miltä tämä kaikki tuntui, mitä opin, lisää myöhemmin.

Kirjailijan sanavalmiudesta

"Kirjailijankin pitää osata puhua. Itsestään selvänä pidetään että kirjailija kykenee siihen, että kirjan kirjoittaminen pätevöittää puhumaan kirjasta, tai mistä vain."
(Petri Tamminen kirjassaan Muita hyviä ominaisuuksia)

* * *

Lauantai-iltapäivä Helsingin kirjamessuilla 2011. Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkintoehdokkaiden esittelypaneeli on juuri alkanut. Juontaja on esittänyt kaikille esikoiskirjailijoille ensimmäisen kysymyksen. Yksi kirjailija ei vastaa kysymykseen mitään. Hän vaivautuneen oloisesti siirtää mikin seuraavalle. Minä jään ihmettelemään, että ei kirjailija noin voi tehdä. Kirjailijan pitää osata esiintyä, pitää osata vastata.

Kevät 2012 vahvistaa käsitystäni siitä, että hyvä kirjailija osaa myös esiintyä. Hyvä kirjailija on sanavalmis. Hyvä kirjailija on hauska ja nokkela. Nelonen aloittaa YLE:n Uutisvuodon kanssa selvästi kilpailevan Hyvät ja huonot uutiset -ohjelman. Ohjelman neljästä vakiopanelistista kaksi on kirjailijoita. Janakkalan mielensäpahoittaja Tuomas Kyrö ja Hakaniemen perusdemari Miika Nousiainen ovat nyt jo muutaman kuukauden naurattaneet studioyleisöä ja televisiokatsojia keskiviikkoiltaisin.

Ja toki kirjailija Jari Tervo on lauantai-iltaisin ollut Uutisvuodossa tekemässä sitä samaa mitä Kyrö ja Nousiainen HHU:ssa. Runoilija Tommy Tabermannin korvasi aikoinaan Uutisvuodossa stand up -koomikko. Ja yksi koomikko on Hyvissä ja huonoissa uutisissakin. Ja minä ajattelen, että kirjailijat voittavat molemmissa ohjelmissa stand up -koomikot vähintään paksun romaanin mitalla.

* * *

Virike tämän tekstin muodon saavan pohdiskelun julkistamiseen juuri nyt tuli tietenkin YLE:n viimeviikkoisesta jutusta, jossa käsiteltiin näitä kysymyksiä. Teoksen kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo puolusti siinä ujoja kirjailijoita. "Moni kirjailija on valinnut tämän ilmaisumuodon juuri sen takia, että ylenpalttinen esiintyminen on heille vaikeaa", sanoi Hiidenheimo.

Jutun mukaan "monet sanavalmiit, julkisuudessa paljon paistattelevat kirjailijat luovat paineita niille, joilla sana ja esiintyminen ei ole yhtä hyvin hallussa." Eli valmiiksi jo kohtuullisesti myyvien Nousiaisen, Kyrön ja Tervon jokaviikkoinen verbaali-iloittelu kaiken kansan näkyvillä luo paineita muille kirjailijoille. Olinko minäkin ajatuksissani liian julma tuota kirjamessujen esikoiskirjailijaa kohtaan?

Toinen virike kirjoittamiseen tuli vasta lukemastani Petri Tammisen kirjasta Muita hyviä ominaisuuksia. Annetaanpa ääni takaisin jo alussa siteeratulle Tammiselle. Hän on kirjailija, joka on kirjoittanut kirjan siitä, että hän on ujo eikä osaa luontevasti toimia ihmisten kanssa.

Minä en osaa puhua. Arkisetkin keskustelutilanteet hermostuttavat minua. Tunnen että tämä ei pääty nyt hyvin. Niin kuin ei päätykään, lauseeni ajautuvat umpikujaan tai hiipuvat olemattomiin.

Esiintymispaikan ovella hoen kolmen sanan mantraa. - - "Arvokkaasti, älykkäästi, rauhallisesti." Hoen sanoja kun saavun Tampereen taiteiden yöhön tai Martinlaaksoon matineaan, vähän ennen kättelyjä ja nyökyttelyjä, hikoavia kämmeniä ja tolloksi puristettuja serviettejä, vähän ennen esiintymislavan kohinaa ja sitä pyörryttävää tunnetta, että tästä ei selviä ja että ihan pian joku huutaa: "Tuu pois sieltä, sä olet ihan paska."

* * *

Kirjamessuilla tulee yhden viikonlopun aikana nähtyä varsin paljon kirjailijoita. Siellä myös vertailu on helppoa. Jos on juuri kuunnellut sujuvasanaista esiintyjää, seuraavana vuorossa oleva esiintymisjännittäjä saattaa tuottaa pettymyksen. Aina ei tosin ole kyse siitä, etteikö kirjailija osaisi esiintyä, tyyli ei vain aina miellytä. Edellisiltä Helsingin kirjamessuilta mieleeni jäi positiivisena esimerkkinä mm. aina niin viisaan kuuloinen Claes Andersson. Tommi Melenderiä taas en jaksanut kuunnella loppuun saakka.

Kevään aikana olen aktiivisesti seurannut Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen torstaisia Aamun kirja -lähetyksiä. Kymmenessä minuutissakin pääsee jo jonkinlaiseen käsitykseen siitä, nauttiiko kirjailija studion sohvalla istumisesta vai ei. Moni ei tunnu nauttivan. Samoin vastikään Elävästä arkistosta katsomani pätkä Turkka Hautalan haastattelusta toi sen tunteen, ettei hänkään taida kuulua esiintymisestä nauttiviin. Hautala myös kirjoittaa sosiaalisesti rajoittuneista ihmisistä. Kuten Petri Tamminenkin.

* * *

Ehkä kirjailijoiden oleminen esillä lisää heidän kirjojensa myyntiä, mutta sen ei toivoisi olevan pääsyy viihdeohjelmissa olemiseen. Toivoisi, että olisi olemassa jollain tavalla erikseen nasevien repliikkien mies Nousiainen Hyvissä ja huonoissa uutisissa ja kirjailija Nousiainen siellä jossain Maaninkavaaran takana. Mutta eihän se näin mene.

"Minä vain kirjoitan. Koetan keskittyä siihen. Kaikki muu on oikeastaan päälle liimattua, kaikki julkisuus tai sen puute kaikki PR ja markkinointi, jopa kaikki ylevät periaatteet, niitäkin pohditaan sitten vasta, kun on ensin kirjoitettu." Näin toteaa Juhani Känkänen YLE:n haastattelussa. Känkäselläkin - yhden näkemisen perusteella - olisi edellytyksiä olla hauska supliikkimies jossain hauskassa ohjelmassa. Minä sain hänestä sellaisen kuvan 12 osumaa -palkintojen julkistamistilaisuudessa helmikuussa.

* * *

Lukiessani Tammisen kirjaa myötätuntoni oli jo valmiiksi hänen puolellaan. Niin vaikeaa tuo kirjailijalle lähes pakollinen esiintyminen hänelle tuntuu olevan. En olisi halunnut hänelle muita hankaluuksia. Olin jo ymmärtänyt, että eivät kaikki voi olla ihailemani Nousiaisen kaltaisia nasevia televisiopellejä. Sitten kirjan loppupuolella Tamminen kertoo eräästä kirjaprojektistaan.

Keväällä 2007 ryhdyin kirjoittamaan romaania onnesta. Idea oli lennokas, halusin kertoa miehestä, joka uskoo onnen asuvan Ruotsissa ja joka lähtee tutustumaan tähän onneen kertoakseen suomalaisille miten se saavutetaan. Hän päätyy Göteborgiin ja siellä erinäisten seikkailujen jälkeen vankilaan. Tämän tutkintavankilan sellissä hän nyt kertoo tarinaansa.

Tein taustatyöt huolellisesti. Ylipuhuin perheen kesälomalla Göteborgiin ja kävin tutustumassa kaupungin poliisitaloon. Tarkoitukseni oli tehdä muistiinpanoja, mutta en sitten kehdannutkaan, istuin vain hetken aulassa niin kuin minulla olisi siellä asioita.

Näin silmissäni ujon Tammisen poliisitalon aulassa esittämässä sen näköistä, että ei ole siellä tekemässä taustatyötä romaaniaan varten, vaan ihan oikeilla asioilla. Mutta annetaan Tammisen jatkaa.

Kirjoitustyöni etenivät hitaasti ja epävarmasti mutta etenivät kuitenkin. Syyskuun alussa poikkesin kirjakauppaan katsomaan uutuuksia. Nappasin hyllystä Miika Nousiaisen esikoisromaanin Vadelmavenepakolainen ja luin sen takakannen. Sitten luin kirjan ensimmäiset sivut, sitten pätkiä keskeltä, sitten kirjan lopetuksen. Minusta näytti, että Nousiainen kirjoitti suomalaisesta miehestä joka muutti Göteborgiin ja päätyi siellä vankilaan.

Miksi juuri Nousiaisen piti viedä Tammiselta aihe?

* * *

Olen pitänyt varsin paljon kaikista Tammisen kirjoista, jotka olen lukenut. Samoin pidin mainitun esikoiskirjailijan teoksesta. Jari Tervoa en ole kovin paljon lukenut, mutta se, mitä häneltä olen lukenut, ei ole vakuuttanut. Tuomas Kyrön kirjatkaan eivät ole minun sielunmaisemaani erityisemmin uponneet. Kun ymmärrän katsoa vain kirjoja, arvioin näitä kirjailijoita aivan eri tavalla kuin silloin, jos teen arvioni myös julkisten esiintymisten perusteella.

YLE:n jutussa väliotsikko kertoo paljon: "Ennen luettiin juttu kirjasta, nyt kirjailijasta". Tämä sama ongelma tuntuu vaivaavan lähes koko lehdistöä. Onneksi on kirjablogit, joissa ei juuri näe juttuja kirjailijoista. Ja jos näkyy, niin kirja edellä. En ole kirjablogeissa nähnyt kuvaa yhdenkään kirjailijan vaatekaapista. Me kirjablogistit - röyhistäkäämme kollektiivisesti rintaamme - olemme kiinnostuneita kirjasta. Ja kirjailijaahan ei synny ilman kirjaa ja nimenomaan sitä kohtaan osoitettua kiinnostusta.

* * *

Historiallisen näkökulman siihen, pitääkö kirjailijan, etenkin prosaistin, olla esiintyvä taiteilija, tarjoaa Markku Envall uusimmassa kirjassaan Toinen jalka maassa. Esseessään "Tuote-esittelijäksi" hän toteaa aivan aluksi:

"Käsitykseni kirjailijan ja julkisuuden suhteesta on edistyksen vastainen ellei peräti taantumuksellinen."

Envall jatkaa, että hän on käsittänyt kirjailijan olevan luova taiteilija, mutta että nykyisin kirjailija on myös esittävä taiteilija. Edelleen Envall kuvailee, kuinka ennen uudesta kirjasta luettiin radiossa otteita ja kirjasta puhuivat kriitikot, toimittajat ja kustantajat. "Nyt kirjasta puhuu ennen muita kirjailija itse."

Envall haikailee vanhoja aikoja enemmänkin. Niitä aikoja, jolloin kirjailijalle riitti kirjan julkaiseminen. Kun kirjailijan ei tarvinnut samalla olla omien teostensa kauppamies. Kun markkinamiesten usko, että kirja ostetaan tekijän, ei kirjan itsensä takia, ei vielä ollut lyönyt läpi.

* * *

Blogistanian Finlandian 2011 sai eräs Katja Kettu. Ylioppilaslehti vuodelta 2009 palauttaa mieleen tarinan Ketun kirjailijauran alkuvaiheilta.

Vuosi 2005, Pentinkulman päivät Urjalassa. Esiintymisjännityksestä kärsivä kirjailija Katja Kettu on saamassa Tiiliskivi-palkinnon esikoisromaanistaan Surujenkerääjä. Juuri ennen kuin hänen pitäisi alkaa lukea tekstiään, hän saa tärinäkohtauksen. ”Rupesin tärisemään niin järjettömästi, ettei tilaisuutta pystytty enää jatkamaan”, Kettu kertoo.

Onneksi esiintymisjännitys ei estä esiintymistä yleisölle kirjojen kautta, kirjoittamalla. Mutta on se silti mukava hetki, kun Nousiainen laukoo hyvän repliikin televisiossa. Eikä Nousiainen olisi siellä ilman kirjojaan.

Tapper: Loimu ja lumi

Kustantaja esittelee: "Pohjimmaisena vireenä kaikuukin kysymys, miksi tappaa ihminen – eihän hänestä saa edes mitään tarpeellista, kuten nahkaa, luuta tai lihaa."

Harri Tapper
Loimu ja lumi (Atena, 2012)

"Kenraalit pysyvät usein tyyninä. He saattavat sytyttää piippunsa taistelun alkaessa. Ennen kuin he ovat tuprutelleet sen sammuksiin, he ovat menettäneet tuhannen miestä. Sitten he kopsaisevat piippunsa tyhjäksi saappaan syrjään."

Tapperin kuvaus Napoleonin sotaretkestä vuonna 1812 kohti Moskovaa tuntuu tiivistyvän tuollaiseen ajatukseen. Miehiä kuolee, miehiä kuolee. Kenraali voi polttaa piippua. Tapperin kirja ei anna sodasta ylevää kuvaa, vaan tekee rauhantyötä väinölinnamaiseen tapaan.

Tapperin kirja on samalla vetävä, ilotulitusmainen sanoilla leikittelevä, leikkisä mutta vakava romaani, ja tarinakokoelma hallitsijoista, kenraaleista, rivimiehistä, maaorjista. Ei puutu kuin se, että äänen olisi saanut Napoleonin hevonenkin. Tapperin lause on tässä kirjassa lyhyt ja napakka. Iskee välillä vyön alle, mutta usein nauruhermoon. Yhteen lauseeseen on välillä saatu niin paljon asiaa, että koko sota mahtuu 200 sivuun.

En ollut aiemmin lukenut Tapperilta mitään. Aluksi tuntui, että tästä kirjasta ei saa otetta. Yhtään samaistuttavaa henkilöä ei tule, sillä tarina vaihtuu nopeasti. Mutta romaanin ansiot ovatkin muussa. Kieli on mahtavaa. Ja jokin kirjassa tuo sellaisen olon kuin sen olisi kirjoittanut venäläinen. Mielikuva saattaa johtua ihan vain siitäki, että jossain kohti - ehkä vain yhdessä - lueteltiin venäläisiä esineitä tai ruokia kuin Liksomin Hytti nro 6:ssa. (Eihän näitä outoja muisti- ja mielikuvia saa aina jälkeenpäin enää kiinnitettyä mihinkään.)

Harri Tapper on ollut jo aiemmin Finlandia-palkintoehdokkaana. Olisikohan Loimu ja lumi tänä vuonna se kirja, jota kukaan ei listalle odota, mutta sieltä se kuitenkin löytyy?

100 kirjaa takana, mutta...

Tänä aamuna loppuunraapaistujen tekstien jälkeen tuli sata kirjapostausta tässä blogissa täyteen. Tähän ns. saavutukseen meni reilut viisi kuukautta, joten lukutahti on ollut varsin reipas. Suurinpiirtein kaikista luetuista kaunokirjallisista teoksista olen kirjoittanut. Jos vain olen lukenut kirjat loppuun asti. Joitakin on jäänyt keskenkin. Näiden lisäksi on tullut luettua myös tietokirjallisuutta.

Mutta nyt on pohdinnan paikka. Tuon tasaluvun lähestyminen sai miettimään, että onko tällaisessa bloggauksessa mitään mieltä. Vaikka blogia aloittaessa päätin, että kirjoitan lähinnä itselleni muistiin kirjoista joitakin asioita, tietynlainen itsekritiikki on puskemassa tätä tavoitetta nurin. Pitäisi kirjoittaa paremmin, tyylikkäämmin, pidemmin, analyyttisemmin, monipuolisemmin. Että onko siinä järkeä yleensä heti lukemisen jälkeen raapustaa joitakin virtuaalisia rivejä blogiin niistäkin kirjoista, jotka eivät lainkaan sytytä, kirjoista, joista ei tunnu löytävän mitään kirjoittamisen arvoista.

Onhan tuolla jonossa odottamassa muutama pidempikin blogiteksti. Turkka Hautalasta on tekeillä kirjoitus, sillä hänen kaikki kolme julkaistua kirjaansa luin ja niistä pitäisi kirjoittaa kokoava juttu loppuun. Ja kirjailijoiden sanavalmiudesta on tekstiluonnos myös odottamassa viimeistelyä. Viikonloppuna odottaa 24 tunnin lukumaraton, josta tulee myös erilainen postaus kuin tavallisesta "tämä nyt oli tällainen kirja" -tekstistä.

Pitäisikö keskittyä vain tuollaisiin juttuihin? Ja kirjoittaa ehkä vain niistä kirjoista, joista on jotain sanottavaa? Lukea ehkä useampi teos samalta kirjailijalta peräkkäin ja kirjoittaa sitten? Tehdä aivan muunlaisia tekstejä, analysoida vaikkapa blogistien TBR100-listoja? Kirjoittaa viimeinkin blogikirjoituksia vertaileva analyysi Daniel Kehlin Maineesta? Ja ehkä jostain muustakin selvästi mielipiteitä jakavasta kirjasta?

Ajankäytön haasteita nämä eivät varsinaisesti ole. Noiden lyhyiden tekstien kirjoittaminen kirjoista ei ole niin suuri urakka, että siitä vapautuisi kovinkaan paljon aikaa muuhun. Sillä kyllähän aina neljä pikaista, lyhyttä tekstiä kirjoittaa samassa ajassa kuin yhden pitkän ja paremman. Mutta. Pitäisikö siis muuttaa blogiaan "fiksumpaan" suuntaan?

Kun kirjoista kirjoittaa nopeasti, lyhyesti, ja vieläpä varsin pian luettuaan kirjan, teksti jää yleensä kovin yksitasoiseksi. Tulee kirjoitettua muutamia sanoja tapahtumista, otettua ehkä joku kuvaava lainaus, kerrottua jotain lukukokemuksesta. Varsinaisesti kirjan, tekstin, henkilöiden sisälle ei pääse, koska ei tee ajatustyötä lukemisen ja kirjoittamisen välissä. Jos haluaa nauttia kirjat jokseenkin "sellaisenaan" tekemättä erityisesti muistiinpanoja lukiessaan, helposti kai käy näin. Jos pääasia ei olisi lukeminen, vaan kirjoista kirjoittaminen, olisi pakko tehdä toisin.

Tämä teksti ei näytä vievän kirjoittajaansa minkään varman, lopullisen äärelle. Mutta silti se, kuten kaikki nuo kirjapostaukset, eksyy netin syövereihin kaikkien luettavaksi. Ehkä se on tätä nykyaikaa. Keskeneräinen, vajaa saa tilansa netissä, kun tilaa on rajattomasti eikä julkaisukynnys siksi muodostu korkeaksi.

P.S. Jotenkin tuota kirjoittamaansa lukiessa tulee sellainen olo, että vastaavia (ahdistus)pohdintoja on lukenut muidenkin blogeista.

Palmgren: Jalat edellä

Palmgren voitti teoksellaan Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena vuonna 2001. Ehkä vuodesta 2002 lähtien kirja on ollut hyllyssäni. Lukematta.

Reidar Palmgren 
Jalat edellä (Otava, 2001)

On mies, Risto. Nainen, Katja. He ovat naimisissa. Eivät ole eronneet, sillä heillä on kahdeksanvuotias poika, Tero. "Mä olen pahoillani. Meillä on Katjan kanssa lapsi, sen takia me asutaan yhdessä, ja ollaan edelleen naimisissa. Jos Teroa ei olisi, me ei oltaisi. Ei meidän välillä ole mitään muuta. Ja sitä paitsi, Katja ei kestäisi elää ilman mua." Näin Risto kertoo Marikalle, sille naiselle, jonka kanssa hänellä on suhde.

Palmgrenin teoksen lähtöasetelma on aika yksinkertainen, jopa perinteinen. Lakimiesisä ei oikein ole läsnä perheensä elämässä, ainoan lapsen syntymäpäivälahja meinaa unohtua. Äiti yrittää pitää arkea jotenkin pystyssä, poika jää vähän omiin oloihinsa, ajatuksiinsa, jotka Palmgren kuvaa hienosti. "Terosta tuntui, että pyöräkin tarkkaili häntä. Tai ainakin hänestä oli jännittävää kuvitella, että se teki niin. Pyörä onkin elävä. - - Minun pyöräni ainakin muistaa minut, hän ajatteli sitten. Muistaa se, koska minäkin muistan sen." Pojan maailman kuvaus oli yksi kirjan hienoista puolista.

Kirjan ensimmäinen osa sitten väännetään läpi tätä elämää. On isän töitä, äidin töitä, pojan harrastuksia. Kaikista - tai ainakin Riston töistä - löytyy myös koomisia piirteitä. Ja myös isän ja pojan yhteisestä harrastuksesta, uimisesta, johon kirjan nimikin liittyy. Muutama uimahallikohtaus jää kirjasta hyvin mieleen, vaikken itse mikään uimahalliasukas olekaan.

Toisessa osassa kirja alkaa lunastaa niitä lupauksia, joita takakansi asettaa. "Esikoisromaani liikkuu poskettoman ja järkyttävän vaihtelevassa maastossa, toden ja epätoden rajamailla." Meno on välillä posketonta, esimerkiksi Riston ostaessa stereoita tai haaveillessa siitä, miten laittaa työpaikalla muille jauhot suuhun. Järkyttävääkin tapahtuu, liikenneonnettomuus. Maasto on vaihtelevaa, Palmgren on sekoittanut romaaniinsa oikeastaan varsin monenlaista kerrontaa, tapahtumaa. Ja loppu laajenee jo niin lähelle epätotta, että tämä lukija hämmentyi. Eikä oikeastaan pitänyt kirjan lopusta, mistä lukukokemukseen tuli ainoa selvä miinus. Eli en ole aivan samaa mieltä tästä kuin Salla muutamia vuosia sitten: "Kirja on helevetin hyvä."

Tämän kirjan lukemisesta taisi syntyä seuraava kirjanlukuprojekti. Kyllä ihmisen pitää kaikki HS:n esikoispalkinnon 2000-luvulla saaneet kirjat lukea! Tämän hetken saldo on kolme luettua kahdestatoista. (Lisäys 6.5.12: Aloin lukea Lundanin kirjaa ja tajusin, että olenhan minä tämänkin lukenut.) Ah, mutta enhän minä nyt runokokoelmia tällaiseen ota mukaan. Eli jäljelle jäävät kirjat ovat nämä (luetut lihavoitu):

2011 Satu Taskinen: Täydellinen paisti
2010 Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
2009 Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
2008 Katri Lipson: Kosmonautti
2006 Armas Alvari: Varmat tapaukset
2005 Juhani Känkänen: Toivon mukaan
2003 Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita
2002 Reko Lundán: Ilman suuria suruja
2001 Reidar Palmgren: Jalat edellä

Baricco: Silkki

"Onnen äärettömyyttä kirjassa etsitään niin äärettömän selkein lausein ja siistein ajatuksin, että lukijan ei taatusti tarvitse vaivata itseään, saati ärsyyntyä mistään. Viihtyminen on varma, kuten myyntimenestys Italiassa osoittaa." - Antti Majander (HS)

Alessandro Baricco
Silkki (WSOY, 1996/1997)

Kirja on ollut hyllyssäni vaikka kuinka kauan. Jostain syystä se eilen illalla eksyi käteeni ja päätin sen lukea. Tässä vaiheessa en muistanut lainkaan, että olin käynyt kommentoimassa kaksi kuukautta sitten Erjan samasta kirjasta kirjoittamaa postausta. Ehkä tuo kummitteli vielä mielessä ja antoi sen tarvittavan sysäyksen lukea tämä pienoisromaani.

Eletään 1860-luvun Ranskassa, jossa kylä elää silkkituotannolla. Omat toukat sairastuvat, tarvitaan terveitä toukkia. Niitä päätetään hankkia eristyksissä olleesta Japanista, joka vähitellen on avautunut ulkomaailmalle. Hervé Joncour - päähenkilömme - lähetetään matkaan niitä hankkimaan.

Hän ratsasti hevosella kaksituhatta kilometriä halki venäläisen aron, ylitti Uralin ja saapui Siperiaan, matkusti taas neljäkymmentä päivää, kunnes saavutti taas Baikaljärven, jota paikalliset ihmiset kutsuivat mereksi. Hän laskeutui Amurjoen juoksua seuraten Kiinan rajaa myöten valtameren rantaan asti. Sinne saavuttuaan hän viipyi Sabirkin satamassa yksitoista päivää, kunnes hollantilaisten salakuljettajien alus vei hänet Cap Terayaan Japanin länsirannikolle.

Tässä on kuvaus Joncourin matkasta Japaniin. Samankaltaisena tuo matkan kuvaus toistuu moneen otteeseen kirjassa, sillä Baricco käyttää toistoa mielenkiintoisena ja onnistuneena tehokeinona. Miehen on palattava Japaniin uudestaan ja uudestaan. Aluksi myös siksi, että on saatava munia, mutta myös siksi, että hän on nähnyt siellä naisen, jota ei saa mielestään. Sen enempää ei liene hyvä kertoa. Paitsi että kirjan loppu on kaunis.

Jossain näin määritelmän, että tämä olisi "satu aikuisille". Siihen on melkein yhdyttävä. Ainakin Bariccon kerronta on jotenkin omintakeista, ja sillä tavalla yksinkertaista kuin ehkä saduissa on. (En ole satuja vähään aikaan lukenut, joten vertailu on hankalaa.) Mutta aikuisten kirja silti, ehdottomasti. Suosittelen luettavaksi rauhalliseen iltahetkeen, kun aurinko on jo laskenut, mutta uni ei vielä ole tullut.

Ja niin siinä sitten kävi, että vaikka ei kirjasta ollut etukäteen innostunutkaan, niin lukiessa kiinnostus Bariccon muita (pienois)romaaneja kohtaan syntyi. Sellaisiakin löytyy, vaikka kirjailijanimenä tämä AB olikin aivan outo.