Delerm: Päivätorkut piloilla

Delermin teosta Ensimmäinen siemaus olutta ja muita pieniä iloja on myyty Ranskassa yli miljoona kappaletta. Se on kai aika paljon. Ehkä Delermin teokset ovat siellä vähän kuin Maija Paavilaisen kuvitetut mietelauseteokset Suomessa.

Phileppe Delerm
Päivätorkut piloilla (Otava, 2001/2002)

Delermin teos on kokoelma pieniä kertomuksia, novelleja, miniesseitä arkisen elämän pienistä asioista. Kuten esimerkiksi siitä, mitä tapahtuukaan tenniskentällä juuri ennen sadetta tai miten pitäisi oikeaoppisesti luovuttaa paikka metrossa.

Päiväunet piloilla on samanlainen kirja kuin Delermin läpimurtoteos Ensimmäinen siemaus olutta. Enintään hieman kolmannelle sivulle rauhallisesti eteneviä tarinoita, jotka on ihanasti kuvitettu Juha Markulan rautalankavinjeteillä. Noiden rautalankaväkkyröiden vuoksikin pidän näistä kirjoista, ja siksi piti skannata yksi kuva näkyville.

Tällainen teos, jossa on 36 pientä tarinaa, olisi helppo lukea kerralla. Minä kuitenkin halusin nautiskella teosta pidempään, joten se lojui asunnossani päiviä siellä täällä. Luin aina kerralla yhden, kaksi tai kolme pientä kirjoitusta. Näin tämä kirja on parhaimmillaan. Isona annoksena kirja menettää osan tehostaan, sillä tarinat ovat lopulta jokseenkin toistensa kaltaisia. Tästä syystä tämä kirja ei enää samalla tavalla onnistunut viehättämään kuin ensimmäinen. Kuitenkin pidän näistä niin paljon, että mielelläni säilytän niitä omassa hyllyssäni.

Samalla tavalla kuin on löytänyt kirjablogisteista niitä, joiden kirjamakuun ja arvioihin voi luottaa, on käynyt lehtien kriitikoiden kanssa. HS:ssa Antti Majander arvioi ensimmäisen teoksen ja Putte Wilhelmsson tämän toisen. Majander ihastui, Wilhelmsson vihastui. Vaikka minäkin olen sitä mieltä, että tämä teos ei ole yhtä hyvä kuin Delermin aiempi, Wilhelmssonin kritiikki menee silti yli. (Täytynee perehtyä Wilhelmssonin kritiikkien yleiseen ärsyttävyyteen erikseen lähiaikoina.)

Konrad: Vierailija

"Jos lukija saisi eteensä vain yhden, romaanista irtileikatun lauseen, pitäisi senkin riittää antamaan hänelle ajattelemisen aihetta." Näin kirjailija on itse sanonut kirjoittamisesta.

György Konrad
Vierailija (Tammi, 1969/1976)

"Päätöslausunto on taskussani. Itse tosin allekirjoitin sen, mutta alla on viraston leima. Leimasimen kopahtamisesta lähtien ei pitkittäin taitettu, valmiiksi painetulla otsikolla alkava konekirjoitusteksti ole enää oman tahtoni väline; se on jo minusta irronnut määräys, jota tottelen kuin sotilas esimiestään."

Kertoja on unkarilainen sosiaalityöntekijä, jonka työstä on tullut rutiinia, jota eivät asiakkaiden huolet tunnu koskevan sillä tavalla kuin ehkä ajattelisi, että tuossa työssä pitäisi. Hän on muuttunut osaksi järjestelmää, joka osana työtään siirtää lapsia - kodittomia, heitteillä olevia, vajaamielisiä - laitokseen, josta he eivät "paria poikkeusta lukuunottamatta tule milloinkaan täältä poistumaan vaan siirtyvät - - kylän hautausmaahan".

Konrad vyöryttää etenkin kirjan alkupuolella lukijan päälle paljon kärsimystä, vaivaa ja vastuksia, elämän raadollista puolta ja välillä raatojakin. Hän näyttää kärsimyksen ja epänormaalin äärilaitaa, mutta saa miettimään sitä, missä menee raja: kuka kärsii, kuka on normaali? Kuka huolehtii, kenen puolella viranomainen on?

Ja kesken kaiken yhdestä asiakastapauksesta tuleekin erityinen, osat alkavat vaihtua. Kertoja ottaa huolehtiakseen lapsesta, jonka vanhemmat ovat kuolleet ja jota ei juuri ihmiseksi tunnista. Kertoja joutuu selittelemään: miksi, mitä, kenen vuoksi. Elämänmuutos ei olekaan kovin yksinkertaista, mutta silti yritys näyttää sen, että jos ei viranomaisen keinot riitä, eivät riitä ihmisenkään.

Konradin esikoisteos oli raskas luettava. Muistan jossain vaiheessa ajatelleeni, että vedänpä oikein kunnolla henkeä, ennen kuin syöksyn keskelle seuraavaa virkettä. Raskauden tuntua toivat aiheen synkkyyden lisäksi todella pitkät, luettelomaiset lauseet rumista asioista. Viime aikoina luetuista teoksista samaan raskausluokkaan päässee vain Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, jos sekään. Hämmentävää tosin oli se, että välillä teksti toi mieleeni Rosa Liksomin pitkät luontokuvaukset Hytti nro 6:ssa.

- - jättämättä jälkeensä muuta kuin silmien väliin ammutun ja loatun mallinuken, täyteenpaskannetun lampunkuvun, pari puhkikulunutta nahkasohvaa, viinalta löyhkääviä kukkavaaseja, isoäidin morsiuskuvan täydennettynä pukinparralla, edelleen rikkisurvaistun peilin - - ja vihdoin kollikissan, talon laihan piruparan, hirtettynä valevenetsialaiseen varrelliseen kattokruunuun - - 

En ole yleensä kiinnittänyt huomiota kirjojen suomentajiin, mutta nyt nimi hyppäsi silmille. Vierailijan on suomentanut kirjailija Hannu Raittilan täti, ehkä virsirunoilijana parhaiten tunnettu Anna-Maija Raittila. Hän on suomentanut paljon hengellistä kirjallisuutta, joten tämä teos ei tunnu oikein sopivan joukkoon. Siitä huolimatta tuntuu, että Raittila on onnistunut työssään: kuin ei käännöstä lukisikaan.

Tätä romaania en suosittele kenellekään, joka pitää vain kauniista, ihanasta, optimistisesta, uskoa ihmiseen ja hänen kaikkivoipaiseen hyvyyteensä luovasta kirjallisuudesta. Vaikuttava kirja silti on, ja lukemisen arvoinen, vaikka sen aihe, rakenne ja kieli eivät päästä lukijaa helpolla. Ja ne lauseet, virkkeet: pitkiä ovat, mutta kylmäksi eivät jätä.

Seppälä: Mitä sähkö on?

Miksi luin tämän kirjan? Eksyin katselemaan jokin aika sitten Helsingin yliopiston opintovaatimuksia kotimaisessa kirjallisuudessa. (Itse en ole koskaan opiskellut kirjallisuutta pistettäkään.)  Nykykirjallisuuden opintojaksossa oli tämä Seppälän novellikokoelma. Aiemmin tänä vuonna luin Seppälän romaanin, josta en pitänyt lainkaan. Nyt annoin hänelle uuden mahdollisuuden.

Juha Seppälä
Mitä sähkö on? (WSOY, 2004)

Mitä sähkö on? on kuuden novellin kokoelma. Kirjassa viidentenä ollut niminovelli oli minusta paras. Syy lienee se, että siinä ei kuvattu pääasiallisesti ihmisten välisiä suhteita. Nimittäin silloin, kun Seppälä kuvaa ihmisiä, etenkin miehiä, ja ihmisten välisiä suhteita, en pääse yli siitä, että Seppälä vain kirjoittaa sellaisista ihmisistä. Jotenkin pääni sekoittaa Seppälän sellaiseksi ihmiseksi, joita hän kuvaa. Tai vaikka ei sekoittaisi, niin silti: en halua lukea sellaisista ihmisistä. Ovat kai liian lähellä sitä, mitä voisi nykymaailmasta nähdä, kun sopivin silmin katselisi. (Ei tämä teksti nyt ihan jokaisesta novellista kerro, mutta perusmauksi se kokoelmasta jäi.)

Eli se niminovelli, siitä piti kirjoittaa. Näennäisesti se on kaunis kuvaus siitä, mitä on olla sähkömies: työskennellä suuren voiman kanssa, sen äärellä, sen varjossa, sen vaaralle alttiina. Siinä sivussa pohditaan sitä, mitä se sähkö todella on, kuinka se maailmaan vaikuttaa ja kuin aavistuksena: entä jos sitä ei ole? Sähkönovelli on hieman esseemäinen, raa´an kauniskin. Mutta sekin jättää minut lopussa kylmäksi.

Seppälä on ollut kolmesti Finlandia-palkintoehdokkaana ja sai novellikokoelmastaan Suuret kertomukset Runebergin palkinnon vuonna 2001. Raatien ja palkitsijoiden mielestä Seppälä on ns. hyvä kirjailija. Minä olen kai sokea, kun en ymmärrä hänen tekstiensä hienoutta.

Eli lyhyesti urheilutermein: Seppälä on näyttöpaikkansa saanut. Nyt odottaa vilttikomennus.

Tokarczuk: Alku ja muut ajat

Kirjasta kerrotaan, että se on Olga Tokarczukin läpimurtoteos. Ennen en ole ymmärtänyt, että läpimurtoteos tarkoittaa teosta, joka murtaa hieman varautuneen ennakkoasenteen ja lyö itsensä läpi lukijan sydämeen. Nyt tiedän, sillä Alku ja muut ajat oli sellainen kirja.

Olga Tokarczuk
Alku ja muut ajat (Otava, 2000/2007)

"Alku on paikka, joka sijaitsee maailmankaikkeuden keskipisteessä." Romaanin aloituslause on vahva, mutta sitä Alku tässä romaanissa on. Se on romaanin keskipiste, kuin päähenkilö. Lisäksi lause kuvaa sitä, että kirjan henkilöiden maailmankaikkeudessa Alku on todellakin keskipiste. Siitä on lasten kautta kerrottuna hienoja kuvauksia kirjassa.

Alku ja muut ajat on romaani puolalaisesta kylästä nimeltä Alku. Kirja alkaa ensimmäisen maailmansodan ajoista päättyen jo lähelle 1900-luvun loppua. Kylän elämää seurataan monen sukupolven aikana, mutta tämä ei silti ole varsinainen sukuromaani, vaan nimenomaan kyläromaani. Ja kertojina eivät ole vain ihmiset. Äänensä saavat niin näkki, koira kuin Jumalakin.

Romaani on takakansiesittelyn - joka tällä kertaa osuu varsin hyvin - mukaan "kansanuskomusten ja kristillisten legendojen aarreaitta, filosofinen romaani ajan tuhoavasta voimasta ja ihmisen tarpeesta etsiä järjestystä katoavasta maailmasta". Kirjaa voisi kuvata kokoelmaksi pieniä kertomuksia kylän elämästä, mutta silloin tuntisi tekevänsä kirjalle vääryyttä. Nuo lyhyet kertomukset nivoutuvat toisiinsa niin sujuvasti, että missään nimessä tämä ei ole kertomuskokoelma, vaan ehjä tarina. Kertoja on kaikkitietävä sanan laajassa merkityksessä: tietää myös muiden kuin ihmisten asiat.

Kuten saattoi arvata, kirjaan lyö leimansa myös toinen maailmansota. Ensin tulevat saksalaiset, sitten venäläiset. Alku jää rintamalinjalle. Sota-ajasta poimin yhden sitaatin saksalaisesta sotilaasta, joka kiintyy kylään niin, että voisi jopa sodan jälkeen kuvitella muuttavansa sinne.

Hän jopa ajatteli, että kun maailma on selvinnyt koko sekasotkusta hän voisi ottaa molemmat naisensa mukaan ja asettua sinne kasvattamaan karppeja ja pyörittämään myllyä.
Koska Jumala luki Kurtin ajatuksia kuin karttaa ja oli tottunut täyttämään kaikki hänen toivomuksensa, hän antoi hänen jäädä Alkuun iäksi. Hän määräsi Kurtille yhden niistä yksittäisistä, sattumanvaraisista luodeista, joita sanotaan Jumalan lähettämiksi.

Ei elämä kylässä ennen sotaa eikä sen jälkeenkään kaunista ja helppoa ole, mutta sota toi minun mielessäni kylän elämään ja sitä kautta kirjaan selvän lisämausteen. Sota on niitä asioita, joita ihminen ei helposti käsitä. Ja sen järjettömyys tulee ilmi joskus pienissä asioissa.

- Missä Ivan on? Izydor kysyi luutnantilta.
- Pogib. Kaatunut.
- Ei, sanoi Izydor, ja luutnantti katsoi häntä hetken aikaa.
- Potšemu njet? Miksi ei?

Tokarczukin teos on sekä hauska, surullinen, koskettava, hymyilyttävä, ihmetyttävä, viihdyttävä, opettava että helppolukuinen. Minä en olisi etukäteen uskonut, että voin pitää tällaisesta mystiikkaa ja kaikkea muuta luovasti sekoittelevasta kirjasta. Olin väärässä.

Ajan kanssa näen, säilyykö kirjan tenhovoimaisuus. Nyt tuntuu, että tuli luettua kirja, jonka lukemisen muistaa. Enkä ole ainoa, joka tästä kirjasta on pitänyt. HS:n kritiikin viisi viimeistä sanaa ovat: "päällimmäiseksi jää hurmaavan kerronnan lumous".

Läpimurtoteoksen ovat lukeneet ja siitä sanoja paperille - pyh, nettiin! - laittaneet myös peikkoneito (Uppoa hetkeen) ja Penjami (Jäljen ääni).

P.S. Linkkivinkki mm. Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa mukana oleville: Puolalaista kirjallisuutta ja kirjoja Puolasta suomeksi

Manninen: Peili

Luin kirjasta ensimmäiset kahdeksantoista sivua. Olin vaikuttunut. Vain jokunen yksityiskohta hieman häiritsi. Siinä vaiheessa tuli lukemiseen tauko. Loput kirjasta luin kerralla. Lumo haihtui, pienoisromaani ei pysynytkään tarinallisesti kasassa.

Pekka Manninen
Peili (WSOY, 2010)

Mirjam lähtee pakoon entistä elämäänsä kesäiselle majakkasaarelle. Mielessä ovat jopa ajatukset talven viettämisestä saarella. Takana on avioliitto ja vastentahtoinen abortti. Edessä luulisi olevan rauhallista elämän pohdiskelua, mutta toisin käy. Tapahtumia majakkasaarella riittää kuin toimintaelokuvassa.

Kirjassa on kovin monenlaista symboliikkaa. On Raamattua, on korppia. On päähenkilön nimi: Mirjam. Nimi on varmasti tarkoituksella juuri tuo, sillä kirjan eräs kohta toi mieleeni viittauksen tähän Mannisen romaania tunnetumpaan tekstiin, jossa mainittu sisar on nimeltään Mirjam.

Mutta kun hän ei enää voinut piilotella sitä, hän otti kaislakorin, tiivisti sen asfalttipiellä ja tervalla, pani pojan siihen ja laski korin Niilin rantakaislikkoon. Pojan sisar jäi jonkin matkan päähän nähdäkseen, mitä lapselle tapahtuisi.

Faraon tytär tuli Niilin rantaan peseytymään, ja hänen hovinaisensa jäivät virran rannalle kävelemään. Silloin hän näki kaislikon keskellä korin ja lähetti orjattarensa hakemaan sen. Avatessaan korin hän näki, että siinä oli lapsi, joka itki. (2. Moos. 2:3-6)

Manninen kirjoittaa terävästi, sujuvasti. Tekstiä on nopea lukea. Mutta siihen tämän kirjan ansiot melkein jäävätkin. Pelkkä muutto majakkasaarelle ja asioiden pohtiminen siellä olisi minulle riittänyt. Nyt mukaan oli sotkettu venetsialaisjuhlijoita, varastettuja lampaita, ihmeellisiä kasteita, kummallista taulunmyyntiä. Ehkä tämän olisi voinut pätkiä novelleiksi. Tai ei ehkä niinkään. Sillä - jos juuri novellikokoelman julkaisutta Jari Järvelää on uskominen - huonosta romaanista ei saa tehtyä novellia, mutta huonosta novellista voi kehitellä romaanin.

Joka tapauksessa pidempänä kirja olisi kärsinyt teemallisesta sekavuudesta vielä enemmän. Siksi oli hyvä, että Manninen oli kirjoittanut vain pienoisromaanin, joka oli lähes kelvollinen nopeasti luettavana välipalana suurempien romaanien keskellä.

Kirjasta ovat enemmän tai vähemmän pitäneet myös Jori, Hanna, Karoliina ja Sara.

Pekkola: Aamun kirkastus

Otin tavoitteeksi vuoden alussa lukea kaksitoista tänä vuonna ilmestyvää esikoisteosta. Näin helmikuun lopulla sain luettua ensimmäisen, tosin hieman kankeasti, sillä laji ei ollut minulle sopiva. Olisin jaksanut vielä kiinnostua nuoren naisen elämästä maaseudulla ahtaassa uskonnollisessa yhteisössä, mutta psykoottisia - vai oliko se psykotrillerimäisiä - piirteitä saava romaani alkoi vieraannuttaa minua kerronnallaan.

Mika Pekkola
Aamun kirkastus (Like, 2012)

Aamu. Pappilassa asuva nuori tyttö. Ympärillä isä, kuolemaa tekevä äiti (joka jää todella sivuosaan kirjassa, vaikka onkin olemassa), ystävä Anna, muutama muu henkilö. Tämän Aamun mielenliikkeitä, kuvitelmia, näkyjä, pelkoja ja sen sellaista kuvaillaan 200 sivua. Jos puutuminen tekstiin olisi alkanut jo reilusti ennen kirjan puoliväliä, olisin todennäköisesti jättänyt kirjan kesken.

Kirjassa on vain Aamu, luonto ja muiden ihmisten muodostama yhteisö. Kukaan muista henkilöistä ei nouse esiin persoonana, vaan he ovat mukana ainoastaan siksi, että yhteisöllä täytyy olla ääniä. Ja luonto tulee ennen yhteisöä, sillä niin vahvasti se on mukana kerronnassa. Luonnon merkitystä ja symboliikkaa en alkanut erityisesti mietiskellä.

Ei tietenkään pitäisi omia odotuksia ja niiden toteutumattomuutta laittaa kirjan syyksi, mutta teen silti. Kirjan uskonnollinen ympäristö oli jotenkin kummallinen. Olisin odottanut selvempää kuvausta siitä, mitä se oli. Nyt se jäi jotenkin vahvasti yleiskristilliseksi, joka kuitenkin oli todella ahdistava. Syitä, miksi yhteisö oli ahdistava, ei tuotu julki. Olisin myös odottanut, että Raamattu olisi jotenkin liittynyt tähän kirjaan. Että se olisi jotenkin näkynyt siinä uskossa, jota kuvattiin. Ei näkynyt.

(Siirrytään osastoon blogistin erikoiset:) Kirjassa on 198 tekstisivua. Kun kaksisivuinen prologi jätetään huomiotta, loput 196 sivua on jaettu kahdeksaan lähes saman mittaiseen osaan. Käsityksekseni jää, että lukujako on tehty nimenomaan pituuden mukaan, sillä luku vaihtuu usein jopa kesken lauseen. Mitään kertojan, tapahtumapaikan, tunnelman tms. muutosta luvun vaihtuminen ei yleensä tuo.

Mika Pekkolan tämän romaanin ympärillä pyörivä haastattelu löytyy kustantajan sivuilta. Haastattelusta paljastuu romaanin tapahtuma-aika, josta kirjassa ei anneta kuin viitteitä.

Kirjoja lukemalla ei opi oikeinkirjoitusta

Tänään 21. helmikuuta vietetään kansainvälistä äidinkielen päivää.

Aluksi haluan olla suosittelemassa Suomen Kuvalehdessä (17.2.12) julkaistua artikkelia Meidän kieli, jossa käsitellään kieltämme ja sen haasteita. Osansa saavat niin Mika Häkkis -passiivi, englannin kielen valta tutkimusmaailmassa kuin sanojen tavutuksen osaamattomuus ylioppilaiden aineissa.

Otsikkoni on provokatiivinen. (SK:n mukaan omistusliite, kuten otsikkoni-sanan -ni, on katoavaa kansanperinnettä!) Asia on kuitenkin aivan totta. Suomen kieltä ei opi kirjoittamaan oikein vain kirjoja lukemalla. Kuvittelin pitkään, että minä olen oppinut kirjoittamaan nimenomaan lukemalla. Totta varmasti on, että ns. kielikorva kehittyy lukemisen myötä, mutta on tiettyjä asioita, joissa voi mennä pahasti harhaan. Viime aikojen havaintojeni perusteella väitän, että oikeaoppista lauseenmuodostusta ei opi lukemalla hyvää suomalaista proosaa. Niissä lauseita ei eroteta toisistaan oikeaoppisesti. Pilkun käyttämistä ei opi kirjoista.

"Äidin isä kuoli sodassa ja isoäiti lähetti hänet sotalapseksi Ruotsiin." (Hirvonen: Ehms)

" - - sisällä laivassa joka oli yhdistelmä ostoskeskusta ja lähiörakentamista." (Kyrö: Kjj)

"En muistanut kenen metsä se oli, mutta näin isännän hoitaneen sitä hyvin." (Tuuri: Lk)

Nämä kolme katkelmaa antavat kuvan asiasta, johon viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota. Epäilen, että tällaisessa pilkun käytössä voi olla ongelmia kirjoittajilla (ei siis juuri näillä kirjailijoilla, vaan yleensä kirjoittajilla) silloinkin, kun yritetään kirjoittaa oikeaoppisesti. Jokaisessa esimerkkivirkkeessä on oikeaoppisuusvirhe, jota ei nopeasti lukemalla tule ehkä edes ajatelleeksi.

Saivartelua? Tunnustan sen, mutta silti mietin, että voisiko asialle tehdä jotain. Välimerkkejä tunnutaan välillä käytettävän ensijaisesti rytmittämään lukemista, ei osoittamaan lauseiden ja virkkeiden alkuja ja loppuja. Nämä funktiot kai osittain ovat päällekkäiset, mutta eivät aina kohtaa. Esimerkiksi Tuuri käyttää surutta puolipistettä virkkeissä, joihin se ei kuuluisi. Oma lukunsa on tietenkin saramagolainen puolensivunpitkä virke, joka ei enää välitä mistään säännöistä. Kaunokirjallinen teksti sallii vapauksia.

Vai onko tämä asia samanlainen kuin kielenhuoltajien taistelu "alkaa tekemään" -muotoja vastaan, kun oikeammin olisi sanoa "alkaa tehdä"? Luovutaanko vielä joskus siitä, ettei esimerkiksi tarkentavia sivulauseita, ns. kiilalauseita, tarvitse erottaa muusta virkkeestä pilkulla? Pitäisi muistaa, että välimerkityksellä luodaan merkityksiä.

* * *

Päivän sitaatti:
"Tiedän, että kotini on siellä, missä minä ja pari kirjaa kuljemmekin."
(Ajatus muotoiltuna Katja Ketun kolumnista, HS 20.2.12.)

Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua

"Zacharias Topelius määritellään satusedäksi, lehtimieheksi, professoriksi ja kirjailijaksi, joka käsitteli historiallisia aiheita ja jota innoitta itsenäisen kansakunnan aate. Mutta suurmiehetkin ovat ihmisiä, ja se ajatus kantaa tätä Zazharias Topeliuksen yksityistä minää kuvaavaa esseeromaania."

Merete Mazzarella
Ei kaipuuta, ei surua (Tammi, 2009)

Kirjan takakansi antaa hyvän johdatuksen kirjaan. Merete Mazzarella on rohkeasti tarttunut suurmiehen elämään ja tehnyt sen pieneksi, inhimilliseksi. Kun kuvataan suurmiehen nuoruuden ihastuksia, vatsavaivoja tai sitä, että kun viipyy vanhana vähänkin liian kauan ulkona, heti huolestutaan, juhlavan pönäkkäästä elämäkerrasta ei todellakaan ole kyse.

En tiedä, johtuuko se Topeliuksesta, hänen henkilöhahmonsa kiinnostavuudesta verrattuna tavalliseen romaanihenkilöön, vai Mazzarellan taitavuudesta, että tätä kirjaa lukiessa kirjailijaa ei tullut juuri mietittyä. Hän onnistui katoamaan tekstinsä taakse. Ehkä ratkaisevaa on se, että mitään kirjassa tapahtuvaa ei osannut liittää kirjoittajaan; ei osannut kuvitella, että kirjailija kirjoittaisi omista ajatuksistaan. Vaikka sitäkin hän saattoi tehdä, sillä hänen tätä edeltävä romaaninsa Illalla pelataan Afrikan tähteä liikkui hieman samoissa teemoissa.

Topeliuksen mielenliikkeitä, muistoja, arvioita maailman ja Suomen tilasta oli mielenkiintoista lukea. Mazzarellan Topeliuksesta tuli välillä vähän samanlainen fiilis kuin Kristina Carlsonin William Nylanderista. Molemmissa kirjoissa kuvataan vanhaa miestä aivan 1800-luvun lopulla. Molemmat miehet eivät suhtautuneet aikaansa ja muihin ihmisiin pelkästään hyväntahtoisesti ja lämpimästi. Toki tämä Topelius sentään suhtautui niinkin. Mutta paljon oli Topeliuksellakin asioita, joista piti kantaa murhetta: naisasialiike ja se, että ei ollut saanut omaa poikaa. Tai omia poikia tosin oli ollut, mutta he olivat kuolleet nuorena. Uudemmista kirjoista sain mieleeni Claes Anderssonin Oton elämän, vanhan miehen tutkailuja maailmasta kuoleman lähestyessä sekin.

Joissain asioissa Topelius tuntui nykyajasta katsoen luonnollisesti kovin taantumukselliselta, etenkin suhteessaan naisiin ja uskontoon, mutta toisissa taas arvelen hänen olleen edistyksellinen omana aikanaan, koska ne tuntuivat vieläkin tuoreilta ajatuksilta. Mikäli kirjaa näiltä osin voi totena pitää.

Vanhat miehet taitavat yhdestä asiasta vielä 2000-luvullakin olla Mazzarellan Topeliuksen kanssa aivan samaa mieltä:

Tytöt olivat saaneet aivan toisenlaisen lapsuuden kuin hän itse. Oliko se huonompi lapsuus? Kyllä, niin saattoi ajatella, jos oli rehellinen. Ennen kaikki oli paremmin, varsinkin lasten kannalta, oli turvallisempaa, rauhallisempaa. Ja ainakin nykylapset - - saivat aivan liikaa virikkeitä.

Ei kaipuuta, ei surua oli yksi kuudesta ehdokkaasta Finlandia-palkinnon saajaksi vuonna 2009. Minä olen nyt lukenut noista kuudesta kolme. Ja olen pitänyt jokaisesta. Kaksi muuta ovat olleet palkinnon tuolloin voittanut Antti Hyryn Uuni ja Kari Hotakaisen Ihmisen osa.

Envall: Mikä keisarin on

Suomalaisessa kirjallisuuden kentässä sekä aforismit ja esseet ovat marginaalissa. Kun kirjoittaa niiden väliin, fragmentteja, on kai jo marginaalin marginaalissa.

Markku Envall
Mikä keisarin on (WSOY, 2009)

Envall on kai jo pari vuosikymmentä ollut johtavia suomalaisia esseistejä ja aforisteja. Jos ei muuten, niin ainakin julkaisujen määrän perusteella. Molemmissa lajeissa Envall on kirjoittanut tarkkanäköisiä havaintojaan paperille.

Siinä mielessä tämä muistuttaa, vaikkakin on kirjastossa esseiden hyllyssä, aforismeja, että tämän tyypin kirjoissa kätevintä kirjan esittelyä on ottaa muutama lainaus. Ensimmäinen käsittelee kirjoittamista, ja on malli kirjan pisimmistä fragmenteista. Toinen taas sanojen merkityksiä. Ja on niitä lyhyitä.

Kenelle kirjoitat, minulta kysyttiin matineassa.
Kysymys on tyhmä eli hyvä. Se on johdettu kirjeen kirjoittamisesta, muuhun kirjoittamiseen se ei sovellu. Kirjailija kirjoittaa jotakin, ei jollekin.
Itselleen ei kirjoita, se väite on jokseenkin aina epätosi. Itselleen kirjoittaa vain kauppalistan. Itselleen ajattelee, ei kirjoita. Salaisimmankin päiväkirjan kirjoittaminen on asioiden muokkaamista yhteiseen viestintävälineeseen, siksi se on yhteiseksi tekemistä.
En kirjoita määräyleisölle. Sellaisen olettaminen ja ennakoiminen johtaa kuvittelemaan sen odotuksia ja viettelee vastaamaan niihin, mikä vääristää tekstiä.
Kerrankin teoreetikoista on apua. Kirjoitan sisäiselle lukijalle, jolla he tarkoittavat tekstiin rakenteellisena ominaisuutena kuuluvaa luettavuutta, särmää jonka lukija tekstissä kohtaa. Kirjoitan jokaiselle joka saattaa lukea, haluaa lukea, tulee lukemaan.
Ihmiskunnalle, sanoisi Sartre komeasti saman asian.
Se on kuin kirjoittaisi tussilla salin halki vedetylle paperiseinälle. Lukija on sen toisella puolella. Hän ei näe kirjoittajaa, hän näkee ja lukee tekstin.

Joka pitää huolta sanojen merkityksistä, se tekee kauas kantavaa työtä.
Ellei sanoilla ole merkityksiä, ei ole kieltä.
Ellei ole kieltä, ei ole kirjallisuutta.
Ellei ole kirjallisuutta, ei ole kulttuuria.

Kirjassa käsitellään toki paljon muutakin kuin kirjoittamista ja kirjallisuutta. Nämä kuitenkin ovat Envallille kirjoittajana ja kirjallisuuden tutkijana tuttuja aiheita. Hän kirjoittaa myös lasten kasvattamisesta, uskonnosta, viihteestä, mediasta ja - mikä voi olla hieman yllättävää - miehen asemasta. Envall ottaa paikkaansa mieskeskustelussa: "Parisuhde on koulu, jossa mies oppii ilmaisemaan niitä tunteita, joita nainen odottaa hänellä olevan." Envall vähintäänkin muun ohessa tuo esiin lainaamani fragmentin teemaa: sanojen merkityksiä, valtaa.

Envall on parhaimmillaan, tässäkin kirjassa, varsin terävä ajattelija. Kuitenkin välillä tulee olo, että lukeeko tässä terävän ajattelijan sivalluksia vai vanhan miehen höpötyksiä. Ehkä niitä molempia, ja paljon siltä väliltä.

Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Tämä kirja voitti yhden Helsingin kaupunginkirjaston 12 osumaa -palkinnoista. Ilman tuota palkintoa en olisi tähän varmaan huomannut tarttua. Ja koska tuon palkinnon tarkoituksena on nostaa esiin vähemmälle huomiolle jääneitä teoksia, jotka ansaitsisivat kirjastolaisten mielestä enemmän media- ja muuta huomiota, se siis minun kohdallani onnistui. Toki romaanille on jo aiemmin myönnetty mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto.

Per Petterson
Kirottu ajan katoava virta (Otava, 2008/2011)


Kirjaa lukiessa tulee rauhallinen olo. Se varmaan osittain johtuu jo kirjan kannesta, joka on sitä, ja jopa kirjan nimestä, vaikka siinä on kirottu. Eikä kirjassa tapahdu mitään yhtäkkistä. Kävellään, tehdään työtä, paukautetaan auton ovia, nukutaan, noustaan sängystä. Petterson kuvaa asioita rauhallisesti. Ja mies, jota hän kuvaa, on ajatuksiltaan ja teoiltaan pääosin rauhallinen.

Ja mitä Petterson tarinoi? Välillä pohdin, että onko kirjassa varsinaista suurta sisältöä kovin paljon. Mutta kyllä sitä on. Lähtöasetelma on jo sisällöllinen. Kommunismi on kaatumassa, siihen on ennen uskottu. Avioliitto on kaatumassa, vaikka ennen asiat ovat olleet hyvin. Äiti tekee kuolemaa, ja välejä halutaan selvittää. Kyllä näihin sisältöä tulee lähes huomaamatta.

Ensisijaisesti kirjassa ihailen tapaa, jolla Petterson kirjoittaa isoista asioista. Hän toteaa ne - mikäli ilmaisu kirjalliseen viestintään sopii - ilmeettömästi, kuin sivumennen. Mutta ne eivät silti mene ohi. (Tai ne eivät menneet, jotka huomasin.)

Minä toistaiseksi uskon sen, minkä kustantaja mainostaa. "Per Petterson on kansainvälisesti suurin kirjallinen sensaatio Pohjoismaista sitten Peter Hoegin." Ja lisäksi havahdun siihen, että olen tänä vuonna löytänyt jo kaksi norjalaista kirjailijaa, joilta haluan lukea enemmän: tämä Petterson ja Hanne Örstavik.

Joyce: Dublinilaisia

Aloittaessani elämäni ensimmäistä kertaa teoksen, jonka on kirjoittanut eräs James Joyce, ensimmäinen havaintoni oli, että hänen tekstiään on mukava lukea. Se tuntui soljuvan silmissä, aivoissa sopivaa vauhtia kuin vene, joka matkaa jokea alas juuri sellaista vauhtia, että soutaja ehtii nähdä maisemista riittävästi, mutta matka kuitenkin joutuu riittävän ripeästi.

James Joyce
Dublinilaisia (Otava 1914/1965)

James Joyce. Joyce, James. Se, joka on kirjoittanut Odysseuksen. Hänen novellikokoelmansa Dublinilaisia yllättää. Kun kuvitteli, että Joyce on jotenkin hankala luettava, tajusi nopeasti olevansa väärässä. Dublinilaisia, 15-novellinen teos, tuntuu olevan helppo johdatus Joycen tuotantoon.

Kuten varmasti moni muukin, minä arkailin. Eihän nyt James Joyceen voi tarttua samalla tavalla kuin johonkin vielä elävään suomalaiseen kirjailijaan. Ei voikaan. Huomasin kyllä, että suhtaudun tällaiseen kirjaan jotenkin viileämmin, hiukan kunnioittaen. Mitä se sitten vaikutti lukukokemukseen? Sitä en oikein osaa sanoa.

Kirjan novelleissa kuvataan dublinilaista elämää. Kuvataan lapsia, kuvataan miehiä, naisia, perheitä, toveruksia, uskonnollisia ihmisiä, poliittisia ihmisiä. Kuvataan sivussa Dublinia. Kuvataan elämänmenoa yli sata vuotta sitten.

Ja niistä tarinoista, novelleista. Ne ovat täyteläisiä kuvauksia ihmiselämän joistakin katkelmista: päivästä, muutamasta tunnista, hetkestä. Jos näitä pitäisi jonkinlaisina novellistin esikuvina, kaipaisin joihinkin ehkä hieman enemmän yllättävyyttä, jotain koukkua. Monessa novellissa - se on tunnustettava - oli kyllä kaikki hyvä novellin ainekset. Jopa niin, että tajusin poimivani kirjaa lukiessa ainakin kaksi pientä kikkaa, joita saattaisin itse novelleissa joskus käyttää.

Kun suomennoskin on jo aika vanha, olin jotenkin yllättynyt siitä, että teksti tuntuu kohtuullisen tuoreelta. Tosin huomasin pitäväni enemmän niistä novelleista, jotka keskittyivät kuvailemaan ilman dialogia. Dialogi ei tuntunutkaan niin nykysilmiin sopivalta.

Kirjasta on juuri tässä kuussa ilmestynyt uusi suomennos. Suomentaja on Heikki Salojärvi ja kustantaja Basam Books. Jos ette - tietenkään ette ole, kun pelkäätte klassikkoa! - tutustuneet Dublinilaisiin, suosittelen. Vaikkapa sitten tuohon uuteen käännökseen. Minä luin kirjan osana tavoitettani lukea joka kuukausi kirja joltain aiemmin lukemattomaksi jääneeltä "suurelta" kirjailijalta.

Kehlmann: Maine

Harvoin tulee oltua jostain kirjasta niin samaa mieltä kuin joku kriitikko. Tämän kirjan kanssa niin kävi. Eli sen, mitä tästä ajattelen, voi lukea HS:n kritiikistä, etenkin sen kolmesta viimeisestä kappaleesta. (Kriitikko ei tietenkään ollut PutWilh, hänen kanssaan en ole koskaan samaa mieltä. Mikäli edes hänen tekstejään ymmärrän.)

Daniel Kehlmann
Maine (Tammi, 2009/2011)

Maine koostuu monesta osasta, monesta kertomuksesta. Useimmissa kertomuksissa päähenkilö on joku, joka on toisessa kertomuksessa sivuhenkilö. Tai sen päähenkilön kirjoittaman kirjan päähenkilö. Tai sivuhenkilö, joka on romaanissa, joka sitten tässä romaanissa onkin kertomuksen päähenkilö. Siinä kai tuli kätevästi tiivistettyä jo puolet Kehlmannin kirjan ideasta.

Se toinen puoli voisi olla mielenkiintoisempi. Identiteetin hämärtyminen ja uuden teknologian vaikutus siihen sekä kaikenlainen julkisuuden tavoittelu voisivat olla vetäviä teemoja. Niiden vuoksi tästä kirjasta kiinnostuin. Mutta Kehlmann ei saa näistä riittävästi irti. Mainittu kriitikko Oscar Saari kirjoittaa osuvasti: "Kehlmannin filosofointi kännykästä ja teknologiasta on välillä jopa naurettavan alkeellista. - - Kerronta menee usein kikkailun ja pakkohauskan puolelle."

Lyhyt kirja, 175 sivua. Monta kertomusta, joista juuri mikään ei saa yksittäisenä "novellina" kiitettävää arvosanaa. Yritystä on ollut, aihe on mielenkiintoinen, mutta romaani on jäänyt ikään kuin luonnokseksi, viimeistelemättä. Jopa ihmettelen, miksi tämä kirja on otettu ns. laatukirjoista tuttuun Tammen Keltaiseen kirjastoon.

Tuli kuitenkin Itävalta (vaikka Saksankin kansalaisuus Kehlmannilla on) korkattua Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

P.S. Nyt on pakko siirtyä pidempinimisten romaanien kimppuun. Neljä viimeisintä ovat olleet Totta, Nahkatakki, Kätilö ja Maine.

Kettu: Kätilö

Etukäteen pelkäsin, etten pidä kirjasta, jota kaikki muut tuntuvat ylistävän. Ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui.

Katja Kettu
Kätilö (WSOY, 2011)

"En pidä" on tosin liian vahvasti sanottu kirjasta, jonka tekemisen taitoa ei voi kuin ihailla. Mutta silti kaikesta ansiokkuudestaan huolimatta kirja ei osu minuun, ei tuo sitä lukemisen iloa, mitä monet romaanit tuovat. Siitäkin huolimatta, että kirja sisälsi minulle monta omaan elämääni liittyvää yksityiskohtakoukkuakin. "Ja kun isä vuonna 1918 vietiin Lainaanrantaan ja tapettiin, muistan hakijoista vain saappaat." Minä muistan Lainaanrannasta vanhan asuntoni. "Synnit anteeksi" ja monesti mainitut Laestadiuksen saarnat taas ovat kaikuneet ennen omassa päässänikin.

Sitä, mitä Kätilössä tapahtuu, en nyt jaksa kirjoittaa. Siitä löytyy tietoa muualta.

Täysin epäolennaisena huomiona otettakoon esille, että. Eräs nainen laulaa virttä "Oi herra jos mä kurja matkamies maan". Nykyään tuo virsi on muodossa "Oi herra jos mä matkamies maan". Virsikirjassa ei ole mainintaa siitä, että sitä olisi uudistettu vuoden 1938 jälkeen, kun se on kirjaan otettu. Tekee mieli (ehkä perusteettomasti) epäillä, että tuo sana kurja virressä onkin peräisin Tuomari Nurmion virsimuunnelmasta.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä: en ole lainkaan varma, haluanko nähdä Kätilöstä tehtävää elokuvaa. Jos en oikein osaa pitää tämän tyylin kirjoista, niin tuskin haluan nähdä sitä samaa valkokankaalla.

Mutta kaikesta tästä huolimatta jää tunne, että tämän kirjan voisi lukea joskus uudelleen.

Kyrö: Nahkatakki

Kun edellinen kirja on ollut akateemisen hienostunut ja sellaista elämää kuvaava Pulkkisen Totta, siirtyminen alamaailman baareihin, pimeisiin kauppoihin ja yleisesti elämän nurjemmalle puolelle on matkana pitkä. Ja tajuaa sen, että kuinka paljon edellinen kirja voi vaikuttaa lukukokemukseen.

Tuomas Kyrö
Nahkatakki (WSOY, 2001)

Nahkatakki on sittemmin kirjailijana aivan kohtuullisesti menestyneen Kyrön esikoisteos. Kirjassa on satunnainen määrä henkilöitä, joista ei kirjan loppuun mennessä ole vielä päässyt kärryille. Joku on saattanut jäädä matkan varrellekin, sitä ei enää muista. On nahkatakki, joka kulkeutuu väärälle ihmiselle. Sitä metsästetään. Käytännössä kirjassa ei kuitenkaan tunnu tapahtuvan juuri mitään, vaikka pieniä asioita tapahtuukin. Siinä mielessä löytyy sukulaisuutta Mikko Rimmisen Pussikaljaromaaniin.

Tästä kirjasta ei oikein innostu. Välissä on hauskoja huomioita, mutta päälleliimattu huumori ja kliseisetkin kuvaukset alaluokan arjesta vievät tilan. Tarina on seurattavaksi turhan monesta palasesta ja henkilöstä koottu. Ei sillä, etteikö Kyrö osaisi kuvata henkilöitään, mutta tuntuu, että romaani olisi parantunut henkilögallerian karsimisesta ja kielen ja rakenteen osaltakin selkeyttämisestä.

En ole lukenut Kyröltä aiemmin kuin Mielensäpahoittajan. Pelkästään Nahkatakin perusteella voisi muut jäädä lukemattakin. Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että muut romaanit ovat parempia, viimeisin Kerjäläinen ja jänis kenties paras.

Jälkikirjoitus: Kirjastosta lainattu kirja tuoksui juuri siltä, miltä kirja muutenkin vaikutti. Se tuoksui ehkä samalta kuin jonkun kirjan henkilön toimeentulotukihakemus. Ei hyvältä. Haju tuskin oli mikään alkuperäinen WSOY:n markkinointikikka.

Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkisen Rajan luin joskus jo vuosia sitten. Pidin kirjasta hieman, mutta ärsytti se, että kirjassa oli tungettu ihmisten suihin asioita, joita ei kukaan tavallinen ihminen sanoisi. Yritetty saada kirjan ihmisistä jotain yli-ihmisiä, jotka puhuvat kuin oppikirjassa. Pulkkinen on parantunut, mutta taudin rippeet ovat nähtävillä toisessa romaanissakin, joka oli Finlandia-ehdokkaanakin vuonna 2010.


Riikka Pulkkinen
Totta (Otava, 2010)

Rajassa puhuttiin kirjallisuudesta niin, ettei se tuntunut enää sopivan kirjan tilanteisiin eikä normaaliin kanssakäymiseen, vaan keskusteluun yliopiston seminaarisalissa. Tässä on samaa vikaa sen suhteen, että mummo on psykologi. suusta tulee yhtäkkiä esitelmää kuin kadunmiehen kertomusta siitä, miten auto sammui keskelle risteystä.

Niin. Kirjassa on siis kuolemaa tekevä psykologi-isoäiti, hänen taiteilijamiehensä, heidän lääkärityttärensä, sekä hänen tyttärensä, ranskan opiskelija. Ja näiden lisäksi tämän porvarillisen idyllin täydentää Eeva, kotiapulainen 60-luvulta. Kirjan kai pitäisi olla hieno kuvaus muistoista, sukupolvien salaisuuksista ja kaikesta sellaisesta, ehkä kuolemastakin, rakkaudesta. Asioista, jotka herättävät tunteita. Jotenkin kirjankin pitäisi varmaan niitä herättää, mutta ei herätä. Lisäksi tämä kirja tuntui olevan sellainen, että sitä piti lukea pätkissä, koska tarina oli sen verran sirpaleinen - ja toki samalla jokainen lause tungettu täyteen asioiden painolastia - että kerralla ei tehnyt mieli lukea kaikkea. Eikä tarina siis kuljettanut itseään kuin vasta aivan lopussa.

Kirjan ihmiset tuntuvat olevan varsin tietoisia itsestään ja tekemisistään. Niin tarkasti Pulkkinen piirtää heidän ajatuksiaan jokaisella hetkellä, että tämä kuva syntyy. Kukaan ei vain ole, koko ajan on pohdittava, ajateltava. Henkilöihin tulee takakireyttä, joka välittyy koko kirjaan. Ei anneta mennä, vaan hienostellaan, yritetään olla jotain. Osa tästä kaikesta johtuu kielestä, joka pingotetaan äärimmilleen. Hiotaan niin, että jos vielä hioisi, niin mitään ei jäisi jäljelle. Ehkä osin kirjassa niin on jo käynyt.

Kesken lukemisen olen tehnyt itselleni merkinnän: "Tekeekö kirjasta paremman se, että kertojia on monta, aikatasoja on monta? Eikö kirjailijan suuruutta kuvaisi paremmin se, että asiat näytettäisiin vain yhden henkilön kautta, niin kuin oikeassa elämässäkin?" Romaanin hieman outo kertojaääni on hämäävä, se sekoittaa kaikkitietävää ja persoonallista kertojaa kummallisella tavalla. Tämä kai on tyyliseikka, mutta minua se häiritsee.

Totta on hieno romaani, mutta ei todella hieno. Taitoa Pulkkisella on niin paljon, että häneltä on vielä odotettavissa todella hieno romaani.

P.S. Olen ymmärtänyt, että tätä romaania on hiottu pitkään. Siitä huolimatta jäin ihmettelemään ainakin yhdessä kohtauksessa, että oliko nimi väärin. Ns. nakkipaperiongelmaa on ansiokkaasti käsitelty Sallan lukupäiväkirjassa.

Luik: Seitsemäs rauhan kevät

Viivi Luikin tuorein teos Varjoteatteri sai toissapäivänä Helsingin kaupunginkirjaston 12 osumaa -palkinnon. Hänen ensimmäinen romaaninsa kuuluu Viron kirjallisuuden klassikoihin. Tuglas-seuran sivuilla se yhdistetään mielenkiintoisesti, perustellusti Suomessa tunnetumpaan Sofi Oksasen teokseen Puhdistus.

Viivi Luik
Seitsemän rauhan kevät (Tammi, 1985/1986)

Kirja kertoo ajasta Virossa 1950-luvun alussa. Viro ei ole enää itsenäinen, Stalinin aika on vyörymässä päälle. Kirjassa siitä ei näy alkupuolella kuin aavistuksia, vihjailuja. Eletään maaseudulla, kaupungissa käydään kirjassa vain kerran, kerronta keskittyy yhteen taloon ja sen ympäristöön.

Kertojan ääni on lapsen, alle kouluikäisen. Siihen kuitenkin sekoittuu 1980-luvulla elävän kirjoittajan ääni, ajatukset. Välillä tämä tapahtuu jopa selvinä katkoksina, jolloin todella ollaan kirjoitushetkessä. Lapsen ääni ja maailma on mielenkiintoinen, vaikkakin välillä epäilyttää sen turhan analyyttiset tulkinnat elämästä. Parhaimmillaan minusta Luik on kuvatessaan sitä, miten lapsi kiinnostuu kirjoista, kirjoittamisesta ja kuinka tärkeältä ne välillä tuntuvat.

Otetaan näyte. Lapsesta on otettu jo kuvaa, mutta hän kyllästyy. Kuvattava on vaihtunut äidiksi. "Äidin hymy suututti minua, se vakuutti ja kuulutti: joka ei kestä ja jaksa, ei pääse tulevaisuuden kuva-albumiin. Ei pääse vielä rakentamattomiin taloihin, syntymättömien ihmisten arvostelevien katseiden alle." Kertoja on näennäisesti lapsi, mutta ajatus ei oikein ole lapsen. Ajatus sitaatissa on kuitenkin mielenkiintoinen.

Luik vie kirjassaan lukijan varsin todentuntuiseen, jopa maistuvaan ja haisevaan kuvaukseen maaseudusta silloin joskus. Vaikka virolaiset talot tuskin ovat samanlaisia kuin Suomen Pohjanmaalla, tajusin kuvittelevani talon ja sen välittömän lähiympäristön kovin samankaltaiseksi kuin isovanhempieni talo, jossa pienenä olen jonkin verran ollut. Tämä kai johtuu siitä, että vanhoista maalaistaloista ei vain sen enempää ole kokemusta.

Ensimmäistäkään kirjoitusta tästä romaanista en kirjablogeista löytänyt. Minä tartuin tähän kirjaan osittain Ikkunat auki Eurooppaan haasteen innostamana, osin siksi, että minua kiinnostaa kuvaukset toisen maailmansodan jälkeisestä maailmasta rautaesiripun itäpuolella.

Carpelan: Alkutuuli

Aloitin vuonna 1993 Finlandia-palkinnon saaneen romaanin, ja ensimmäisen Carpelanini, innolla. Alussa kieli imaisi mukaansa: kuinka kukaan voi kirjoittaa näin kauniisti, runollisesti. Kun tämä innostus haihtui noin seitsemän sivun jälkeen, mitään ei enää jäänyt jäljelle. Jos tämän kirjan saisi digitaalisessa muodossa, laskisin ensimmäisenä, kuinka monta kuin-sanaa siitä löytyy. Se kertonee jotain lukukokemuksesta.

Bo Carpelan
Alkutuuli (Otava, 1993)

Näennäisesti kirja kertoo miehestä ja muistoista, kun nainen on lähtenyt vuodeksi rapakon taakse, Valtoihin. Kaikki tämä jää kuitenkin kielen taakse. Kieli muodostaa muurin, jonka taakse ei näe. Jää epäselväksi, mitä muurin takana on, onko siellä joku tarina? Viittaukset kirjallisuuteen, tekstissä vilahtavat nimet antavat ymmärtää, että romaanissa olisi kyse muustakin kuin kielestä. Mutta kielen varjo on voimakas.

Kun ei keksi, mitä tästä kirjasta muuta sanoisi, turvaudun siihen, mitä muut ovat sanoneet. Jarmo Papinniemi on tehnyt ainakin yhden saman havainnon kuin minä. Hän on poiminut kirjasta virkkeen: ”Jokainen vuosi on lumihiutale, tuuli riepottaa sitä nykyhetken ja menneen välillä." Ja toteaa, että näin miettii Alkutuulen päähenkilö, aforistikko. Minä muistan kirjasta saman lauseen, ainoana tosin, jonka aforistisuutta heti pohdin.

Koko lailla kirjallisesti -blogissa on oltu varsin samanlaisten ajatusten äärellä kuin minä. "Mutta jokin tässä silti on vikana, kun en saa tekstistä otetta. Luen katse kirjassa mutta mieli muualla, eikä teksti kaikesta kauneudestaan ja taitavuudestaan huolimatta kosketa."

Kirjasta on tehty pro gradu -työkin. Sen tulkinnat tosin "tavalliselle lukijalle" ovat yliampuvia kuin huonosti kohdistettu ase. Ehkä minun pitäisi vain tunnustaa, että tämä romaani on taidetta, jota en vain ymmärrä.

x x x x x

Esimerkinomaisesti - vaikkakaan ei oikein kirjan ansioita kunnioittaen - listausta vertailevista kuin-sanoista sivuilta 121-123. Jotenkin toivon, että osasyy tähän kuin-maneeriin on suomennoksessa.

 "Reitti - - mutkitteli läpi talon kuin ei olisi halunnut päästä perille. Se hakeutui kesää kohti kuin minun ruumiini - - Millainen kuumuus, tämä joka syttyi kuin polttolasilla! - - se oli aalto, joka huuhtoi läpi päivistä kauneimpienkin, siintävän sinisten, avointen, loputtomien, kuin minun tunteeni.

- - epämuotoisia ihmiskasvoja, soikeita kuin munat - - mies, jota [he] kiersivät kuin loistavat planeetat sammunutta. He olivat kuin auringonsäteitä - - [Kylmyys] leijui kuin näkymätön usva - - flyygeli [kilahti] tyytymättömästi kuin myöhästynyt, murtuva jää. - - Fanny kulki kuin auringonjuova pitkin tummia käytäviä - - pihaa ja puunlatvaa, joka näkyi ikkunasta kuin valoisa vihreä kangastus. - - luisuivat lattialle, tummalle kuin väistyvä meri. - - laiha vartalo kuin savukiemura isän sikarista - -."

Ylimaula: Taskulolita

Anna-Maija Ylimaula ei ole mikään kotimaisen kirjallisuuden suuri nimi. Eikä muutenkaan kirjailijaksi ihan tavallinen tapaus: arkkitehti ja professori. Minulle hän on tuttu esikoisromaaninsa Papintyttö myötä. Ylimaula on oululainen kirjailija, mikä on yksi syy siihen, että siellä syntyneenä tunnen kiinnostusta hänen tuotantoaan kohtaan. Tämä novellikokoelma minulla on ollut kuitenkin hyllyssä jo vuosia. Nyt sain sen luettua, kun kaipasin jotain kevyempää ja nopeampaa luettavaa, kun kaksi vaikeaa romaania jumittavat keskeneräisinä.

Anna-Maija Ylimaula
Taskulolita (WSOY, 2003)

Kun 150-sivuiseen kirjaan, joka vielä kooltaan on pieni, saadaan mahtumaan 17 novellia, yksittäinen novelli ei ole pitkä. Mutta Ylimaula saa välillä lyhyeenkin tekstiin mahtumaan paljon. Aiheet liikkuvat pääosin perhe-parisuhde-seksuaalisuus -alueella. Ylimaula osoittaa myös tuntevansa taidetta ja Raamattua. Selvän poikkeuksen näihin tekee Ylistys arjen asioille -teksti, jossa ylistetään mm. perunankuorimaveistä, villapaitaa ja paistinpannua, mutta samalla selvästi kerrotaan suuremmista asioista.


Minua kiinnostaa Ylimaulassa arkkitehtuuritaustan mahdollinen näkyminen tekstissä. Kahdessa lukemassani kirjassa sitä en ole vielä ymmärtänyt havaita. Ylimaula on itse todennut arkkitehtuurin ja kirjallisuuden suhteesta näin: "Jokaisella taiteen lajilla on oma kielensä. Luonnollinen kieli on kirjailijan väline, jota hän voi käyttää omalla persoonallisella tavallaan. Hän voi leikkiä erilaisilla sanoilla ja sävyillä. Arkkitehtuurin kieli on muotojen ja tilan jäsentelyä. Rakenteet ovat arkkitehdin sanoja."

Niin. Ja se kirjan nimestä Taskulolita ehkä mieleen putkahtava rinnastus Nabokovin Lolitaan. Turha.

Carlson: William N. Päiväkirja

Luin tammikuun alussa Carlsonin Finlandia-palkitun Maan ääreen -teoksen. Se oli ollut hyllyssäni jo vuosia, mutta olin kuvitellut, ettei se minua innosta. Carlson alkoi kuitenkin kiinnostaa, joten jo reilu kuukausi edellisestä luin seuraavan. Nyt vuorossa oli viime vuoden f-palkintoehdokas.

Kristina Carlson
William N. Päiväkirja (Otava, 2011)

William N(ylander) on Pariisissa asuva suomalainen jäkälätutkija. Hänen päiväkirjamerkintänsä avaavat kuvaa tuon ajan Pariisista, Suomesta, tiedemaailmasta, mutta ennen kaikkea miehen päästä, joka ei oikein pidä mistään. Poroporvarillisuus, taiteilijat, jopa naiset. Kaikki ovat hyviä syitä pahoittaa mielensä. Kyllä. Pahoittaa mielensä. Tuomas Kyrön mielensäpahoittajan kaveri tämä W. N. (Ei C. käytä termiä pahoittaa mielensä, mutta muilla sanoilla sanoo saman asian. Tämä mies on esimerkiksi kovin pahoittanut mielensä siitä, että kadun varrelle on rakennettu talo, joka varjostaa hänen taloaan.

Kirjassa parasta on lyhytfilosofia. Lyhytfilosofiaksi, ehkä jonkinlaisiksi fragmenteiksi, voisi kuvata N(ylanderi)n merkintöjä maailmasta. Otetaan näistä muutama satunnainen esimerkki:

- [M]aailman silmissä menestyäkseen ei tarvitse olla nerokas, vaan keskinkertaisuuskin riittää, koska silloin yläpuolelle ja alapuolelle jää saman verran väkeä, eikä keskinkertaista henkilöä uhkaa alempien kateus eikä ylempien ylenkatse.
- Tieteen amatöörit yrittävät tislata tieteen saavutuksista maailmankatsomuksen, mikä nimenomaan paljastaa heidän laatunsa eli amatöörimäisyyden.
- Nykyajan aikuiset ovat kuin pikkulapset, eivät kestä nälkää ja janoa hetkeäkään, vaan alkavat mankua (varsinkin naiset), ja arkisin näen kadulla nuoria naisia, jotka kävellessäänkin ahmivat leivoksia kuin olisivat nälkäkuoleman partaalla.

Kirjaa on mielenkiintoista lukea myös nykyajan kuvauksena. Siis kuvauksena siitä, miten N(ylanderi)n havainnot sopivat tähän meidän maailmaamme. Välillä - liekö tarkoituksella - ne tuntuvat sopivat hämmentävän hyvin.

William N(ylanderi)n ajatukset - tai ehkä paremminkin asenne moniin asioihin -  muistuttivat välillä omia ajatuksiani. Ei se ainakaan lukukokemusta huonontanut. Kokonaisuutena mukava pieni kirja. Voisin suositella itselleni, ellen olisi kirjaa jo lukenut.

Neruda: Kysymysten kirja

Takakannesta: "Kysymysten kirja[n] runot ovat kysymyksen muotoon puettuja, oudon kauniita aforistisia mietteitä meitä ympäröivän maailman pienistä ja suurista ilmiöistä, joita Neruda tarkastelee tuttuun tapaansa hienovaraisella, paikoin lempeän ironisella, paikoin absurdilla huumorillaan." Siinä se on sopivasti sanottu.

Pablo Neruda
Kysymysten kirja (Loki-kirjat, 1973/2003)

Runebergin päivän kunniaksi julkaisen tämän blogin ensimmäisen runokirjapostauksen. Tosin päivään olisi sopinut tietenkin paremmin joku suomalaisen runoilijan teos, mutta koska tähän chileläisen Pablo Nerudan kirjaan tartuin Luen ja kirjoitan -blogin Paulan innoittamana, niin suomalaista teosta ei tähän päivää eksynyt.

Tässä kirjassa minua - tietenkin - kiinnosti kysymysten aforistisuus, jota takakannessakin mainostetaan. Kyllähän kirja tarjosi sitäkin, ja teki mieli alkaa itse vääntää kysymyslauseista enemmän aforistisia. Ajatus oli monessa valmiina, mutta aforismeiksi ne olivat ehkä turhan väljiä. Terävyys ja napakkuus kun ovat hyveitä aforismeissa.

Kiinnostavaa kirjassa olivat muun muassa lapsuutta käsittelevät kysymykset - Missä on lapsi joka olin, yhä minussa vai jo poissa? - mutta jotenkin rakastuin enemmän absurdimman oloisiin kysymyksiin. Yksi suosikeistani on ehdottomasti kysymys sateessa seisovista junista.

Onko mitään surullisempaa
kuin juna joka seisoo sateessa?


Kirjaa lukiessa jopa sivistyin. Kun luin ystävälle ääneen näitä kysymyksiä, hän kiinnitti huomioita asiaan, josta minulla ei ollut mitään ymmärrystä. Montako kysymystä on kissalla? Minä en ymmärtänyt, että tässä voisi olla mitään viittausta siihen, että ranskan kielen kysymyssana quoi (mitä) ääntyy varsin samankaltaisesti kuin kissan äännähdys. Mielenkiintoista!

Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

"Sinun täytyy vain päättää, hän ajatteli. Menet tai et mene. 1 tai 0, niin kuin binäärijärjestelmässä."

Paolo Giordano
Alkulukujen yksinäisyys (WSOY, 2008/2010)

Tämän kirjan muistan herättäneen huomioni aikanaan pelkällä nimellään. Koska pidän itseäni aavistuksen matemaattisena, viittaus matematiikkaan romaanin nimessä kiehtoi. Ja sama kiehtovuus kyllä välillä tuli lukiessakin esille.

Mattian murheena on sisar, jonka katoamiseen hän tuntee olevansa syyllinen. Ja pää, joka ei ole samanlainen kuin muiden. Se on tavalliseen elämään turhan matemaattinen. Tästä päästä saa kuitenkin lukijana iloa, kun elämää peilataan matemaattisten käsitteiden kautta.

Alicella on omat murheensa. Lapsuuden onnettomuudesta peräisin oleva ruumiinvamma. Ja ruoka, jota ei voi syödä. Se on piilotettava milloin mihinkin. Hän on vastinpari, alkulukukaksonen, Mattialle. He ovat kirjassa välillä etäällä, välillä melkein lähellä. Kirjassa Alicen ja Mattian tarinat vuorottelevat. Välillä - mikä minua sangen suuresti häiritsi - muutaman luvun verran seurataan kolmannenkin henkilön näkökulmaa. Turha lisä alkulukukaksosiin.

Alkulukujen yksinäisyys on hyvin kirjoitettu, helppolukuinen romaani kahdesta aikuiseksi kasvavasta lapsesta, jotka eivät tunnu sopivan tähän maailmaan eivätkä omaan vartaloonsa. Se on henkisestä ja fyysisestä yksinäisyydestä kertova, rakkautta vain hapuillen tavoitteleva kirja, jota voisi kuvailla Rainer Maria Rilken sanoin: "Rakkaus on sitä, että yksinäisyys suojelee toista yksinäisyyttä, piirtää sen rajat ja tekee sille kunniaa."

Janna Kantola tiivistää Hesarin arviossa hyvin sen, mikä tässä kirjassa minuakin kiehtoi. "Hyvin kirjoitettuja romaaneja on pilvin pimein, kun taas hyvin kirjoitettuja, sisällöllään puhuttelevia romaaneja on paljon vähemmän. Tässä yhdistelmässä Giordano onnistuu."

Malkamäki: Sunnuntaina kahdelta

Sari Malkamäki näyttää olevan mielenkiintoinen nykykirjailija aikana, jolloin prosaistit tuntuvat kirjoittavan pelkkiä romaaneja. Otavan kirjailijasivuston teoslistan mukaan Malkamäki on julkaissut vuosina 1994-2011 yksitoista teosta, joista seitsemän on novellikokoelmia ja vain neljä romaaneja. Huomattavaa on sekin, että kaksi viimeisintä ovat novellikokoelmia. Yleinen trendihän näyttää olevan, että sen ensimmäisen novellikokoelman jälkeen siirrytään kirjoittamaan pidempää proosaa. Tässä mielessä Malkamäki näyttää olevan poikkeus maassamme: ensisijainen novellisti. Sunnuntaina kahdelta on Malkamäen kolmas novellikokoelma.

Sari Malkamäki
Sunnuntaina kahdelta (Otava, 1997)

Niminovelli Sunnuntaina kahdelta on kokoelman pisin, ja saa ajattelemaan muutoinkin, että sen pitäisi kantaa tätä teosta. Siinä on vanha mies, joka on rahdattu hoitokodista tapaamaan jälkeläisiään. Jälkeläisiä, joilla on selvittämistä väleissään. Varsin tavanomainen tarina. Novelliksi tässä tuntuu olevan liikaa henkilöitä. Kokonaisuus hajoaa pirstaleiksi, eikä mikään teema tunnu kantavan loppuun saakka. Jännitys on ennalta-arvattavaa. Lässähtävä lukukokemus.

Kokoelman päättävä Kirjuri on taas täysin toisenlainen. Yhden ihmisen mielenliikkeitä kuvaava, varsin kafkamainen kuvaus kirjurista, joka tekee jotain, mitä ei tarkasti kerrota ja epäilee jotain, mikä jätetään avoimeksi. Tässä novellissa teksti vei mukanaan niin, ettei kesken olisi voinut jättää.

Loput viisi novellia ovat paljon lyhyempiä, ja ehkä mitäänsanomattomampia. Kuin täydennyksiä kahden pitkän ohessa, jotta sopiva paksuus kirjalle saataisiin. Tämä kokoelma ei jätä erityistä jälkeä, mutta mielenkiinnosta tällaiseen ensisijaiseen novellistiin tekisi silti mieli lukea vähän lisääkin.

Dostojevski: Kirjoituksia kellarista

Kirjamessujen presidenttitentissä viitattiin Dostojevskiin. Muisteltiin kai sitäkin, että Väyrysen kerrotaan lukeneen todella nopeasti hänen koko tuotantonsa. Minä silloin huomasin, että en ole lainkaan Dostojevskia lukenut. Niinpä päätin aloittaa. Aloitin tämän kirjan marraskuussa. Nyt, ennen kuin presidentti lopulta valitaan, päätin, että kai kirja pitää jo lukea loppuun.

Fedor Dostojevski
Kirjoituksia kellarista (Gummerus, 1864/2006)

Mitäköhän pitäisi ajatella kirjasta, joka esiintyy usein listoilla, joille kerätään kaikkien aikojen parhaita romaaneja tai niitä kirjoja, jotka "kaikkien" pitäisi lukea? Mitään ei toki ole pakko ajatella, mutta tällaista kirjaa lukiessa ei voi olla huomioimatta sitä ansiokkuuden painolastia, jota se kantaa mukanaan.

Lukukokemuksena kirja on - vaikkakaan se ei ole pitkä - raskaahko. Ei tee mieli lukea nopeasti. Eikä sellainen edes onnistuisi, mistä syytän sivuosin kirjan asettelua ja pääosin sitä, että kirja nyt sattuu olemaan sellainen: synkkämielinen ja raskas.

Siitä, mitä kirjassa tapahtuu, millainen se, mitä siinä sanotaan, ei tunnu järkevältä kirjoittaa. Siihen tarvitsisi kai enemmän aikaa. Totean vain, että olen tyytyväinen, että luin tämän, vaikka en kirjasta millään tavalla haltioitunutkaan.

Esa Adrian, kirjan kääntäjä, kirjoittaa jälkisanoissa Kirjoituksia kellarista -kirjan olevan "peruskivi siinä Fedor Dostojevskin nerokkaiden suurteosten rakennelmassa: sen päälle asettuivat filosofiset maailmankatsomukselliset mestariluomukset Rikos ja rangaistus, Idiootti, Riivaajat sekä Karamazovin veljekset." Eli tämä oli hyvä lukea ennen näitä muita.

Westö: Eräänlaista lämpöä

Suomenruotsalaista kirjallisuutta omasta hyllystä. Aivan sieltä ikkunanpuoleisesta laidasta tällä kertaa, koska kirjailijan sukunimi alkaa kaksois-veellä. Kirjan olen todennäköisesti ostanut joskus vuonna 2008 tai 2009, kun se on ollut riittävän halvalla ehkä Suomalaisen Kirjakaupan alessa. Eli taas vuorossa novelleja, kaikkiaan yhdeksän kappaletta, mutta eivät pitkiä, kun yhteismitta jää noin 140 sivuun.

Mårten Westö
Eräänlaista lämpöä (Otava 2005/2007)

Novellit liikkuvat pääosin pääkaupungissa. Tai paremminkin ne liikkuvat ihmisten mielissä, korvien välissä. Liikuttajina ovat pitkät virkkeet, jotka tuovat mieleeni Esko Raennon kirjat. Westö, tämä Kjellin veli, sentään käyttää välillä pisteitä katkaisemaan niitä.

Tekstistä jotenkin lukee läpi sitä, että tässä on kyseessä runokokoelmien jälkeen ensimmäinen proosateos. Kieli on sillä tavalla runollista, jopa kaunista. Kaikki ihmiskohtalot eivät kuitenkaan ole kauniita. Mutta siitä huolimatta niissä on eräänlaista lämpöä.

Mieleenjäävimpänä novellina aivoissani pyörii nyt Päätepysäkki. Mies, joka kiertaa kolmosen ratikalla Helsinkiä. Ja samalla yrittää taistella sitä vastaan, mitä on ennen ollut, mutta jota ei paljasteta kuin vähän kerrallaan, kuten monissa muissakin novelleissa, että vähitellen kuoritaan esille sitä, mikä siitä koko novellista tekee sen, mikä se on. Päätypysäkki kosketti.

P.S. Viime aikoina on jotenkin alkanut ihmetellä näitä sitaatteja kirjojen alussa. Niistä voisi koota ihan oman postauksen, mutta aloitetaan siteeraamalla tätä Westön aloitussitaattia Elias Canettilta: "Minä en ole kirjailija: en osaa vaieta. Mutta minussa vaikenevat monet ihmiset, joita en tunne. He tekevät minusta ajoittain kirjailijan."

Mankell: Panokset

"Hän sanoo olevansa yksi joukosta. Siinä kaikki. Perheellinen panostaja. Tärkeä perheelle mutta ei kenellekään muulle. Hän ei koe olleensa osallinen muutoksiin. Ne tapahtuivat, ja niillä oli vaikutuksensa, mutta hän ei itse saanut niitä aikaan. Työläinen on yhteiskunnan jäsen, mutta sitä muuttavat ja ajavat eteenpäin muut voimat."

Henning Mankell
Panokset (Otava, 1973/2009)

Henning Mankellin esikoisteos. Sellainen herättää lukijassa tietynlaisia väristyksiä. Mankell on sentään kova nimi ruotsalaisessa nykykirjallisuudessa. Enemmän tosin dekkarien puolella, mitä taas tämä ei ole. Mutta kun tämä lukija on lukenut aiemminkin Mankellilta vain ei-dekkareita, se ei ole haitta, vaan etu. Pieni etukäteisongelma on siinä, että tämä kertoo niin aikojentakaisista asioista. Mutta siinä kohti lukijan on tarkasteltava itseään, sillä ennakkoluuloista huolimatta hän pitää tästä kirjasta. Aivan kuten piti Kristina Carlsonin Maan ääreen -romaanista.

Oskar on panostaja, joka menettää onnettomuudessa silmän ja käden rakentaessaan Ruotsia 1911. Onnettomuuden jälkeen hän palaa panostajaksi. Ja Ruotsi, kansankoti, rakentuu. Oskarin vaiheet kietoutuvat yhteen kansankodin kanssa. On sosialidemokratiaa. On pettymystä siihen. On työläisiä kuten Oskar.

Kertomus Oskarista on monipuolinen ja tyylikäs mosaiikki. Välillä kertoo Oskar, välillä kertoja, joka käy tapaamassa vanhaa Oskaria. Mutta ei sillä ole väliä, kuka kertoo. Vain sillä, että palasista muodostuu kokonaisuus, joka on mielenkiintoinen ja jopa pysähdyttävä. Ainakin lukijalle, joka ei ole elänyt kuin samaan aikaan Oskarin kanssa.

Kirja on hyvä. Esikoisteoksen hyvyyttä Mankell selittää itse tämän laitoksen esipuheessa. Hänellä oli aiempiakin käsikirjoituksia, mutta hän repi ne, koska ne eivät olleet tarpeeksi hyviä. Tämä sitten oli, siitä pidettiin, ja Mankell alkoi saada apurahoja. Siitä lähti kirjailijan hieno ura.

Novellit 2008 -marttijoenpolviantologia

En ollut tänä vuonna lukenut vielä ainoatakaan novellia. Putki tuli avattua Martti Joenpolven novellikilpailun 2008 parhaista novelleista kootulla kokoelmalla. Mukana ovat mm. Joonas Konstig ja Turkka Hautala, jotka ovat ehtineet jo julkaista muutamassa vuodessa romaanejakin.

Novellit 2008 (Gummerus, 2008)

"Novelli on - - herkkä ja vaativa muoto, joka edellyttää ajattelun ekonomiaa ja pettämätöntä jännitteen tajua." Näin kirjoittavat lukijalle Tuuve Aro ja Jouko Sirola ja myös huomauttavat, että "suomalaisen novellin tila on tällä hetkellä hutera". Romaani vie novellilta tilan ja huomion. Tähän antologiaan valitut novellit ovat kuitenkin heidän mielestään tasokkaita. On tietenkin ollut mistä valita, kun kilpailuun on osallistunut lähes 1000 kirjoitusta.

Kirja koostuu kymmenestä novellista. Seitsemän niistä on naisten kirjoittamia, mikä kuvannee tällä hetkellä vallitsevaa tilannetta uusien kirjailijoiden suhteen. Mutta ne kolme miesten kirjoittamaa novellia olivat ne, jotka minä parhaiten tästä kokoelmasta muistan. Mainittujen Konstigin ja Hautalan lisäksi siis kilpailun voittanut Olavi Koistinen jäi mieleen. Lisäksi Marjaana Tirkkonen ilahdutti yllättävän lopun saaneella tekstillään.

Voittajanovelli kuvaa suomalaista miestä henkisesti eksyksissä fyysisesti oudossa paikassa, jossa hänen ennakkoasenteensa ei tunnu sopivan lainkaan vallitsevaan tilanteeseen. Traaginen novelli, jota ei kuitenkaan voi nauramatta lukea. Ihminen ei aina onnistu.

Tällainen alle puolitoistasataa sivua oleva kokoelma sopi mukavasti lukemisen välipalaksi paksumpien romaanien keskelle. Voisinpa lueskella muitakin samanlaisia antologioita. Ja lisäksi sain ensikosketuksen Turkka Hautalaan kirjoittajana. Myöhemmin keväällä urakkana on lukea putkeen hänen koko kolme kirjaa käsittävä tuotantonsa, kunhan se kolmas vain ilmestyy.