Rivejä 14/12 *

- Etkö sattumalta katunut Turkkiakin?
Mies pudisti päätään. Hän taipui yhä eteenpäin, vuokraemän-
kevän pöydän tietämille. Ihmisen tajunta on kuin
paprikan, munakoison, tomaatin.

Pihaan päästyään Kaisu vei pojan sisään. Minun
päästettyjen hiusten tahdissa ja onneksi kukaan
mikä oli vaivannut ihmisten mieliä, vaikutti yksinker-
vän ryypyn.

ja uskollisuutta. Filosofin lauseet olivat koukeroisia ja teosten
lattavana tuhansia asioita, silloin kun kaikki on loisteliasta,
olivat syöneet. Mutta tämä ei ole jäänyt erityisemmin

Sallikaa minun ottaa tässä esiin vielä pari käsitettä, ni-
noja ei kuulu, vain nyökkäykset, nyt hän kumartaa kevyesti,
tehnyt lähes kymmenen vuotta töitä äänellään. Hän on lukenut
viikkokausia kuin sade länsirintamaa.

Merkitsen itseni muistiin.
Meillä oli vielä varafilminä Tykistömme vaiheet.

***

Taannoin yrittivät tehdä kirjannimirunoutta. Helpompaa kuin tämä kirjanrivirunous.

* 14/12 tarkoittaa sivua 14, riviä 12 (ja sitä, että 1. luonnos tehtiin 14.12.)

P.S. Jos ottaisi suuremman otannan rivejä ja karsisi enemmän, voisi saada aikaan jonkinlaista järkevähköä proosarunoa, kai.

TTT: Vuoden 2012 kohokohtia

Kirja(blogi)vuosi 2012 pakettiin kymmenellä epäjärjestyksellisellä huomiolla

24 tunnin lukumaraton

Huhtikuun lopussa suoritin 24 tunnin lukumaratonin englanninkielisen maailman Read-a-thon -tapahtuman innoittamana. Luin vuorokaudessa seitsemän kirjaa, yhteensä reilut 1800 sivua.

Maraton oli valloittava kokemus, hyvin kokonaisvaltainen. Lukeminen oli yllättävän mukavaa vielä haasteen loppupuolellakin. Niin hyvä tapa lukea on tällainen, että todennäköisesti teen tämän huhtikuussa taas.

Aiheeseen liittyvä postaus on muuten blogini luetuin juttu, mikä johtunee siitä, että suoritin 24h-maratonini ennen muita blogisteja. Kun myöhemmin maratoninsa suorittaneet sitten linkittivät muita suorituksia, postaus nousi luetuksi.

Ikkunat auki Eurooppaan

Luin IaE-haastetta ajatellen 48 teosta 32 eri Euroopan maasta. Enemmän kuin kaksi teosta luin Norjasta, Iso-Britanniasta, Ranskasta, Italiasta ja Unkarista. Tämä haaste sai lukemaan paljon sellaista, mihin ei olisi muuten tarttunut. Sitä kautta löytyi hienoja lukuelämyksiä.

Pitkät romaanit

Luin joulun ja uudenvuoden välillä kaksi vuoden paksuinta kirjaani: Juha Itkosen Hetken hohtava valo ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Yleensä en kovin helposti tartu tiiliskiviin, mutta nämä kaksi muuttivat suhtautumistani. Vuoden parhaimpia lukukokemuksia.

Satunnaisia kirjallisuustapahtumia

Prosak-klubit keväällä Dubrovnikissa, syksyllä Lavaklubilla. Muutama kirjailijavierailu kirjastoissa, joihin satuin paikalle. Joitain muitakin oli. Yleensä kaikki tällaiset tapahtumat ovat luonteeltaan mukavan rauhallisia, ihmisillä ei tunnu olevan kiire.

Hyvät tietokirjat

Muutama viime vuonna luettu tietokirja ansaitsee erityismaininnan. Kalle Haatasen teos Ei voisi vähempää kiinnostaa oli loistava, samoin Hanna Nikkasen ja Lilly Korpiolan Arabikevät, jonka lukemisen jälkeen ihmettelin, miksi edes luen kaunokirjallisuutta. Markku Envallin Runeberg-ehdokkaana olevaan esseekokoelmaan Toinen jalka maassa ja muita esseitä soisin monen tutustuvan.

Kirjamessut Helsingissä

Olin kirjamessuilla kolmena päivänä. Torstaina yksin, perjantaina ja sunnuntaina osan aikaa toisen (eri henkilöiden) seurassa. Ostin messuilta hämmästyttävän vähän mitään, mutta muuten siellä vietetty aika tuntuu olevan hyvää aikaa. Viime vuoden messukokemus jäi jotenkin laimeammaksi kuin sitä edellisen, mutta kyllä tämä messuviikonloppu on silti tällekin vuodelle vahvasti kalenterissa. Lisäksi olen ajatellut, että olisi mielenkiintoista vierailla esimerkiksi Turun kirjamessuilla.

Kirjojen ostaminen antikvariaatista

Löytäjän ilo on hyvää iloa. Kun löytää hyvän kirjan halvalla jostain kivasta antikvariaatista (kuten esim. Helsingissä Sofiasta), ei sitä malta olla ostamatta. Jostain syystä minusta on ehkä kaikista mukavinta ostaa kirja nimenomaan antikvariaatista. Siellä on vähän sellaista kirjaston kaltaista löytämisen riemua, ja kirjat saa kuitenkin kokonaan itselle eikä vain lainaksi. Vuoden aikana tuli monta hyvää löytöä tehtyä.

Finlandia-palkittuja teoksia

Yksi tavoitteeni vuodelle 2012 oli lukea kymmenen Finlandia-palkinnon saanutta teosta. Tavoite tuli täyteen ja bonuksena luin vielä yhden palkituksi tulevan teoksen, sillä luin Lundbergin Jään ennen kuin se oli palkintonsa saanut. Pääosin hienoja kirjoja. Lisäksi luin jonkin verran Finlandia-ehdokkaita lähinnä viimeisen kymmenen vuoden ajalta.

Muut kirjablogit

Vuoden aikana luin valtavasti kirja-aiheista tekstiä muista kirjablogeista. Opin uutta, sain lukuvinkkejä, sivistyin, nautin, joskus kommentoinkin. Kiitos teille blogisteille siitä, että kirjoititte ne tekstit! Monenlaisia blogeja, monenlaisia tekstejä.

Valtava määrä luettua

Tämä ei nyt oikeastaan ole mikään kohokohta, vaan koko vuotta koskeva huomio. Luin todennäköisesti enemmän kuin koskaan aiemmin kalenterivuoden aikana. Arvioni on, että noin 135 kaunokirjallisen teoksen lisäksi luin sen verran asiaproosaa ja tietokirjallisuutta, että kokonaisuutena luettujen määrä kohosi noin 160 teokseen.

Ikkunoita auki Eurooppaan ja muita haasteita

Aika ottaa pieni katsaus menneisiin lukuhaasteisiin.

Ikkunat auki Eurooppaan

Tämän Kirjavan kammarin haasteen kanssa olin vakavimmin liikkeellä. Lopputulos näkyy haastetta varten kyhäämässäni kartassa kohtalaisena onnistumisena. Ennen kuin listaan lukemisiani maanosaosakategorioittain, muutama ajatus tämän haasteen suorittamisesta.

Oli lähes hämmentävää huomata, kuinka vähän suomennettua kaunokirjallisuutta on tietyistä eurooppalaisista maista saatavilla (huolimatta siitä, että asun pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastojen suuren valikoiman välittömässä vaikutuspiirissä). Toki minulla oli aika tiukka kriteeri: listasin kirjat kirjailijaan kotimaan, synnyinmaan tai kansalaisuuden mukaan. En hyväksynyt Latviaan sijoittuvaa kirjaa, kirjoittajan piti olla latvialainen.

Kun kuitenkin yritin sitä lukemista löytää - tämä ajatus tuli mieleeni ehkä lukiessani loppuvuodesta Olli Jalosen teosta 14 solmua Greenwichiin, joka kertoo täysin järjettömän tuntuisilla säännöillä tehtävästä maailmanympärysmatkasta - aloin vain ajatella, että tässä ei ole mitään järkeä. Paitsi se järki, mikä elämässä niin monesti muutenkin. Päätämme tehdä jotain, ja sitten teemme, vaikka ymmärrämme kesken toiminnan, ettei se alkuperäinen, ehkä naiivin idealistinen ajatus välttämättä ole enää lainkaan hyvä ja edes kovin tavoiteltava. Mutta kuitenkin tekee homman loppuun, kun on sattunut aloittamaan.

Tässä lukuprojektissa Jalosen kirjan tarinasta poiketen kenenkään henki ei ollut vaarassa. Ja lopulta hieno haaste jäänee mieleeni miellyttävä matkana, jota suoritin urhoollisesti ja jonka varrelle jäi kovin monta keskeneräistäkin teosta. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle siirryin usein, nautin uusista kirjoista tavattomasti, petyin moneen kirjaan, löysin uusia kirjallisia rakkauksia. Tätä kai lukeminen on.


Pohjois-Eurooppa (5 maata, 10 kirjaa):

Kristín Steinsdóttir: Omaa tietä (Islanti)
Magne Hovden: Saamelandia (Norja)
Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (Norja)
Hanne Örstavik: Pappi (Norja)
Hanne Örstavik: Rakkaus (Norja)
Torgny Lindgren: Akvaviitti (Ruotsi)
Henning Mankell: Panokset (Ruotsi)
Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset (Tanska)
Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät (Viro)
Mari Saat: Lasnamäen lunastaja (Viro)

Pohjois-Euroopasta valloittamatta jäivät Liettua ja Latvia. Ei siksi, ettei kirjoja olisi löytynyt (valikoima on kyllä hämmentävän suppea), vaan siksi, että valitsemani kirjat jäivät lopulta kesken.

Itä-Eurooppa (4 maata, 5 kirjaa):

Nicolai Lilin: Siperian opetukset (Moldova)
Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini (Ukraina)
Jakub Kolas: Kaukana Polesjessa (Valko-Venäjä)
Fedor Dostojevski: Kirjoituksia kellarista (Venäjä)
Sergei Dovlatov: Meikäläiset (Venäjä)

Kirjat jäivät lukematta Armeniasta, Azerbaidzanista, Georgiasta ja Kazakstanista. Moldovalaisia, ukrainalaisia ja valkovenäläisiä kirjailijoitakaan ei liiemmälti luettavaksi ollut tarjolla. Georgialaisen Nodar Dumbadzen Ikuisuuden lakia hieman aloittelin. Kolasin Kaukana Polesjessa on muuten julkaistu alunperin 1923, se löytyi Pasilan kirjavarastosta joskus 60-luvulla painettuna versiona. Mielenkiintoinen, vaikka kaukana mukavuusalueesta.

Etelä-Eurooppa (11 maata, 13 kirjaa):

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu (Albania)
Helakukkula. Bulgarialaista lyhytproosaa (Bulgaria)
Ruben Gallego: Valkoista mustalla (Espanja)
Alessando Baricco: Silkki (Italia)
Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (Italia)
Alessandro Sciascia: Huuhkalinnut (Italia)
Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas (Kreikka)
Nataša Dragnić: Kanssasi aina (Kroatia)
Jose Saramago: Oikukas kuolema (Portugali)
Herta Müller: Matala maa (Romania)
Téa Obreht: Tiikerin vaimo (Serbia)
Zarko Petan: Tyhjällä päällä on kevyempi kumartaa (Slovenia)
Orhan Pamuk: Hiljainen talo (Turkki)

Andorra, Bosnia ja Hertsegovina, Kypros, Makedonia, Malta, Monaco, Montenegro, San Marino ja Vatikaani jäivät valloittamatta. Kyproslaista runokokoelmaa selailin, mutten voi sanoa lukeneeni. Maltalaista kertomuskokoelmaa luin jonkin verran, mutten loppuun. Slovenia tuli valloitettua aforismikokoelmalla, jonka on muuten kustantanut tuon Balkanin alueen kirjallisuuteen erikoistunut Mansarda.

Länsi-Eurooppa (5 maata, 10 kirjaa):

Margriet de Moor: Kreutzersonaatti (Alankomaat)
Jean-Phileppe Toussaint: tv (Belgia)
James Joyce: Dublinilaisia (Irlanti)
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (Irlanti)
Nick Hornby: Alas on pitkä matka (Iso-Britannia)
Ian McEwan: Sementtipuutarha (Iso-Britannia)
J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Iso-Britannia)
Phileppe Delerm: Päiväunet piloilla (Ranska)
Jean Echenoz: Pitkä juoksu (Ranska)
Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia (Ranska)

Tämä kai oli se helpoin kategoria, Luxemburgia vaille täydellinen. Ranskalaisten, britti- ja seuraavan kategorian saksalaisten kirjojen määrän jääminen pieneksi kertonee siitä, että pääosin yritin saada kokoon mahdollisimman monta maata. Siksi yhdestä maasta ei voinut lukea paljon.

Keski-Eurooppa (7 maata, 10 kirjaa):

Daniel Kehlmann: Maine (Itävalta)
Wislawa Szymborska: Ihmisiä sillalla (Puola)
Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat (Puola)
Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (Saksa)
Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Slovakia)
Robert Walser: Kävelyretki ja muita kertomuksia (Sveitsi)
Milan Kundera: Tietämättömyys (Tsekki)
Imre Kertész: Kohtalottomuus (Unkari)
György Konrad: Vierailija (Unkari)
György Spiró: Kevätnäyttely (Unkari)

Liechtenstein jäi maalistalta puuttumaan. Salmelan sijoittaminen Slovakiaan herätti minussa aluksi vastustusta, mutta sen maan kansalainenhan hän on. En voi jättää mainitsematta, että ilman tätä haastetta tuskin koskaan olisin tullut lukeneeksi Olga Tokarzcukin hienoa romaania Alku ja muut ajat!

- - -

Yhteensä tätä haastetta varten luin siis 48 kirjaa 32 eri maasta. Taisin aluksi kirjoittaa, että saavutus on kohtalainen, mutta onhan tuo nyt aika hieno määrä. Voisikohan tällaista lukemista kutsua jopa itsensä sivistämiseksi?


Underbara finlandssvenskar vid papper

Tähän myös Kirjavasta kammarista lähteneeseen haasteeseen en erityisesti paneutunut, mutta jotain tuli luettua.

Damer:
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua

Herrar:
Claes Andersson: Kuvien takana
Bo Carpelan: Alkutuuli

Kaj Korkea-aho: Katso minuun pienehen
Fredrik Lång: Kärsivä mies ei rakastu

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Mårten Westö: Eräänlaista lämpöä
Robert Åsbacka: Torin laita

Siinä ne ovat, kaikki kymmenen suomenruotsalaisen kirjoittamaa teosta, jotka luin vuonna 2012. Kirjoja leimaa mielenkiintoinen juttu, jonka tarkkasilmäinen huomannee ainakin puoliksi. Listassa on kolme Finlandia-voittajaa: Jää (2012), Alkutuuli (1993) ja Missä kuljimme kerran (2006). Mutta niiden lisäksi listalla on kolme ehdokkaana ollutta teosta: Ei kaipuuta, ei surua (2009), Kärpäsenkesyttäjä (2010) ja Torin laita (2006). Tämä ei ole sattumaa, sillä Finlandia-ehdokkaina olleita teoksia olen lukenut muutenkin tarkoituksella.

- - -

Opuscolon Lue kirja hyllystäsi -haaste ei ollut minulla oikein menestys. Luin omasta hyllystäni vain 13 kirjaa, mikä tarkoittaa sitä, että lukemattomien kirjojen määrä vain kasvoi vuoden aikana.

Kuusi kovaa kotimaista -haasteesta kirjoitin jo aiemmin täällä.

Itkonen: Hetken hohtava valo

Jälkikirjoitus aluksi. Ina kirjoitti tästä teoksesta: "Hyvää lukuromaania kaipaavalle. Isille ja pojille, ennen kaikkea. Olisiko tämä nyt kerrankin ihan oikea "miesromaani"? ;)"

Juha Itkonen
Hetken hohtava valo (Otava, 2012)

Oli jo niin myöhä, ettei siihen aikaan oikeastaan juuri pitäisi lukea. Tapaninpäivän jälkeisenä yönä luin loppuun Itkosen kirjan Hetken hohtava valo.

Olin varannut kirjan joululukemiseksi, ajatellut että luen sen joulupäivänä. Ajatus oli, että tällainen käsittääkseni rauhallinen sukupolviromaani sopisi rauhallisena aikana luettavaksi. Lukeminen venyi tapaninpäivään, yöhön. Olin lukenut joulun aikaan jo pari hyvää kirjaa: Hanne Örstavikin lyhyen romaanin Rakkaus ja Jukka Koskelaisen teoksen Rakas rappio. Niitä ennen, ehkä sunnuntaina, aatonaattona, luin Petri Tammisen Rikosromaanin, jonka lukemista olin suunnitellut koko syksyn, mutta jokin - ehkä kirjan nimi - ei riittävästi ollut innostuttanut. Luin sen, ja rakastuin. Valtavan hyviä lukukokemuksia siis joulun tienoille kasautuneena ennen Itkosta.

Itkoselta en aiemmin ollut lukenut kuin hänen esikoisromaaninsa, jo kauan sitten. Pidin kai siitäkin, mutta minua taisi kiinnostaa Myöhempien aikojen pyhissä enemmän aihe kuin sinällään kirja ja sen kieli, ns. taiteellinen vaikutelma. Viime aikoina olen lukenut paljon Itkos-fanitusta tai jotain siihen suuntaan kallistuvaa, enkä siis oikein tiennyt, mistä on kyse. Toki olen Itkosen kirjojen lukemista suunnitellut. Kaikenlaista ihminen muutenkin suunnittelee, ja usein jo suunnitteluhetkellä tietää, ettei suunnitelma toteudu. Kirjamessuilta pari kuukautta sitten ostin Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -kirjan pokkariversion. Sekin tuli ostettua toisen suosituksesta. En sitä ole vielä lukenut.

Mutta siis takaisin tähän Hetken hohtavaan valoon. Tiesin etukäteen kirjasta aika vähän. Tiesin peruskuvion: on kodinkonekauppias ja hänen jälkeläisiään. Tiesin, että oli järjestetty Itkos-Valo-iltoja KOM-teatterissa. Oli jopa käynyt mielessä, että pitäisikö sellaisessa käydä, mutta käymättä tietenkin jäi.

Jotenkin tuntuu, että on oikeastaan aivan sama, kertooko tästä romaanista kaiken mitä siinä tapahtui vai kertooko mitään. Tapahtumista siis. Ehkä minulla on useinkin kirjan lukemisen jälkeen sellainen tunne, mutta nyt se on varsin voimakas. Kun nyt tilanne vain on sellainen, ettei se tunnu lainkaan olennaiselta. Olennaisempaa on esimerkiksi se, miten ihmiset erilaisissa tilanteissa näkevät itsensä ja toiset ihmiset. Ja miten toimivat toisten ihmisten kanssa. Se, että kirjassa ollaan sekä Tokion olympialaisissa, avaruuslentoja seuraamassa, lama-aikana jääkaappi-pakastimia myymässä. Ei. Ne eivät tunnu oleellisilta. Sanooko muuten kukaan kuolemansa hetkellä, että hienointa oli se, että sain myytyä sen yhden television sille tuulipukumiehelle? Ei. Eikä sano sitäkään, että kamalinta oli se, etten saanut myytyä. Hetket, jotka ovat merkityksellisiä, ovat lopulta tässäkin romaanissa, joka on kuin elämä, aivan muita.

Itkosen kirjan takaliepeessä sanotaan jostain hänen toisesta kirjastaan, että "siinä on luontaista imua, joka saa sivut kääntymään kuin itsestään." Näin koin tämänkin kirjan. Satunnaisen käyttäytymismallini mukaisesti kirjan alkupuolella laskin, kuinka nopeasti kirjaa luin. Ymmärsin, että luen kirjaa ehkä hitaammin kuin monia muita kirjoja. Luin keskittyneemmin. Kun tuntee lukevansa sekä kirjaa että itseään, siihen menee enemmän aikaa.

Kirjasta voisin toki kertoa vielä paljon, mutta keskityn nyt enemmän tähän fanitusfiilistelyyn. Tämä oli minulle vuoden parhaita lukuelämyksiä. Sehän tietenkin tarkoittaa sitäkin, että aiemmat lukemattomat Itkosen kirjat siirtyvät siinä pitkässä näitä-voisi-lukea-jonossa harppauksin eteenpäin.

Luettuani kirjan, yön jälkeen aamulla, luin sanomalehteä. Kodinkoneliikkeen mainos sai ajatukset heti takaisin kirjaan ja takaisin siihen maailmaan ja tarinaan, mikä yhden kauppiaan perheen takaa kirjasta siirtyi osaksi lukijankin maailmaa.

Pikaisia lyhtyarvioita

Valo voi jäädä kokematta

Kuvan lyhty on virallisesti trilogian viimeinen osa. Se kuitenkin huolimatta näennäisestä yhteydestä edeltäjiinsä on itsenäinen teos, jossa näkyvät sosialistisen maailman suunnitteluteollisuuden jäljet.

Lyhty on rakenteellisesti yksinkertainen, mutta sen avautuminen voi tämän tyypin lyhtyihin tottumattomalle olla hankalaa. On vaikea sanoa, onko tekijä tarkoituksella tehnyt aloittamisesta hankalaa. Joka tapauksessa mitä pidemmälle tämän lyhdyn kanssa pääsee, sitä nautittavammaksi se käy.

Kun lyhdyn kanssa pääsee sinuiksi, se tekee maailmasta valoisan ja tunnelmallisen paikan. Se vetää mukaansa maailmaan, johon ei nykyaikana juuri muuten pääse. Se pakottomasti vie vertailemaan entistä ja nykyistä, mutta ei anna vastausta, jonka jokainen voisi hyväksyä.

Niissä tapauksissa, joissa teosta avaavat mekanismit jäävät tuntemattomiksi, teos jättää kylmäksi. Silloin viritelmää jää vain tuijottamaan pettymyksen ja häkellyksen sekaisin tuntein. Näin saavuttamattomaksi jäävä valo symboloi kaikkea sitä, mikä elämässä jää kesken ja kokematta.

---

Kauhua, joka ei kestä aikaa

Loka-marraskuun vaihteessa ilmestyneestä Kurpitsasta näkee heti, ettei se ole tekijänsä esikoinen. Sen verran taidokkaan, vaikkakin yksinkertaisen ensivaikutelman se antaa.

En tunne tekijää henkilökohtaisesti, mutta uskon, että jossain määrin Kurpitsa on myös tekijänsä omakuva. Tätä juonnetta ajatellen kokonaisuuden liioiteltu karikatyyrimäisyys jättää hetkittäin oudon vaikutelman. Hauskuuden karnevalisointi jää puolitiehen.

Tämä teos olisi kaivannut vielä työstämistä, mutta toisaalta työstämisestä huolimatta se ei kestäisi aikaa. Lisäksi taiteellisen vaikutelman lisäämiseksi tehdyt aukot lopulta paljastavat vain teoksen onttouden.

---

Pyydän anteeksi huonoa huumoria sekä mahdollisia luvattomia sanavarkauksia. Ideasta kiitän satunnaista lukihäiriötä sekä Fingerporia.

Kuvat sxc.hu-sivustolta.

[politiikkaa] Talousarvioaloite

Mitkäköhän tänä vuonna julkaistut kotimaiset teokset tukevat suomalaista identiteettiä ja omaleimaisuutta?

***

Taiteilijoiden, kirjailijoiden ja kääntäjien apurahaan ehdotetun määrärahan vähentäminen

Eduskunnalle

Suomalaisen kulttuuripolitiikan johtoajatuksena pitäisi olla suomalaista identiteettiä ja omaleimaisuutta tukevan taiteen ja kirjallisuuden tukeminen. Julkinen tuki kulttuurille on viime vuosina onneksi noussut laajemman keskustelun kohteeksi, sillä nykyinen taiteen tekijöiden apurahajärjestelmä ei ole demokraattisen päätösprosessin piirissä eikä näin äänestäjien arvioitavissa. Valtion myöntämät apurahat jaetaan Taiteen keskustoimikunnan ja alueellisten taidetoimikuntien kautta, jolloin kyseisten elinten jäsenten preferenssit määrittelevät, mikä on valtion apua ansaitsevan taiteen ja kirjallisuuden sisältö. Nykyinen kulttuuripolitiikan rahoitusmalli olisikin otettava kriittisen tarkastelun kohteeksi, jolloin suppeammalla rahamäärällä tuettaisin aidosti suomalaista kansallistuntoa sekä maamme julkikuvaa vahvistavaa taidetta.

Edellä olevan perusteella ehdotamme,

että eduskunta vähentää valtion vuoden 2013 talousarvion momentilta 29.80.51 1 572 000 euroa taiteilijoiden, kirjailijoiden ja kääntäjien apurahaan ehdotetusta määrärahasta.

Helsingissä 28 päivänä syyskuuta 2012

Vesa-Matti Saarakkala /ps
Anssi Joutsenlahti /ps
Lea Mäkipää /ps
Jussi Halla-aho /ps
Osmo Kokko /ps
Ritva Elomaa /ps
Johanna Jurva /ps
Olli Immonen /ps
Teuvo Hakkarainen /ps
Kauko Tuupainen /ps
Martti Mölsä /ps
Jari Lindström /ps
Ari Jalonen /ps
Hanna Mäntylä /ps
Pietari Jääskeläinen /ps
Ismo Soukola /ps

***

Kiitos Twitter, kiitos Jyrki Kasvi.

Walser: Kävelyretki ja muita kertomuksia

"Apina teki työtä käskettyä, meni keittiöön, muttei löytänyt sitä. Saattoiko se mennä keittiöön sitä löytämättä? Tässä sattui nyt kirjoittajalle lapsus."

Robert Walser
Kävelyretki ja muita kertomuksia (Teos 1985/2012)

Kun 220 sivuun pakataan nelisenkymmentä kertomusta, ne eivät keskimäärin ole kovin pitkiä. Paitsi kävelyretki, joka 60-sivuisuudellaan - nimikertomuksellisuudensa ohella - ottaa paikan, jonka kautta tätä kokoelmaa helposti alkaa määritellä. Tosin teoksen määritteleminen sen kautta ei vähennä eikä lisää kirjan arvoa, se on varsin hyvin koko teosta ja Walserin tyyliä kuvaava kertomus. Mutta en mene nyt siitä, mistä kannattaisi, vaan otan hajahuomioita teoksen lyhyemmistä kertomuksista.

Sitaatti tämän blogikirjoituksen (hah, ohitan näin sen itsemäärittelyn, että onko tämä arvio, esittely, mutuhuttu, kritiikki vai jotain aivan muuta) alussa on kertomuksesta Apina, joka alkaa näin:

"Hienovaraisesti, mutta kuitenkin tietyllä tapaa armottomasti on syytä tarttua tarinaan, jossa kerrotaan, että eräs apina sai päivänä muutamana päähänsä lähteä kahvilaan aikaansa kuluttamaan."

Toisessa kertomuksessa, sen keskellä, on virke:

"Mutta eikö tämä tällainen vaikuta muisteluihin uppoamiselta ja näytä painettuna helposti hentomieliseltä?"

Ja mainitussa Kävelyretkessä lukijaa puhutellaan näinkin:

"Haluan jo näin edeltäkäsin pyytää asiaankuuluvan nöyrästi anteeksi kaikkea tästä aiheutuvaa pituutta, laajuutta ja laveutta. Onkohan kukaan - - kirjailija konsaan tullut näin kainon kohteliaasti lukijoita vastaan? Enpä usko että on, ja saatankin siksi jatkaa kerrontaa ja jutustelua omatunto puhtaana ja ilmoittaa seuraavaa:"

Niin. Se, mitä ilmoitetaan "seuraavana" ei välttämättä ole tässä proosassa edes keskeistä.

Siitä sisällöstä puhuttaessa syytä muistaa on W:n syntyneen 1878 ja kirjoittaneen tuotantonsa pääosin 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Hän kuvaa tuon ajan maailmaa. (Mikä on muuten oikein riemastuttavaa siksikin, että aika paljon tämän kirjoittaja on tullut lukeneeksi viime aikoina vain myöhempien aikojen tapahtumia.) Ajan lisäksi kuvaavaa on se, että kertomusten kertoja, joka useissa tapauksissa näyttäytyy kovin walsermaisena, ei ole mikään seurapiirihirmu, vaan sulkeutunut pohdiskelija.

Neljäänkymmeneen kertomukseen mahtuu monenlaista. Katsaus sisällysluetteloon antanee viitettä kirjosta: Vastaus tiedusteluun, Kuumailmapallomatka, Kirjailijoita, Lumikelloja, Dostojevskin Idiootti, Vapaudesta, Kirje Therese Breitbachille, joista muuten tämä viimeisin on todellinen kirje tuolle nuorelle naiselle, jonka kanssa Walser kävi kirjeenvaihtoa. Tässä kirjeessä hän mm. kertoo, että "minua pidettiin täällä mielipuolena, ja kun minut nähtiin kaupungin kaarikäytävässä, sanottiin kovalla äänellä: tuon paikka on hullujenhuoneessa." Nykyrin taustoituksen mukaan Robert Walserin kohtalo oli yksi näistä traagisista kirjailijakohtaloista. Hän vietti viimeisen kolmanneksen elämästään laitosasukkina oltuaan sitä ennen lähinnä köyhyydestä kärsivä kirjailija.

[Te lukijat varmaankin sallisitte, että kirjoittaisin tähän väliin jotain vielä kirjasta, mutta en sitä nyt tee, mitä kovin pahoittelen.]

Tänä vuonna julkaistu kokoelma on ensimmäinen suomeksi julkaistu teos Walserilta. Suomentaja Ilona Nykyri on tehnyt varmasti haasteellisen kielen kanssa hyvää työtä. Ja Teos kulttuuriteon kustantaessaan tämän kirjan.

Kirjan takakansiesittelyn mukaan Walser oli ainoa kirjailija, jota Franz Kafka omien sanojensa mukaan aidosti arvosti. Se on hyvä viite potentiaaliselle lukijalle, kannattaako kirjaan tarttua vai ei. Minun kannatti. Pieni epäilys jää mieleen - tosin ei kovin vakavasti otettava sellainen - että voiko ehkä joku ekstrovertti lukija ahdistua sisäänpäinkääntyneen kirjailijan päänsisäisen maailman kuvauksesta?

TFF: Kolmen kirjan suomalaiset

Otsikkoa piti lyhentää. Pitkä muoto on tällainen: "Suomalaiset edelleen kirjoittavat kirjailijat, jotka ovat kirjoittaneet kolme aikuisille suunnattua proosateosta, jotka kaikki olen lukenut."

Riikka Pulkkisen kolmannen romaanin, Vieraan, luettuani mietin, keitä muita sellaisia kirjailijoita on, joiden koko tuotannon olen lukenut. Ja vieläpä niin, että he ovat kirjoittaneet useamman kirjan. Mitä enemmän joku on kirjoittanut, sitä epätodennäköisempää on, että olisi koko tuotannon lukenut. (Jotkut tosin saattavat lukea nimenomaan niin. Aloittavat Päätalon Ihmisiä telineillä -kirjan ja pian lopettelevat Iijoki-sarjaa.)

Minä päätin, että pitää olla vähintään kolme kirjaa. Sitten se tarkentui niin, että nimenomaan kolme. Tällä tarkennuksella mukana näyttää olevan jo nimeä ja mainetta saavuttaneita kirjailijoita, joiden parhaat teokset saattavat silti olla vielä tulossa. Ehkä minä tulen lukeneeksi näiltä viideltä kaikki heidän tulevatkin teoksensa...

Nopeasti siis tuli mieleen Pulkkisen lisäksi Miika Nousiainen ja Turkka Hautala. Vähän aikaa muistia pengottuani löysin kaksi lisää. Toki rajaus täytyi tehdä niin, että kyse on vain romaaneista ja novelli- tai sen tyyppisistä kokoelmista. Runokirjojen poissulkeminen nosti tälle listalle Mikko Rimmisen, lastenkirjojen huomiotta jättäminen taas Kristina Carlsonin.

Tällaisia kirjailijoita ei varmastikaan olisi löytynyt kymmentä, joten en voi tällä listalla osallistua blogeissa virinneeseen TTT-perinteeseen. Siksi tämä lista julkaistaan Top Five Friday -perinteen mukaisesti perjantaina. Kirjailijat käsittelen aakkosjärjestyksessä.

***

1. Kristina Carlson

Maan ääreen 1999, Herra Darwinin puutarhuri 2009, William N. päiväkirja 2011

Maan ääreen on hieno teos, William N. päiväkirja tyydyttävä, Darwiniin en päässyt oikein mukaan. Carlson on näistä viidestä kirjailijasta se, jolla on eniten muuta tuotantoa kolmen romaanin lisäksi. Ja ehkä myös se, jonka seuraava kirja todennäköisimmin jää lukematta.

2. Turkka Hautala

Salo 2009, Paluu 2011, Kansalliskirja 2012

Hautalalta löytyy julkaistua proosaa jo ennen vuotta 2009, sillä Novellit 2008 -antologiassa on hänen novellinsa. Olen lukenut tuon antologian, joten voinen sanoa lukeneeni Hautalan tuotannon. Sellainen juttu tässä tosin on, että po. novelli on osa Salo-romaania. Joten se tuotanto olisi oikeastaan luettuna ilman tuota novellia.

Luin Hautalan kirjat keväällä kerralla (ts. peräkkäin, ilman muuta lukemista kirjojen välissä) aikajärjestyksessä. Tällä tavalla hänen kirjojaan lukiessa ei voinut välttyä ajatukselta, että hänen kolme kirjaansa voisi melkein sulauttaa yhteen. Tyyli, jolla kirjoitetaan, on niin samankaltaista. Ja tapa, jolla maailmaa tarkastellaan ja ihmisiä kuvataan, tuntuu säilyvän kirjasta toiseen samanlaisena.

Suosikkini Hautalan kirjoista on Salo. Paluu yltää lähes samalle tasolle, mutta Kansalliskirjasta on pitänyt juuri lainkaan. Tekisi mieli sanoa, että Hautalan pitäisi keksiä jo proosaansa jotain aivan uutta.

3. Miika Nousiainen

Vadelmavenepakolainen 2007, Maaninkavaara 2009, Metsäjätti 2011

Maaninkavaara on rakkain Nousiaisen kolmesta kirjasta. Ehkä se johtuu siitä, että olen seurannut nuorempana aktiivisesti yleisurheilua (itse harrastamatta) ja sitten vanhempana alkanut itse juoksennella. Vadelmavenepakolainen ja Metsäjätti eivät osuneet tähän lukijaan niin vahvasti, mutta eivät nekään epämiellyttäviä lukukokemuksia olleet. Maaninkavaaran olen nähnyt myös Kansallisteatterin lavalla. Se olikin mainio esitys.

Mielenkiintoinen yksityiskohta sekin, että Nousiainen on näistä viidestä kirjailijasta ainoa, jonka kirja ei ole ollut Finlandia-ehdokkaana.

4. Riikka Pulkkinen

Raja 2006, Totta 2010, Vieras 2012

Raja ei aikoinaan iskenyt. Totta on hyvä kirja, mutta kaipasin siihen jotain rosoa tai säröä. Vieras jostain vielä tarkemmin itselleni määrittelemättömästä syystä on se Pulkkisen kirjoista, joka antoi eniten. Harvoin sitä hankkii käsiinsä teosta, josta jonkun kirjan motto on otettu. Vieraan kanssa tapahtui niin.

Pulkkisen ansioksi on laskettava se, että hänen kolme romaaniaan ovat minusta riittävän erilaisia.

5. Mikko Rimminen

Pussikaljaromaani 2004, Pölkky 2007, Nenäpäivä 2010

Pölkyllä aloitin. Pussikaljaromaanin lisäksi Pussikalja tuli tutuksi myös -elokuvassa. Nenäpäivä voitti Finlandian, mutta Pölkky on jäänyt parhaiten mieleeni.

Mikäli Rimminen jatkaa romaanien julkaisemista tasaisesti kolmen vuoden välein, ensi syksynä pitäisi olla uusi Rimmisen teos luettavana. Ja kyllä, aion lukea sen. Mutta toivon, että Rimmisen uuteen teokseen tulisi enemmän jotain muuta kuin vain tätä rimmiskieltä, joka kyllä on aivan nautittavaa.

***

Hyvät (mahdolliset) lukijat, oletteko te lukeneet nämä kaikki? Entä onko muita kirjailijoita, joiden koko tuotanto olisi luettuna? Kertokaa vaikka blogissanne, saa toki kommentoidakin.

Kuusi kovaa kotimaista Finlandia-voittajaa

Morre haastoi vuosi sitten itsenäisyyspäivänä lukemaan kuusi kovaa kotimaista kirjaa.

Haasteen reunaehtoja olivat:

- Valitse kuusi (6) kotimaista kirjaa, jotka sinun on ollut tarkoitus lukea muttet ole saanut vielä aikaiseksi.
- Kirjan pitää olla ilmestynyt ennen vuotta 2012.
- Suorita haaste 6.12. 2012 mennessä.

Otin itselleni helpon tavoitteen. Joskus kauan sitten olin jo ajatellut, että voisin joskus lukea kaikki Finlandia-palkitut kirjat, ainakin palkitut romaanit. Haasteeseen ilmoittauduin saatesanoin: "Luen kuusi naisen kirjoittamaa Finlandia-palkittua romaania, joita en vielä ole lukenut." Näin haaste palveli tuota isompaa tavoitetta, joka vuosien saatossa oli jäänyt aika vähälle huomiolle.

Luin lopulta kuusi kirjaa tässä järjestyksessä (suluissa ilmestymis- ja palkintovuosi):

1. Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)
2. Kristina Carlson: Maan ääreen, (1999)
3. Irja Rane: Naurava neitsyt (1996)
4. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)
5. Pirkko Saisio: Punainen erokirja (2003)
6. Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)

Haastetta sopivasti täydensi se, että vuoden 2012 voittajan, Ulla-Lena Lundbergin Jään, luin juuri ennen palkinnon jakamista.

Twiitin mittaiset luonnehdinnat kirjoista ja lukukokemuksestani, se mitä nyt tulee niistä mieleen:

"Kaunista kieltä, hienoa luontokuvausta, mutta jäi silti kokemuksena valjuksi. Silmiini piirtyivät maisemat, tyttö ja mies jäivät etäisiksi."

"Tapahtumat idässä olivat outoja, mutta C:n tapa viedä lukija historiaan on ihailtavaa. Sai lukemaan lisää C:ia, mikä laskettava ansioksi."

"Hitain luettava näistä kuudesta, oman mukavuusalueen ulkopuolella, mutta antoi paljon. Ilman Finlandiaa tuskin olisin tarttunut kirjaan."

"Yllätti minut. Suosikkini näistä kirjoista. Se, joka imaisi mukaansa. Taitavasti rakennettu tarina, joka sai epäilevänkin ihastumaan."

"Oli aiemmin jäänyt kesken. Nyt iski paremmin, kiitos ehkä omien ajatusten muutoksenkin. Muutama kohta kirjasta edelleen terävästi mielessä."

"Tästä oli kohistu niin paljon, että lukeminen oli lopulta lievä pettymys. Ymmärrän, miksi P on hyvä, mutta lisää värisävyjä kaipasin.

Nämä kuusi kirjaa, tämä koko haaste, muistuttaa varsin hyvin siitä, että Finlandia-palkinnolla on palkittu kovin erilaisia romaaneja. Yhtään huonoa kirjaa ei joukkoon mahdu. Mutta todennäköisesti suurin osa näistä kirjoista on sellaisia, etten olisi ehdokkaiden joukosta valinnut juuri näitä voittajiksi.

Liekö lievää naiiviutta, mutta ajattelen, että palkitut kirjat kertovat kuitenkin jotain suomalaisesta kirjallisuudesta viimeisiltä vuosikymmeniltä. Siksikin oli hienoa saada nämä luettua. Finlandia-palkitut kirjat ovat monia muita kirjoja todennäköisemmin niitä, joita muutkin ihmiset lukevat, onhan se palkinto myynnin edistämiseksi luotu. Kun näitä lukee, lisääntyy aina niiden ihmisten joukko, joiden kanssa voi keskustella kirjoista, joita molemmat ovat lukeneet. Ja se on mainiota.

Kiitos vielä Morrelle haasteesta. Morren koonti haasteesta ja loppuarvonta löytyy täältä.

Kirjalliset kaksintaistelut

Hdcanis innosti minut tekemään blogeissa leviävän kirjallisen kaksintaistelun. Ideana on siis kahdesta kirjailijasta valita toinen. Millä perusteella? Siitä lopuksi.

Keräsin tämän blogin (eli reilun vuoden) ajalta kaikki kirjailijat, joilta olen lukenut novellikokoelman tai romaanin. Näin sain kokoon 121 nimeä. Näiden lisäksi otin mukaan lähimmästä kirjapinosta seitsemän päällimmäisen kirjan kirjoittajat, mikäli nämä eivät jo olleet 121:n joukossa ja mikäli olin ainakin yhden heidän kirjansa joskus lukenut.

Sain siis kokoon 128 kirjailijanimeä. Hdcanis teki kirjailijaparit satunnaisesti. Näin saadaan täysin outoja, oikeastaan vertailukelvottomia pareja, mutta pareista voi silti tulla mielenkiintoisia. Päätin tehdä samoin, joten taulukkolaskennan satunnaislukugeneraattori käytännössä järjesti tämän listani.

128 nimeä halusin mukaan siksi, että näin voisin periaatteessa jatkaa näitä vertailuja siihen saakka, kunnes jäljellä ei ole enää kuin yksi nimi (128 -> 64 -> 32 -> 16 -> 8 -> 4 -> 2 -> 1). Kohta selviää, jatkoinko niin pitkään.

***

Kyllikki Villa vai Herta Müller? Müller
Tiina Raevaara vai Satu Grönroos? Grönroos
Jose Saramago vai Miguel de Unamuno? Saramago
Kent Haruf vai Ian McEwan? McEwan
Magne Hovden vai Kalle Isokallio? Hovden
Jenni Linturi vai Petri Tamminen? Tamminen
Jussi Lähde vai Hannu Väisänen? Väisänen
Juha Seppälä vai Mårten Westö? Seppälä

Turkka Hautala vai Sakari Kirjavainen? Hautala
Sergei Dovlatov vai Peter Høeg? Høeg
James Joyce vai Kristín Steinsdóttir? Joyce
Robert Åsbacka vai Katri Lipson? Åsbacka
Tommi Melender vai Katja Kallio? Melender
Reidar Palmgren vai Markku Pääskynen? Palmgren
Paolo Giordano vai György Spiró? Giordano
J. K. Rowling vai Jari Järvelä? Rowling

Per Petterson vai Heidi Köngäs? Petterson
Anja Kauranen vai Fedor Dostojevski? Kauranen
Raimo Pesonen vai Harri Tapper? Tapper
Imre Kertész vai Anna Tommola? Kertész
Neil Jordan vai György Konrad? Jordan
Bo Carpelan vai Petja Lähde? Lähde
Daniel Kehlmann vai Pirkko Saisio? Saisio
Tiina Laitila Kälvemark vai Anna-Maija Ylimaula? Laitila Kälvemark

Hanne Örstavik vai Sofi Oksanen? Örstavik
Jarkko Tontti vai Kristiina Lähde? Tontti
Peter Franzen vai Orhan Pamuk? Pamuk
Milan Kundera vai Virginia Woolf? Kundera
Mooses Mentula vai Alessandro Baricco? Mentula
Riikka Pulkkinen vai Katja Kettu? Pulkkinen
Laura Lindstedt vai Téa Obreht? Obreht
Oscar Wilde vai Henning Mankell? Mankell

Sari Malkamäki vai Jean-Phileppe Toussaint? Toussaint
Karoliina Timonen vai Merete Mazzarella? Mazzarella
Fredrik Lång vai Nick Hornby? Hornby
Rosa Liksom vai Anna Gavalda? Liksom
Riikka Pelo vai Pirjo Hassinen? Pelo
Pekka Manninen vai Hannu Salama? Salama
Markus Nummi vai Mika Pekkola? Nummi
Seija Vilen vai Raymond Queneau? Queneau

Riikka Ala-Harja vai Laura Honkasalo? Honkasalo
Mikko Rimminen vai Niko Kazantzakis? Rimminen
Erik Wahlström vai Maarit Verronen? Wahlström
Pauli Kohelo vai Phileppe Delerm? Delerm
Kreetta Onkeli vai Miika Nousiainen? Nousiainen
Susanna Alakoski vai Claes Andersson? Andersson
Torgny Lindgren vai Philip Teir? Lindgren
Leonardo Sciascia vai Jenny Erpenbeck? Erpenbeck

Cees Nooteboom vai Albert Camus? Nooteboom
Anna-Leena Härkönen vai Matias Riikonen? Riikonen
Olli Jalonen vai Tuomas Kyrö? Jalonen
Johanna Venho vai Kristina Carlson? Carlson
Michael Cunningham vai Hannu Aho? Aho
Margriet de Moor vai Antti Leikas? de Moor
Andrei Kurkov vai Olga Tokarczuk? Tokarczuk
Jean Echenoz vai Jaakko Yli-Juonikas? Echenoz

Kari Hotakainen vai Ismail Kadare? Hotakainen
Armas Alvari vai Juha Itkonen? Itkonen
Viivi Luik vai Sanni Nironen? Nironen
Satu Taskinen vai John Grisham? Taskinen
Tiina Lymi vai Joel Haahtela? Haahtela
Irja Rane vai Mari Saat? Saat
Ruben Gallego vai Kaj Korkea-aho? Gallego
Johanna Sinisalo vai Joni Skiftesvik? Sinisalo

***

Herta Müller vai Satu Grönroos? Grönroos
Jose Saramago vai Ian McEwan? Saramago
Magne Hovden vai Petri Tamminen? Tamminen
Hannu Väisänen vai Juha Seppälä? Väisänen
Turkka Hautala vai Peter Høeg? Høeg
James Joyce vai Robert Åsbacka? Åsbacka
Tommi Melender vai Reidar Palmgren? Palmgren
Paolo Giordano vai J. K. Rowling? Giordano

Per Petterson vai Anja Kauranen? Petterson
Harri Tapper vai Imre Kertész? Kertész
Neil Jordan vai Petja Lähde? Jordan
Pirkko Saisio vai Tiina Laitila Kälvemark? Saisio
Hanne Örstavik vai Jarkko Tontti? Örstavik
Orhan Pamuk vai Milan Kundera? Kundera
Mooses Mentula vai Riikka Pulkkinen? Pulkkinen
Téa Obreht vai Henning Mankell? Obreht

Jean-Phileppe Toussaint vai Merete Mazzarella? Mazzarella
Nick Hornby vai Rosa Liksom? Hornby
Riikka Pelo vai Hannu Salama? Salama
Markus Nummi vai Raymond Queneau? Nummi
Laura Honkasalo vai Mikko Rimminen? Rimminen
Erik Wahlström vai Phileppe Delerm? Delerm
Miika Nousiainen vai Claes Andersson? Nousiainen
Torgny Lindgren vai Jenny Erpenbeck? Lindgren

Cees Nooteboom vai Matias Riikonen? Nooteboom
Olli Jalonen vai Kristina Carlson? Jalonen
Hannu Aho vai Margriet de Moor? Aho
Olga Tokarczuk vai Jean Echenoz? Tokarczuk
Kari Hotakainen vai Juha Itkonen? Hotakainen
Sanni Nironen vai Satu Taskinen? Taskinen
Joel Haahtela vai Mari Saat? Haahtela
Ruben Gallego vai Johanna Sinisalo? Sinisalo

***

Nyt siis minulla on kaksintaistelujen kautta 128 nimestä pudonnut 3/4 eli 96 pois. Jäljellä olisi 32 kirjailijaa, mutta sen verran järjetöntä tällainen on, etten jatka pidemmälle.

Lähdin taisteluttamaan pareja varsin nopeaan tahtiin ja jonkinlaisen intuition varassa. Toisilta kirjailijoilta olin saattanut lukea monta kirjaa, toisilta (oikeastaan aika useilta) vain yhden. Mitä enemmän pareja taistelutti mielessään keskenään, sitä selvemmäksi tuntui itselle tulevan, että ne kirjailijat pärjäävät, joilta on lukenut vain yhden kirjan, mutta on sattunut pitämään siitä. Näiden lisäksi toki omat perussuosikit luonnollisesti pärjäsivät.

Joitakin yllättäviä valintojakin tuli tehneeksi.

Äh, en malta lopettaa. Yksi kaksintaistulukierros vielä, olkaa hyvät!

***

Satu Grönroos vai Jose Saramago? Saramago
Petri Tamminen vai Hannu Väisänen? Väisänen
Peter Høeg vai Robert Åsbacka? Åsbacka
Reidar Palmgren vai Paolo Giordano? Palmgren
Per Petterson vai Imre Kertész? Petterson
Neil Jordan vai Pirkko Saisio? Jordan
Hanne Örstavik vai Milan Kundera? Kundera
Riikka Pulkkinen vai Téa Obreht? Obreht

Merete Mazzarella vai Nick Hornby? Hornby
Hannu Salama vai Markus Nummi? Nummi
Mikko Rimminen vai Phileppe Delerm? Delerm
Miika Nousiainen vai Torgny Lindgren? Nousiainen
Cees Nooteboom vai Olli Jalonen? Nooteboom
Hannu Aho vai Olga Tokarczuk? Tokarczuk
Kari Hotakainen vai Satu Taskinen? Hotakainen
Joel Haahtela vai Johanna Sinisalo? Haahtela

***

Jäljellä olevat 16 kirjailijaa eivät varmasti ole mielestäni alkuperäisen listan 16 kiinnostavinta, parasta tai taidokkainta kirjailijaa. Mutta tuollaiset nimet saivat sopivat parit ja pääsivät jatkoon.

Olisikohan helpompaa asettaa vastakkain kaksi kirjaa kuin kaksi kirjailijaa? Olisiko tämä ollut helpompaa, jos olisin taisteluttanut kirjailijoita parhaan heiltä lukemansa kirjan perusteella? Pääasiassa taisin kai niin tehdäkin.

***

Mielenkiintoinen tilastotieto näiden taisteluiden jälkeen on se, että alkuperäisessä listassa oli 49 naiskirjailijaa (38 %). 16 jäljelle jääneen joukossa naisia on vain kaksi: Tea Obreht ja Olga Tokarczuk. Ei siis yhtään kotimaista naiskirjailijaa. Kotimaisia kirjailijoita 128 kirjailijan joukosta oli 80 (63 %). Viimeisten kuudentoista joukossa heitä oli enää seitsemän.